Olen ollut tosi ahkera mitä simssin peluuseen tulee. Nyt jo uusi osa! Ja vielä pitkä sellainen (okei, vain vähän pidempi kuin tavallisesti). Seuraavaa osaa saatte ehkä odotella pidempäänkin, sillä en ole suunnitellut sitä täysin, joten kuvaamisestakaan ei oikein tule mitään. Tässä osassa on tavallaan kaksi osiota, jotka eivät varsinaisesti liity kunnolla toisiinsa. En kuitenkaan tahtonut jakaa tätä osaa kahtia :D.
Kun ensimmäinen perjantai-iltapäivä Marie Camargon balettiakatemiassa tuli, Rebecca, Nick ja Emmet kokoontuivat viimeksi mainitun huoneeseen juuri ennen kotiin lähtöä. Balettiakatemia oli sisäoppilaitos, mutta viikonloppujen ajaksi suurin osa lähti vanhempiensa luokse. Rebecca oli jännittynyt, sillä hän oli menossa isänsä ja tämän perheen luokse ensimmäistä kertaa. Hänen ajatuksensa oli harhaillut koko lyhyen koulupäivän ajan.
”Jos siellä on ihan kamalaa, voit soittaa minulle”, vaaleatukkainen Emmet sanoi.
Rebecca oli tutustunut Emmettiin kunnolla vasta muutama päivä aikaisemmin, mutta hänestä, Nickistä ja omalaatuisesta Leasta oli tullut Rebeccalle tuki ja turva.
”Minulle myös. Jos siis äiti ja isä päästävät minut silmistään. He ovat yrittäneet soittaa minulle jatkuvasti, vaikka olen ollut täällä vain hetken”, Nick lupasi myös.
Rebecca naurahti.
”Kiitos. Jos iso paha äitipuoli käy hermoille, lupaan soittaa kahdelle hyvälle haltiattarelleni”, Rebecca sanoi. ”Mutta minun on aika mennä, bussi lähtee puolen tunnin kuluttua. Mutta hei, nähdään viikonlopun jälkeen. Jos siis selviän hengissä.”
Hän kääntyi kohti ovea ja astui ulos Emmetin huoneesta. Rebecca oli oikeastaan kauhuissaan. Hän olisi menossa vieraaseen kaupunkiin oudolla bussilla outoon taloon, jota hänen isänsä sanoi kodikseen. Ehkä juuri se oli kurjinta vanhempien erossa: hänellä ei ollut varsinaisesti omaa kotia. Äiti ja mummi olivat muuttaneet samaan taloon pois Rebeccan entisestä kodista aivan muutama päivä aikaisemmin. Rebecca kuitenkin hymyili. Eihän hänellä ollut muuta mahdollisuutta.
Matka kohti Bertilin – Rebeccan isän – kotia oli pitkä ja epämiellyttävä. Koko ajan Rebecca oli pelännyt jäävänsä pois väärällä pysäkillä tai nukahtavansa kesken kaiken ja päätyvänsä jonnekin hyvin kauas. Toisaalta tällaiset pienet pelot peittivät suurimman kauhun aiheen: hänen isänsä toisen perheen. Isä oli tytärtään vastassa, ja hänen mukanaan Rebecca matkasi loput matkasta uuteen viikonloppukotiinsa. Ensireaktio oli se, että talo oli iso. Paljon isompi kuin se koti, jossa Rebecca oli lapsuutensa elänyt. Oli outoa ajatella, että sitä taloa hänen isänsä oli kutsunut kodikseen jo vuosia ennen isän ja äidin eroa.
Rebecca ei ollut sanonut sanaakaan isälleen koko matkan aikana, vaikka tämä oli yrittänyt urkkia häneltä asioita uudesta koulusta ja Rebeccan elämästä. Rebecca oli vihainen isälleen. Hän rakasti isäänsä, mutta sellaisen pettymyksen jälkeen hän ei osannut luottaa mieheen. Isä saattoi Rebeccan sisälle, jossa häntä odotti pieni vastaanottokomitea.
”Rebecca, tässä on Heather ja siskosi Ashley”, isä sanoi ja hymyili.
Rebecca puolestaan koki järkytyksen.
Hänen isänsä toinen nainen oli kuin jumalatar. Rebecca oli kuvitellut Heatherin tavallisen nuhjuiseksi lähes nelikymppiseksi naiseksi kuten hänen äitinsä, mutta hänen edessään oleva nainen oli kaikkea muuta kuin nuhjuinen. Heatherilla ei vaikuttanut olevan rypyn ryppyä. Hänen hiuksensa olivat kauniit ja kiiltävät. Hänellä oli todella vähän meikkiä, mutta hän näytti niin kauniilta. Rebecca oli heti entistä vihaisempi tälle naiselle. Perheen rikkojalle.
