Olen pitänyt pitkää taukoa uusien osien julkaisemisesta, lähinnä koulutyön takia. Kaikesta huolimatta olen lähes kuvannut tätä osaa seuraavan osan, mutta en voi luvata, että se ilmestyisi vielä vähään aikaan. Tämä osa ei ehkä ole parhaimpia kuvien saralta, mutta seuraavasta osasta pidän enemmän :D. Okei, nyt lukemaan!
Oli Rebeccan syntymäpäivä. Rebecca ja Lidia olivat valmistautumassa iltaa varten – he olivat lähdössä porukalla juhlimaan Rebeccaa keilahallille. Lidia oli aloittanut valmistautumisen jo muutama tunti aiemmin. Rebecca oli vain harjannut hiuksensa. Tosin Rebecca ymmärsi, miksi Lidia oli laittautunut niin kauan. Hän oli ihastunut Rebeccan ystävään Emmetiin, ja hän halusi tehdä vaikutuksen. Rebecca ja Lidia eivät tulleet hyvin toimeen, mutta painostuksen alla Rebecca oli suostunut siihen, että Lidia tulisi mukaan. Kun lähdön aika lähestyi, Lea tuli huoneeseen. Rebecca hämmästyi.
”Oletteko te kohta valmiita?” Lea kysyi.
”Joo joo, kunhan Lidia on mielestään tarpeeksi kaunis. Hei, Lea…” Rebecca sanoi, mutta Lea keskeytti hänet.
”’Kauneus ilman viehkeyttä on kuin koukku ilman syöttiä’. Ralph Waldo Emerson”, hän totesi lainaten jälleen jotakuta, jota Rebecca ei tuntenut.
”Lea, mitä ihmettä sinulla on naamassa?” Rebecca kysyi.
”Meikkiä. ’Säädä meikkisi siihen valaistukseen, jossa pidät sitä’, Helene Rubinstein. Ja tietääkseni olemme menossa hämärään keilahalliin”, Lea sanoi.
”Vau”, Lidia sanoi käännettyään katseensa peilistä Leaan. ”Joku on löytänyt mustan glitter-purkin.”
”Vau. Joku on pukeutunut purkkapalloksi”, Lea vastasi.
Rebecca ei ollut koskaan nähnyt Leaa niin… ilkeänä. Lea oli aina omissa maailmoissaan ja heräsi vain lainatakseen jotakuta. Nyt Lea ei tosiaan ollut ajatuksissaan.
Rebecca ei ollut koskaan hyvä tunnistamaan muiden tunteita ja muita sosiaalisia viestejä. Kuitenkin hän ymmärsi, että Lea oli ihastunut. Rebeccan olisi pitänyt älytä se aiemmin, sillä olihan Lea aina hakeutunut Emmetin seuraan – heti ensimmäisistä päivistä saakka. Lisäksi Lea ei koskaan ollut ilkeä kenellekään. Hän ei koskaan sanonut kenestäkään pahaa sanaa.
”Hei Lea, mitä jos me mentäisiin. Ja Lidia, sinä myös”, Rebecca sanoi katse maahan luotuna.
Rebecca sai riitelystä tarpeekseen viikonloppuisin isänsä luona, hän ei kaivannut enempää draamaa.
Vaaleatukkainen Emmet ja tummatukkainen Nick odottivat raitapaitaisen Perryn kanssa tyttöjä kapean käytävän varrella.
”Olenko minä ainoa, jonka mielestä Lea näyttää erilaiselta?” Perry kysyi muilta pojilta.
Rebecca tunsi pienen pienen mustasukkaisuuden pistoksen. Olisiko hänenkin kannattanut laittautua iltaa varten?
”Et tosiaan ole ainoa! Olisiko meidänkin pitänyt laittautua enemmän?” Nick kysyi nauraen.
”Äh, te olette kaikki täydellisiä”, Rebecca sanoi ja naurahti hyvin hiljaa.
”Eiköhän mennä? Muistaakseni meillä oli varaus alle tunnin kuluttua”, Lea sanoi syvällä äänellä iskostaen katseensa Emmettiin.