Mutta vielä musertavampaa oli hänen uuden pikkusiskonsa ulkonäkö. Ashley oli upea. Kaunis ekaluokkalainen. Hän oli monella tapaa kuin äitinsä kopio, mutta ehkä jopa sievempi. Rebecca, joka ei ollut koskaan pitänyt itseään kummoisen näköisenä, oli musertunut tietäessään, ettei koskaan voisi olla yhtä kaunis kuin pikkusiskonsa. Hän alkoi yhtäkkiä toivoa, että olisi meikannut tai edes laittanut nätimmät vaatteet.
”Niin, ja tässä on meidän kissamme Ruusu”, isä lisäsi.
Rebeccan kurkkua kuristi. Hänen isällään oli valmis elämä, johon hän ei kuulunut. Hänen elämäänsä kuului kaunis nainen, suloinen tytär, kissa ja tilava talo. Hänen vanhemmalla tyttärellä ja tämän kuolleella siskolla ei ollut osaa eikä arpaa hänen uuteen elämäänsä.
”Tuota, hei kaikki”, Rebecca sanoi heikolla äänellä.
Kun epämiellyttävä ja ahdistava tutustumis-hetki oli ohi, he siirtyivät koko perhe tilavaan keittiöön. Ruokailu ei ollut varsinaisesti yhtään sen sulavampi. Rebecca inhosi siskoaan ja äitipuoltaan, ja hänestä alkoi tuntua, että tunne oli molemmin puoleinen. Se tuntui epäreilulta. Ei heillä ollut oikeutta inhota häntä, hän oli menettänyt perheenjäsenen.
Bertil yritti pitää keskustelua yllä, mutta tilanne oli aivan liian jännittynyt. Heather yritti olla kohtelias, mutta hän oli selkeän kylmä Rebeccaa kohtaan. Rebecca ei edes yrittänyt olla kohtelias ja hyväkäytöksinen. Aivan kuin Bethany hänessä pyrkisi pintaan.
Kun kiusallinen ateria oli syöty, Rebecca oli valmis nousemaan pöydästä. Hänellä oli vessahätä ja sitä paitsi hänellä oli vielä vähän läksyjä maanantaita varten. Bertil kuitenkin keskeytti hänet.
”Rebecca, mitä sanotaan Heatherille ruoan jälkeen?” isä ojensi.
”Heather”, Rebecca oli jo kiittämäisillään ruoasta, kun jokin hänen sisällään naksahti, ”Haista vittu.”
”Rebecca!” Bertil huudahti, ja Ashley näytti suorastaan pelästyneeltä.
Kiroilu ei tainnut kuulua tähän huusholliin, Rebecca huomasi. Hän oli aina ollut kiltti tyttö – Bethany oli hoitanut kapinoinnin. Sitä paitsi Rebeccan energia oli kulunut balettiin. Nyt hirveä viha nousi hänen sisällään. Bertil oli kerta kaikkiaan ihmeissään.
”Becky, pyydä heti anteeksi. Heather valmisti hyvän aterian, ja sinä et saa käyttäytyä noin”, Bertil käski.
”Joo, ei kiitos”, Rebecca vastasi ja nousi pöydästä.
Hän ei oikeastaan tiennyt, minne mennä. Hän ei tuntenut taloa, hän ei tiennyt missä hän nukkuisi tai minne paeta. Rebecca ei yksinkertaisesti kestänyt enää hetkeäkään siinä naurettavassa idylliperheessä.
”Becky!” Bertil vastusteli.
Kun Rebecca ei nähnyt, Heather katsoi vihaisena tämän perään.
”Bertil, en voi uskoa, että annoit tytön olla tuollainen minua kohtaan”, hän kuiskasi.
”Minä menen hänen peräänsä”, Bertil sanoi. ”Yritä ymmärtää, ei hän yleensä ole tuollainen.”
Rebecca oli jäänyt seisomaan yksinäisesti keskelle olohuonetta.
”Becky, sinä et ole yleensä tuollainen. Heather ei ole tehnyt mitään väärää, sinun täytyy pyytää anteeksi. Minä ja Heather kutsuimme sinut hyvää hyvyyttämme kotiimme, ja näin sinä kohtelet meitä. Aloitat riidan heti ensimmäisenä iltana”, Bertil ärisi hiljaa, jottei Ashley kuulisi.
”Niin! NIIN! Sinä ja ah-niin-ihana-Heather kutsuitte minut teidän kotiinne. Minä olen pelkkä vieras sinun elämässäsi. Tulen viikonloppuisin käymään, pilaan kaiken mutta Luojalle kiitos minä häivyn arjeksi pois”, Rebecca huusi niin, että Ashley varmasti kuuli.
”Ei se ole niin, Becky”, Bertil sanoi.
”Onpas! Sinä halusit minut tänne vain voittaaksesi äidin. Sinä vain hylkäsit meidät, kun Bethany kuoli. Ja sitten sinä päätit tuhota äidin elämää vielä enemmän ja viedä minut häneltä. Vitun reilua, isä! Sinä tuhosit minun elämäni!” Rebecca huusi.
Rebecca alkoi itkeä. Isä alkoi itkeä.
”Minä olen pahoillani, Becky. Minä tein… paskaisen jutun. Vihaan itseäni sen takia. Minä en tahtonut satuttaa sinua ja äitiäsi. Erityisesti en sinua. Minä en ajatellut, että hylkäsin sinut. Minä rakastan sinua, pikku-Becky”, Bertil kuiski nyyhkytyksen lomasta.
Rebecca itki. Hän itki kaikkea sitä, mitä hän oli menettänyt.
”Sinä et ymmärrä! Sinä sait paeta, mutta minä en. Minun piti jäädä sinne selvittämään kaikki. Äiti ei noussut ylös sängystä kuin muutamaan otteeseen ensimmäisen kuukauden aikana. Minä halusin vain itkeä, mutten voinut, koska jonkun piti maksaa laskut ja laittaa ruokaa. Äiti ei voi katsoa minuun ilman, että hän ajattelee minun olevan Bethany. Sillä välin sinä sait olla täällä, kaukana muistoista ja Bethanystä”, Rebecca nyyhkytti.
Rebecca tunsi, kuinka kamalalta hänen isästään tuntui, ja jostain syystä hän sai siitä outoa nautintoa.
”Rebecca, minä olen pahoillani. Minä sanoin sen jo. Mitä muuta minä voin tehdä?” isä sanoi kasvot turvonneina kaikesta itkemisestä.
Palata ajassa taaksepäin, Rebeccan teki mieli sanoa, mutta sen sijaan hän oli hiljaa. Muualla talossa oli äänetöntä, ja Rebecca tiesi Heatherin ja Ashleyn kuuntelevan heitä keittiöstä. Hän toivoi, että he lähtisivät pois. Mieluiten ikuisiksi ajoiksi. Eniten maailmassa Rebecca toivoi, että Bethany olisi elossa. Toisiksi eniten hän toivoi, että hänen isänsä hylkäisi Heatherin ja Ashleyn ja palaisi yhteen Rebeccan äidin Beatricen kanssa.
Bertil vaikutti unohtaneen, miksi hän oli alun perin mennyt puhuttelemaan vanhinta tytärtään, ja sen sijaan, että hän olisi käskenyt Rebeccan pyytämään anteeksi Heatherilta, mies päätti esitellä Rebeccalle huoneen, jossa tämä yöpyisi. Isänsä perässä Rebecca kipusi yläkertaan.
”Tämä on tällainen epävirallinen oleskelutila. Mutta älä huoli, sinä et nuku täällä”, Bertil sanoi hymyillen nähdessään tyttärensä ilmeen. ”Sinä saat jakaa huoneen Ashleyn kanssa!”
Rebeccan teki mieli alkaa protestoida jälleen, mutta hän ei jaksanut itkeä ja huutaa taas.
Rebecca astui ovesta sisälle.
”Mitä hittoa?” häneltä pääsi ennen kuin hän ehti estää.
Huone oli pinkki. Hyvin pinkki. Lisäksi siellä oli kerrossänky. Rebecca ei voinut uskoa, että hän joutuisi nukkumaan kerrossängyssä. Huone oli täytetty erilaisilla leluilla ja vaatteilla, ja jälleen kerran Rebecca tunsi kateutta pikkusiskoaan kohtaan. Ei hänellä ja Bethanyllä ollut samalla tavalla tavaroita ja ihanuuksia.
Bertil päätti olla huomioimatta Rebeccan kommenttia. Sen sijaan hän osoitti työpöytää.
”Me ostimme sinulle pienen koulunalkamislahjan”, hän sanoi.
Kaiken sen pinkin keskellä oli pieni kannettava tietokone. Hetkeksi Rebecca unohti, että hän oli joutunut purkkaprinsessan makuuhuoneeseen.
”Onko tuo minulle? Oikeastiko? Saanko minä ottaa sen mukaan balettiakatemiaan?” Rebecca kysyi innoissaan.
”Öh… no et oikeastaan”, Bertil sanoi jotenkin nolona. ”Se on lahja sinulle kun sinä olet täällä.”
”Eli se on kaikkien muiden käytössä, kun minä en ole täällä. Selvä”, Rebecca sanoi taas ärtyneenä.
”No kannettava on pikemminkin lahja molemmille tyttärilleni”, Bertil yritti selittää, mutta Rebecca alkoi ärtyä yhä enemmän.
Rebecca ei päässyt raivoamaan jälleen, sillä Heather ilmoitti, että oli nukkumaanmenoaika. Rebecca oli järkyttynyt siitä, että hänen oletettiin menevän nukkumaan yhdeksältä, mutta isänsä katseen alla hänen oli myönnyttävä. Sitä paitsi Heather ja isä kertoivat menevänsä nukkumaan itsekin. Rebecca oli melko varma, että nukkumisen sijaan he keskustelivat hänestä. Ashley kipusi yläpunkkaan välittömästi, eikä suostunut sanomaan sanaakaan siskopuolelleen. Rebecca yritti saada nukutuksi, muttei onnistunut. Joskus puolenyön aikaan hän päätti nousta ylös.