Kaikki olivat hämmentyneitä siitä, miten erilainen Lea oli. Hän vaikutti itsevarmalta ja helposti lähestyttävältä – ja tavallaan se oli pelottavaa.
”Joo, mennään vaan”, Emmet sanoi hieman kiusaantuneena Lean intensiivisen tuijotuksen seurauksena.
He kävelivät verkkaisesti pitkin Greenpondin katuja. Lopulta he kääntyivät parkkihalliin, jonka sisältä pääsi keilahalliin. Lea oli koko matkan yrittänyt roikkua Emmetin seurassa, mutta Emmetin huomio oli kokonaan Lidiassa, joka kikatteli ja keimaili minkä ehti. Rebeccaa hävetti katsoa sitä farssia, jossa Lea puhui enemmän kuin koskaan elämässään, mutta kukaan ei kuunnellut. Hän oli helpottunut, kun he saapuivat keilahallin eteen.
Rebecca pääsi ensimmäisenä keilaamaan – olihan hän synttärisankari. Rebecca ei ollut koskaan aikaisemmin päässyt keilaamaan, joten hän oli innoissaan. Toisaalta, hänen takanaan Lea ja Lidia kilpailivat Emmetin huomiosta, mikä tavallaan vei hyvän tunnelman mennessään. Mikseivät kaikki voisi olla vain kavereita ja olla ilman typerää draamaa?
Illan jatkuessa Lidia ja Emmet vaikuttivat lähentyvän ja Lea vaikutti musertuvan minä hetkenä hyvänsä. Aina Lean keilatessa Lidia hyökkäsi ja leperteli Emmetille ja nauroi kaikille Emmetin vitseille niin typerällä tavalla, että kaikkia läsnä olevia hävetti. Rebeccasta se oli säälittävää, ja vielä säälittävämpää oli se, että Emmet vaikutti pitävän siitä.
”Becky, meillä taitaa olla ongelma”, Nick sanoi hiljaa ja nyökkäsi Lidian ja Emmetin suuntaan.
”Minä tiedän”, Rebecca sanoi ja heilautti päätään Lean suuntaan.
”Tämä on sinun syntymäpäiväsi ja haluaisit varmasti pitää hauskaa, mutta… ehkä sinä ja Lea voisitte mennä hetkeksi ulos. Puhumaan tyttöjuttuja”, Nick sanoi.
”Niin, no, totta kai”, Rebecca sanoi.
Hän ei ollut yhtään hyvä tällaisissa jutuissa. Häntä hieman hävetti, että hän tarvitsi Nickin kertomaan, milloin hänen täytyi lohduttaa ystävää.
”Sinä saat keilata minun vuorollani”, hän vielä lupasi.
Rebeccalla kesti hetki saada Lean huomio, joka vilkuili jatkuvasti sivulle.
”Hei Lea, mennäänkö hetkeksi haukkaamaan happea?”
”En minä oikein tiedä… Minusta olisi parempi jäädä sisälle. Tai siis minulla on asiaa Emmetille”, Lea vastasi.
”Ei, sinä et puhu hänelle. Tulet mukaani”, Rebecca vaati, ja Lea seurasi.
Rebecca otti tupakka-askinsa esille.
”Sinun piti lopettaa”, Lea sanoi.
”Nyt ei puhuta minun riippuvuudestani. Lea, minä tiedän. Oikeastaan, me kaikki tiedämme”, Rebecca sanoi ja sytytti tupakkansa.
”Albert Einstein on sanonut ’Mielikuvitus on tärkeämpää kuin tieto’”, Lea sanoi välttelevästi.
”Naulan kantaan, mutta joskus kannattaa lopettaa kuvittelemasta, kun tieto on ihan selkeästi nenän edessä”, Rebecca sanoi.
Ensin Lea ei sanonut mitään.
”En vain tajua… minä vain luulin, mutta sitten se Lidia vain ilmestyi jostain”, hän lopulta kuiskasi.
Rebeccan kauhuksi kyyneleet eivät olleet kaukana.
”Kukaan tervejärkinen jätkä ei koskaan valitsisi Lidiaa, jos sinä olisit tarjolla”, Rebecca yritti lohduttaa kevyt hymy huulillaan.