Rebecca yritti olla ääneti. Hän asteli hiljaa aivan ikkunan eteen ja katseli kaukana välkkyviä harvoja valoja. Oli kuitenkin lohdullista ajatella, ettei hän ollut aivan yksin hereillä. Tällaiset yön pimeät hetket olivat juuri niitä hetkiä, kun Rebecca tunsi Bethanyn läheisyyden parhaiten. Ashleyn tasainen hengitys vahvisti mielikuvaa menetetystä siskosta. Rebecca oli varma, että jos hän nyt kääntyisi, hän näkisi Bethanyn aivan yhtä kauniina ja nuorena kuin ennen kuolemaansa.
Rebecca ei kuitenkaan kääntynyt. Hän pelkäsi Bethanyn katoavan. Rebecca inhosi ja rakasti Bethanyn muistelemista. Hän tunsi jatkuvasti näitä ristiriitaisia tunteita. Hän kaipasi sanoin kuvaamattoman paljon siskoaan. Samalla hän oli vihainen tälle, koska tämä oli jättänyt hänet yksin ja samalla hajottanut koko Rebeccan perheen ja elämän. Rebecca ajatteli Bethanyn paksuja vaaleita hiussuortuvia, joita tämä oli värjännyt jatkuvasti. Tämän silmiä, jotka muistuttivat niin paljon Rebeccan omia. Ja Bethanyn naurua… Yhtäkkiä Rebecca pelästyi. Hän ei muistanut, miltä Bethanyn nauru kuulosti. Ei vaikka hän miten yritti. Rebecca lähti etsimään puhelinta ymmärtämättä, mitä hän oikein teki.
Rebecca ryntäsi yläkerran aulaan ja pimeässä Rebecca harhaili kohti puhelinta, jossa välkkyi punainen valo. Täydellisessä paniikissa hän näppäili äitinsä numeron. Rebecca oli kauhuissaan, sillä pahin kaikista oli tapahtunut. Hän oli alkanut unohtaa. Hän ei saisi unohtaa. Hän oli luvannut itselleen.
”Äiti. Äiti!” Rebecca kuiski puhelimeen.
”Becky? Onko jokin hätänä?” hänen äitinsä vastasi unenpöpperöisenä.
”Minäensaanutuntajasittenminäaloinajatellabethanyajasittenminäälysinettenmuistamiltähänennaurunsakuulostaa”, Rebecca piipitti paniikissa niin nopeasti, ettei hänen äitinsä saanut selvää.
”Mitä? Onko jotain sattunut?” äiti kysyi huolestuneena.
”Minä en muista, miltä Bethanyn nauru kuulostaa”, Rebecca toisti hieman hitaammin.
Puhelimen toinen pää pysyi hiljaa tovin.
”Rebecca, mene nukkumaan”, äiti sanoi, mikä suorastaan musersi Rebeccan. ”Me voimme puhua myöhemmin, mutta nyt minä haluan nukkua.”
Kuului hiljainen ”klik” ja äiti oli sulkenut puhelimen.
Rebeccaa ei lohduttanut äitinsä käsky. Hän oli yhä paniikissa. Hän halusi soittaa Bethanyn parhaalle kaverille Sallylle, jonka kanssa Rebecca oli ajoittain puhunut Bethanystä, mutta hän ei muistanut tämän numeroa ulkoa. Rebecca ei myöskään voinut mennä herättämään isäänsä.
Rebecca tahtoi pois ahtaaksi muuttuneesta talosta. Hän tahtoi hengittää, ja jotenkin se ei onnistunut sisätiloissa. Rebecca päätti napata laukustaan tupakkaa ja mennä ulos istumaan. Ja ehkä hieman itkemään, kuka tietää.
Rebecca jätti oven varmuudeksi auki, sillä hän ei halunnut lukita itseään ulos. Hän sytytti tupakan ja yritti rauhoittua. Hän ei tiennyt, mitä oli oikein tapahtunut. Hänen päätään särki ja kaikki tuntui sekavalta. Hän oli aivan hirveän vihainen kaikille. Äidilleen, isälleen, Heaherille, Ashleylle ja Bethanylle. Itselleen. Poltettuaan yhden Rebecca sytytti toisen tupakan. Hänellä oli aikaa.
Rebecca muisteli lapsuuttaan. Hän muisteli kesiä, joita hän oli viettänyt mumminsa kesähuvilalla Flowerfieldissä vanhempiensa ja Bethanyn kanssa. Ne olivat harvoja hetkiä, kun Rebecca ja Bethany olivat olleet täydellisessä sovussa keskenään. Kun Bethany lukenut kaikki Agatha Christien dekkarit eräänä keväänä, Rebecca ja Bethany olivat esittäneet kohtauksia rannalla jatkuvasti. Bethanyn esittäessä taidokkaasti yhtä tarinoiden uhreista, Rebecca ei koskaan kuvitellut, että joku päivä hän näkisi siskonsa oikeasti kuolleena.
Yhtäkkiä Rebecca kuuli vihaisen äänen takaansa. Hän käännähti ja näki isänsä pyjamassa. Rebecca ei tiennyt mitä sanoa, mutta pudotti tupakkansa välittömästi kädestään. Päivä oli ollut kaiken kaikkiaan kamala, ja Bertil näytti vihaisemmalta kuin kertaakaan sen päivän aikana.
”Hei isä”, Rebecca kuiskasi.
Hänen äänensä oli kadonnut. Tämä tästä enää puuttuikin.
”Heather heräsi outoihin ääniin alakerrassa. Se olitkin sinä”, Bertil sanoi ja näytti kauhean vihaiselta.
”En saanut unta, koska meidän piti mennä niin aikaisin nukkumaan”, Rebecca sanoi nopeasti.
”Ja sitten sinä päätit mennä ulos tuhoamaan keuhkosi. Rebecca, emmekö me ole opettaneet sinua? Eikö riitä, että minä olen menettänyt yhden lapsen?”
Rebeccan mielestä isä meni liian pitkälle.
”En minä ole itseäni tappamassa, älä sano noin! Sitä paitsi Bethanykin poltti”, Rebecca yritti puolustella huonolla menestyksellä.
”Sinä saat luvan lopettaa keuhkojesi tervaamisen, jos haluat, että minä maksan sinun koulunkäyntisi”, Bertil kiristi.
”Älä viitsi, isä! Minä poltan vain tosi harvoin, kun minulla on stressiä”, Rebecca valehteli sutjakkaasti. ”Ja tämä kaikki, sinun rakastajattaresi ja uuden siskon kohtaaminen on ollut tosi stressaavaa!”
”Lopeta tuo syyllistäminen, Becky. Heather suostui ottamaan sinut asumaan tänne, jotta saisit edes jonkun paikan, jota kutsua kodiksi. Hän on jo perin juurin järkyttynyt sinun käytöksestäsi ja niin olen myös minä. Me kaikki olemme hajalla Bethanyn kuoleman jälkeen, mutta ei ole sopivaa käyttäytyä noin. Huomenaamulla minä heitän kaikki tupakat roskikseen, ja jos minä saan kertaakaan tietää, että sinä olet polttanut, minä otan sinut ulos balettiakatemiasta”, Bertil uhosi ja oli selvää, että keskustelu päättyi siihen.
Bertil lähti kulkemaan kohti taloa, ja Rebecca lähti isänsä perään nujerrettuna. Bertil mutisi epäselvästi jotakin, ja Rebecca sai selvää vain muutamista sanoista, kuten ”yöllä”, ”ketjupolttaja” ja ”edesvastuuton”. Rebecca tunsi itsensä niin voimattomaksi. Hän tahtoi kysyä isältään Bethanystä, muttei uskaltanut, koska hänen isänsä ollessa noin vihainen hänelle oli turha puhua.
Rebecca kömpi ääneti sänkyyn. Hän oli vihainen, ahdistunut. Hän kuitenkin nukahti lähes välittömästi, nähden levottomia unia Bethanysta, joka muuttui Ashleyksi ja edelleen Heatheriksi.
Aamun valjetessa Rebecca heräsi huonosti nukutun yön jälkeen ja hiippaili alakertaan. Hän oli astumaisillaan keittiöön, kun hän kuuli isänsä mainitsevan hänen nimensä. Sen sijaan, että Rebecca olisi keskeyttänyt Heatherin ja Bertilin keskustelun, hän jäi kuuntelemaan.
”Sinä todella koettelet minua, Bertil”, Heather sanoi. ”Ensin sinä kerrot minulle toisesta perheestä ja sitten sinä päätit tuoda kiukuttelevan kakarasi tänne.”
”Ei Becky ole yleensä tuollainen, sinun täytyy ymmärtää…”, Bertil yritti.
”Minä olen ’yrittänyt ymmärtää’ vaikka kuinka paljon! Hän käyttäytyy huonommin kuin Ashley huonoimpina hetkinä, ja sinä annat sen vain tapahtua”, Heather näpäytti.
Rebecca tahtoi ottaa tylpän esineen ja lyödä sillä Heatheria päähän, mutta hän hillitsi itsensä.
”Hän on täällä vain viikonloppuisin”, Bertil sanoi.
”Ashley on pelkää häntä!” Heather yritti.
Silloin Rebeccan oli astuttava esille.
”Jos ei kelpaa, niin kyllä minä voin lähteä”, Rebecca sanoi mahdollisimman uhrimaisella äänellä saadakseen isän puolelleen.
Heather pyöräytti silmiään.
”Kukaan ei ole häätämässä sinua, Rebecca”, Heather sanoi ystävällisellä äänellä.