Lea heittäytyi aivan yhtäkkiä Rebeccan syliin ja Rebecca joutui heittämään tupakkansa pois ja halata ystäväänsä.
”Älä itke, Lea! Sinä pilaat kauniin meikkisi. Ja sitä paitsi, voihan olla, että Emmet ja Lidia eivät ala seurustella”, Rebecca sanoi.
Lea ei sanonut taaskaan mitään.
”Mennäänkö takaisin sisälle?” Rebecca kysyi.
”Ei… minä tahdon mennä takaisin koululle”, Lea sanoi.
”Et sinä voi hylätä minua tänne. On sentään minun syntymäpäiväni”, Rebecca maanitteli.
Lea vaikutti hetken epäilevältä.
”Olen nolannut itseni tältä illalta tarpeeksi”, Lea sanoi. ”Mutta ehkä minä voin palata tukemaan sinua.”
Lea ja Rebecca menivät takaisin sisälle, ja huomasivat muiden lopettaneen keilaamisen ja menneen istumaan taakse kahvila-puolelle. Rebecca ja Lea istuivat muiden joukkoon.
”Hei Becky! Mietinkin, että minne synttärisankari katosi”, Emmet huudahti, vaikka kaikki tiesivät, ettei Emmet ollut koko illan aikana uhrannut yhtään ajatusta Rebeccalle tai kellekään muulle koko seurueessa Lidiaa lukuun ottamatta. Nopeasti Emmet käänsikin päänsä takaisin Lidian suuntaan.
”Nyt kun kerran on juhlan aihetta, ajattelin, että me voitaisiin käydä ostamassa muutama kalja tai jotain ja vähän juhlistaa Beckyä. Mitäs sanotte?” Nick sanoi.
”Mistä me edes saataisiin sitä?” Emmet havahtui mietteistään.
”Älä huoli, minä tunnen tyyppejä”, Nick totesi esittäen kovaa jätkää niin huonosti, että muut paitsi Rebecca nauroivat.
Rebecca oli suorastaan kauhuissaan ajatuksesta, että joku hänen läheisistään joisi yhtään mitään alkoholiin vivahtavaa. Hän oli varma, että joku kuolisi. Hän tiesi, että tämä pelko oli aika typerä, mutta Bethanyn kuoleman jälkeen hän oli päättänyt, ettei hän koskaan joisi yhtään mitään.
”Minusta tuo on tosi huono idea”, Rebecca sanoi lievä paniikki hänen äänessään.
”Ai miksi?” Emmet kysyi.
”Minä en halua, että minun synttäreilläni ryypätään”, Rebecca sanoi vaivaantuneesti.
”Sinä poltat tupakkaa kuin viimeistä päivää, mutta et kestä, jos joku juo ihan vähän yhtenä iltana?” Emmet kysyi haastavasti.
Rebecca ei tiennyt, mitä vastata. Bethany oli ollut hänen mielessään koko päivän – olihan myös Bethanyn syntymäpäivä, muttei hän halunnut puhua siitä. Lidia, joka oli ainoa koko seurueesta, joka tiesi Bethanysta, sääli Rebeccaa.
”Jos Rebecca ei halua, että kukaan juo, niin ei meidän tarvitse juoda”, Lidia sanoi ja piti kunnon palopuheen, jossa hän selitti, kuinka nuorten ryyppääminen antoi huonon kuvan kaikista nuorista ja miten aikainen runsas alkoholin käyttö lisäsi alkoholiongelmia aikuisuudessa.
Puhe oli ehkä liioiteltu, mutta se vei kaikkien ajatukset pois Rebeccasta. Rebecca ehkä inhosi Lidiaa, mutta hän oli silti Lidialle kiitollinen.
He lähtivät pian sen jälkeen. Nick oli vaikutti olevan häpeissään ehdotuksensa takia. Lea oli harmissaan, koska Emmet oli sivuuttanut hänet. Tunnelma oli oikeastaan pilalla kaikilta paitsi Emmetiltä ja Lidialta. Rebecca oli kuitenkin hyvin oudolla tapaa tyytyväinen iltaan. Hän ei ollut ikinä aikaisemmin saanut viettää syntymäpäiviään niin kuin hän oli halunnut.