”Niin, Becky. Tule pöytään”, Bertil sanoi.
Isä oli edelleen hieman ärtynyt edellisestä yöstä.
Samassa Ashley pinkaisi keittiöön, pelästyi Rebeccaa ja asteli hitaasti omalle paikalleen isänsä viereen.
”Nyt kun sinä asut meillä kaikki viikonloput, on hyvä puhua säännöistä. Heather ja minä odotamme sinun tottelevan meitä molempia ehdoitta. Lisäksi jotkin kotityöt ovat sinun tehtäviäsi, kun olet täällä. Koska olet pian jo kuusitoista, olet tarpeeksi vanha vahtimaan pikkusiskoasi, kun me olemme ulkona”, Bertil sanoi.
”Siis minä tulen tänne ja lepäämisen sijaan joudun kaitsemaan Ashleytä? Ihan oikeasti!” Rebecca vastusti.
”Palataanpa siihen ensimmäiseen sääntöön, jossa sinä tottelet minua ja Heatheria ehdoitta”, Bertil sanoi ja hymyili hieman.
”Joo joo”, Rebecca sanoi.
”Isä, isä! Saanko minä esitellä Rebeccalle minun barbiet?” Ashley kysyi.
”Totta kai”, isä vastasi.
Rebecca olisi tahtonut vastustaa ajatusta – hän olisi halunnut vain pelata uudella kannettavallaan – mutta sen sijaan hän nauroi hyväntahtoisesti ja piti mölyt mahassaan.
Viikonloppu sujui Rebeccan mielestä tylsissä merkeissä. Hän tunsi olevansa vieraana isänsä elämässä. Kaikki säännöt olivat aivan erilaiset kuin vanhassa kodissa. Hän joutui jatkuvasti varomaan askeleitaan. Loppujen lopuksi hän vietti lähes kaiken ajan joko uuden kannettavansa tai television ääressä ja Ashley oli heidän huoneessaan. Rebecca olisi mieluiten venytellyt ja harjoitellut tanssia, mutta talossa ei ollut yhtään kokovartalopeiliä, jonka edessä olisi mahtunut tanssia.
Sunnuntai-iltapäivänä Rebecca pääsi vihdoin lähtemään isänsä luota. Heather oli vienyt Ashleyn jonkun syntymäpäiville, joten Rebecca ja Bertil saivat hyvästellä toisensa rauhassa.
”Isä?” Rebecca sanoi kun he halasivat. ”Minä en muista, miltä Bethanyn nauru kuulostaa.”
Bertil ei sanonut mitään. Hän vain halasi lastaan tiukemmin, ja Rebecca sai hetken tuntea olevansa turvassa.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Ensimmäiset kuukaudet Balettiakatemiassa kuluivat nopeasti. Viikot Rebecca tanssi ja opiskeli viikonloput hän tuskaili isänsä kotona riidellen välillä isänsä ja välillä Heatherin kanssa. Ashleykään ei jäänyt piiloon Rebeccan ärtymykseltä. Kuitenkin huonot olot isän luona Oakwoodissa saivat Rebeccan kiintymään yhä enemmän Marie Camargon Balettiakatemiaan. Pian oli lokakuun puoliväli ja Rebeccan syntymäpäivät lähestyivät.
Rebecca oli huoneessaan opiskelemassa lyhyen koulupäivän jälkeen. Lukemisesta ei varsinaisesti tullut mitään, sillä Rebeccan huonetoveri Lidia oli myös heidän huoneessaan, juoruilemassa ystäviensä Hannahin ja Maxinen kanssa. Rebecca ei ollut varsinaisesti salakuuntelun ystävä, mutta opiskelu ei luonnistunut laisinkaan kolmen tytön kikattaessa vieressä, joten hänelle ei jäänyt muuta mahdollisuutta.
”No, oletko sinä puhunut hänelle? Tai siis mitä hyötyä on olla korvia myöten ihastunut, jos ei aio tehdä asialle mitään?” punapaitainen Maxine kysyi.
”Shh, Rebecca voi kuulla. Ja Rebecca voi kertoa sille, ne liikkuu samassa porukassa”, Lidia hyssytteli, muttei voinut olla hymyilemättä.
Rebecca alkoi kiinnostua aiheesta. Kehen Lidia oli ihastunut?
”Hetkinen”, Hannah sanoi sinertävässä mekossaan. ”Etkö sinä sanonut, että Rebecca täyttää vuosia pian? Ja että hän aikoo juhlistaa niitä ystäviensä kanssa?”
”Ooooh! Niinpä!”, Maxine sanoi. ”Hei, Rebecca!”
Rebecca nousi ylös heti Maxinen sanottua hänen nimensä. Rebecca älysi heti vaikuttavansa typerältä, mutta teki kaikkensa näyttääkseen siltä, että hän käyttäytyi normaalisti.
”Öh, niin Maxine?”
”Sinähän täytät pian kuusitoista, eikö?”
”Joo, piakkoin, ensiviikolla.”
Lidia alkoi vaikuttaa siltä, että hän olisi halunnut vajota maan alle.
”Ja sinä totta kai aiot juhlia, eikö?” Maxine sanoi ja odottamatta Rebeccan vastausta, hän jatkoi, ”Hienoa! Ja koska sinä tiedät, että juhlat paranevat sitä mukaa kun ihmisiä tulee lisää, niin eikö olisi kivaa ottaa Lidia teidän mukaanne?”
”Minä tuota… en ole varsinaisesti järjestämässä asiaa, Emmet, Nick ja Lea ovat hoitamassa sitä puolta, enkä tiedä mahtuuko enempää mukaan”, Rebecca vastusteli.
”Sitten sinun on parasta mennä kysymään ystäviltäsi. Vaikka heti”, Maxine sanoi.
Hänen äänensä oli lempeä ja hänen suunsa oli hurmaavassa hymyssä, mutta hänen kirkkaista silmistään näkyi, että kyseessä ei ollut pyyntö vaan selvä käsky. Hannah hänen vierellään nyökytteli vimmatusti. Lidia sen sijaan ei sanonut mitään.
Rebecca huomasi tottelevansa Maxinea ennen kuin hän ehti estää itseään. Hän tunsi itsensä typeräksi, kun hän tahtoi miellyttää Maxinea ja tämän porukkaa. Ei Rebecca varsinaisesti tahtonut kuulua heihin, sillä hänen omat ystävänsä vaikuttivat niin paljon mukavammilta kuin Lidia ja Hannah. Silti hän kaipasi heidän hyväksyntäänsä. Kun Rebecca oli juuri poistumaisillaan huoneesta, hän kuuli Hannahin sanovan:
”Noniin! Nyt sinä varmasti isket Emmetin.”
”Noniin! Nyt sinä varmasti isket Emmetin.”
Rebecca lähti ajatuksissaan kulkemaan kohti oleskelutilaa. Hän ei olisi mitenkään osannut arvata, että Lidia piti Emmetistä! Ennen kuin hän huomasikaan, Rebecca oli oleskeluhuoneen ovella. Missään ei näkynyt jälkeäkään hänen ystävistään. Violettitukkainen Shelly kävi kyllästyneenä läpi suurta lehtipinoa.
”Hei Shelly”, Rebecca sanoi jännittyneenä – he eivät yleensä keskustelleet, ”Oletko nähnyt Emmettiä tai Nickiä tai Leaa?”
”Ai, en. He olivat täällä ehkä noin tunti sitten”, Shelly vastasi nostamatta katsettaan papereistaan.
”Ahaa, okei”, Rebecca sanoi. ”No ilmoita minulle, jos näet heidät.”
Shelly oli yksi niistä tytöistä, joita Rebecca pelkäsi ja samalla tahtoi olla. Shelly ei pelännyt näyttää oudolta ja tehdä hauskoja asioita. Hän oli eräällä biologian tunnilla selittänyt, että hän oli yksi kesä vain päättänyt värjätä hiuksensa mustaksi, mutta hänen veljensä osti vahingossa väärää ainetta ja siitä saakka Shellyllä oli ollut violetit hiukset. Rebecca ei olisi ikinä kehdannut. Samalla hän tahtoi tehdä jotain yhtä dramaattista.
Rebecca jatkoi matkaansa Emmetin huoneeseen, jossa he useimmiten oleskelivat. Rebecca koputti tottuneesti ovelle ja astui sisälle. Sisältä Rebecca ei löytänyt ystäviään, vaan Emmetin huonetoverin, Perryn. Poika ei vaikuttanut huomaavan Rebeccan tuloa, vaan oli keskittynyt kirjaansa.
”Hei”, Rebecca sanoi.
Ei reaktiota.
”Hei Perry, huhuu!” Rebecca sanoi kuuluvammin.
”No mutta! Sehän on Becky”, Perry sanoi ja heitti kirjan pois.
Rebecca piti Perrystä. Hän oli monella tapaa samanlainen kuin Nick: kaikkien mielestä hän oli mukava, hauska ja rento. Lisäksi poika oli paremmannäköinen kuin Nick. Rebecca ei kuitenkaan voinut väittää olevansa ihastunut. Hän ihastui harvoin ja silloinkin tunteet sammuivat nopeasti. Perry vietti välillä aikaa heidän kanssaan, mutta ei varsinaisesti kuulunut heidän porukkaansa.
”Huomasithan sinä minut”, Rebecca nauroi. ”Tulin vain etsimään Emmettiä ja muita. Tiedätkö, missä he ovat?”
”En tiedä”, Perry sanoi ja nousi ylös. ”Olivatko he oleskeluhuoneessa?”
”Ei, kävin jo siellä”, Rebecca huokaisi ja hymyili.
”No, Emmet taisi sanoa jotain kirjastosta, mutta hyvänen aika, eihän Emmet ja kirjasto kuulu edes samaan lauseeseen”, Perry sanoi ja nauroi.