He kävelivät takaisin koululle, mutta Lidia ja Emmet jäivät jonnekin kuhertelemaan. Ennen nukkumaanmenoa Rebecca asettui sänkynsä viereen. Hän ei ollut varma, miten kuului rukoilla – uskonnollisuus ei ollut koskaan hänelle tärkeä arvo – joten hän meni miten kuten polvilleen ja laittoi kätensä ristiin. Hän ei tiennyt mitä sanoa tai miten puhutella Jumalaa, joten hän puhui Bethanylle sen sijaan.
”Hyvää syntymäpäivää, Bethany”, Rebecca kuiskasi.
Jo niiden sanojen sanominen tuntui viilloilta kurkussa.
”Sinä aina puhuit siitä, miten halusit viettää isot kuusitoistavuotispäivät vaaleanpunaisine kuorrutuksineen ja bilemekkoineen. Minä tahdoin ajatella, että se oli mahdollista. Mutta sinä et saanut sitä, et koskaan kasvaa vanhemmaksi.”
Rebecca ei voinut jatkaa edemmäs, hän ei saanut sanottua ajatuksiaan ääneen. Hän ajatteli sitä, miten Bethany kulki hänen kanssaan, pääsemättä eteenpäin. Miten loputtoman surulliselta se tuntuikaan.
---------------------------------------------------
Seuraavana aamuna Rebecca huomasi oudon tungoksen ilmoitustaulun luona, kun hän yritti päästä luokkaan. Koko käytävä oli täynnä supisevia ykkösluokkalaisia. Rebecca oli liian kaukana nähdäkseen, mikä oli kaikkien mielestä niin järisyttävää. Onneksi hän huomasi heti kaksi ystäväänsä.
”Hei Perry ja Nick, mitä täällä oikein tapahtuu?” Rebecca huikkasi.
Nick ehätti selittämään ennen Perryä.
”Joulujuhlaesityksen harjoitukset alkavat ensiviikolla, ja näköjään esittäjät on valittu – tänä vuonna ilman koe-esiintymistä”, Nick sanoi.
”Oikeastiko? Mikä on esityksen nimi?” Rebecca kysyi, vaikka oikeasti hän halusi tietää, kuka oli saanut pääosan.
”’Kuu kantaa elämänvirtaa’ tai jotain vastaavaa. Eli toisin sanoen jotain modernia”, Nick huokaisi.
Nick jatkoi matkaansa, ja Rebecca työntyi ihmisjoukon läpi aivan ilmoitustaulun viereen. Hän kävi läpi tanssijalistaa.
”Voi ei”, nutturapäinen Maxine huokaisi.
Rebecca huomasi Maxinen nimen yhtenä taustalla olevista tanssijoista. Ja vihdoin. Pääosan esittäjä. Rebecca henkäisi. Sitten hän kiljaisi. Hän oli saanut osan. Hän. Rebecca. Tavallinen tyttö pienestä Herburryn kaupungista. Hän huomasi, että hänen varatanssijansa oli Lidia, mikä piristi häntä entisestään.
Rebeccan täytyi rientää tunnille, mutta hän ei pystynyt laisinkaan keskittymään. Hän tahtoi huutaa kaikille asiasta. Hän esittäisi ensimmäisessä suuressa esityksessään pääosaa! Pääosaa! Rebecca kuiski asiasta hiljaa Lean kanssa.
”Kuten Pablo Picasso on sanonut ’Toiminta on perustava avain kaikkeen menestykseen.’”, Lea sanoi hiljaa.
”Sinulla taitaa olla lainaus kaikkeen”, Rebecca nauroi.
Hän oli jo kokonaan unohtanut edellisen illan fiaskon, eikä oikeastaan ymmärtänyt, että Lea oli edelleen hieman suruissaan kaikesta siitä.
”Minkä roolin sinä sait?” Rebecca kysyi yrittäen vaikuttaa kohteliaalta.
”Minä olen kai päähenkilön kuollut sisko”, Lea sanoi.
Rebecca ei varsinaisesti kuunnellut, hän vain nyökkäsi ja kylpi onnessa.