Rebeccakin nauroi. Hän kiitti Perryä, ja päätti kaikesta huolimatta tarkistaa kirjaston.
Rebecca meni muutaman kerroksen alaspäin ja etsi tiensä kohti laajaa käytävää, josta pääsi muutamaan luokkaan mutta myös rehtorin kansliaan ja kirjastoon. Rebecca ei hirveästi välittänyt käydä siellä – ehkä joskus opiskelemassa. Käytävä oli sisustettu enemmän olohuonemaiseen tyyliin. Rebecca ja muut epäilivät, että syynä oli rehtorin kanslian läheisyys. Suuret ja hienot vieraat näkisivät kauniit ja viihtyisät käytävät valkoisten ja kolkkojen sijaan.
Pienessä kirjastossa oli kuitenkin vain Shay lukemassa kirjaa psykologiasta. Rebecca oli pettynyt. Hän oli juossut vaikka kuinka kauan ystäviensä perässä, mutta heitä ei vieläkään löytynyt mistään. Miten he kaikki olivat yhtäkkiä kadonneet? Sitten Rebecca kuuli hiljaista muminaa hyllyjen takaa. Rebecca uskoi tunnistaneen yhden äänistä ja lähti katsomaan.
Rebecca löysi hyllyjen takaa etsimänsä: Emmetin, Nickin ja Lean.
”Hei, kappas! Rebecca, mitä sinä täällä? Tiedätkö, kuinka vaikeaa on suunnitella syntymäpäiviä, kun synttärisankari yrittää koko ajan sotkeutua mukaan”, Nick sanoi ja nauroi.
”Ja minä kun luulin, että te halusitte vältellä minua”, Rebecca hymyili.
”’Älä koskaan loukkaa ystävää, älä edes piloillaan’. Cicero on sanonut noin”, Lea totesi haaveellisesti.
”Totta kai, Lea”, Nick sanoi. ”No, jos me kerran aiomme meluta, niin mennään käytävään.”
Rebecca istahti nojatuolille, Lea puolestaan tuttuun tapaan lattialle.
”Oliko sinulla jokin tietty syy etsiä meitä?” Emmet kysyi.
”Valitettavasti”, Rebecca huokaisi. ”Se oikeastaan liittyy syntymäpäiväjuhliini. Lidia haluasi… tai oikeastaan Maxine haluaisi, että Lidia voisi tulla mukaan.”
”Miksi ihmeessä?” Emmet ihmetteli. ”Sinä ja Lidia ette varsinaisesti tule toimeen.”
Rebecca hymyili.
”Hän on tainnut vähän ihastua”, Rebecca sanoi.
”’Ensirakkaus on vain vähän hupsuutta ja paljon uteliaisuutta.’ George Bernard Shaw”, Lea lausui, mutta kuten yleensä, muut sivuuttivat hänet.
”Kehen?” Nick kysyi.
”Jos oikein ymmärsin, niin Emmetiin”, Rebecca sanoi hymyissä suin.
Lean ilme värähti, mutta kaikkien muiden katse oli iskostunut Emmetiin, joten sitä ei huomattu.
”Haha, oikeasti? Hmm… no, onhan Lidialla aika hyvännäköiset rinnat”, Emmet tuumi.
”Emmet, sinä olet ihan kamala!” Rebecca sanoi ja nauroi. ”Tosin se taitaa olla ainoa hyvä puoli Lidiassa.”
Lea nauroi liioitellun lujaa.
”En minä ole kyllä varma, että mahtuuko hän mukaan”, Rebecca mietti.
”Äh, kyllä meidän mukaan mahtuu yksi hurmaava blondi. Sitä paitsi, mehän voidaan kutsua Perrykin mukaan, niin meitä on tasamäärä!” Emmet vakuutti.
”Ja onko se jotenkin erityisen tärkeää?” Rebecca kysyi.
”No, ei minusta”, Lea sanoi.
”Hauskaa siitä tulee”, Nick totesi.
”Hyvä on”, Rebecca sanoi ja nousi ylös. ”Mennäänkö katsomaan, josko ruokasalissa tarjoillaan illallista?”
Muut suostuivat mielihyvin, mutta Emmetin ajatukset vaikuttivat olevan muualla. Rebeccan ajatukset puolestaan askartelivat siinä, miten hänen syntymäpäivät sujuisivat Lidian kerjätessä huomiota.
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Toivottavasti jaksatte pysyä perässä näiden hahmojen kanssa (nyt kun vielä tungin Perryn mukaan soppaan). Aikahyppäyksiä tulee tulevaisuudessa varmaan lisää, sillä Rebeccan teini-ikä alkaa lähestyä loppua, ja minulla on vielä ihan hirveästi juonenkäänteitä Balettiakatemiaa varten. Toivottavasti kestätte :D. Ja toivottavasti jaksatte kommentoida!
Kommentit