Tunnin jälkeen Rebecca riensi oppilaiden tiloihin ja etsi vapaan puhelimen. Hän näppäili äitinsä numeron.
”Beatrice puhelimessa”, hän kuuli äitinsä äänen.
”Hei äiti, Rebecca tässä!”
”Hei Becky! Aioinkin soittaa sinulle. Tätä nyt ei oikein voi sanoa kiertelemättä, mutta minä ja mummi aiomme muuttaa lähemmäs sinua”, Beatrice tokaisi.
”Mitä? Milloin te tuon päätitte?” Rebecca kysyi hieman loukkaantuneena.
Jälleen kerran tehtiin häntä koskevia päätöksiä ilman, että hänelle kerrottiin asioista.
”Minä ja mummi olemme puhuneet asiasta, ja meistä on parempi, että sinä näet enemmän myös meitä etkä vain sitä naikkosta ja isääsi”, äiti selitti puhelimen toisessa päässä.
”Ja nyt minun kuuluu hihkua innosta? Aiotko sinä myydä meidän kodin?” Rebecca kysyi hermostuneena.
”En, en tietenkään”, äiti sanoi. ”Minun lapsuudenkotini on liian työläs minulle ja mummille, joten myymme sen, jotta voimme muuttaa paljon pienempää kerrostaloasuntoon. Me päätimme vasta eilen lopullisesti laittaa tämän talon myyntiin, ja itse asiassa naapurit ovat jo kiinnostuneita, joten pääsemme muuttamaan ehkä jo tämän vuoden puolella.”
”Okei. Moikka”, Rebecca sanoi lopettaen puhelun ennen kuin äiti ehti estää.
Rebecca nojasi pettyneenä seinään. Ei sillä, etteikö hän halunnut nähdä useammin äitiään. Hän oli yksinkertaisesti kyllästynyt siihen, että hänet edelleen sivuutettiin kaikessa, mikä liittyi myös hänen elämäänsä. Kukaan ei kysynyt, kannattaako hän muuttua. Hän olisi halunnut pitää elämässään edes jonkun tutun kodintapaisen, mummolan. Nyt hän joutuisi luopumaan kaikesta vanhasta. Rebecca tunsi itsensä oudolla tapaa aikuiseksi.
---------------------------------------------------------
Viikko oli kulunut kuin siivillä, ja oli harjoitusten aika. Esityksestä ei ollut annettu muuta informaatiota kuin henkilöhahmot ja nimi. Rebecca ei ollut ottanut muutenkaan selvää muista roolihahmoista. Hän tiesi vain, että hänen roolihahmonsa nimi oli Juliette.
”Tämä on teidän ensimmäinen tärkeä esitys. ”Kuu kantaa elämänvirtaa” ei ole perinteistä balettia, ja siksi tekniikaltaan vapaampi – ja sen takia se sopii teille. Teidän tehtävänä on kertoa tarina kehollanne, ei sanoilla. Ja siitä pääsemmekin itse tarinaan. Päähenkilön Julietten sisko Eve kuolee, ja Juliette alkaa nähdä näkyjä. Rebecca esittää Julietteä ja Lea Eveä. Vaikka he ovat eniten lavalla, se ei tarkoita, että te muut saisitte ottaa harjoitukset rennommin”, rehtori Lee sanoi.
Rebecca ei ymmärtänyt. Oliko joku ”Kidutetaan Rebeccaa” –päivä? Ensin hän on kokonaisen viikon innoissaan pääroolistaan, ja sitten pommi. Rebecca ei ollut varma, kestäisikö hän tällaista balettiesitystä. Hänen päässään vilisi jälleen kuvia Bethanystä sairaalasängyssä, aivan liian pienenä ja hentona. Ja aivan liian kuolleena.
Rehtori Lee laittoi heidät tanssimaan lähes välittömästi. Lidia oli varasijalla Julietten tanssijaksi, joten hän teki samat liikkeet Rebeccan kanssa. Rebeccalla oli kuitenkin vaikeuksia keskittyä, ja rehtori Lee huusi hänelle jatkuvasti.
”Rebecca, mitä pelleilyä tämä on?! Nämä ovat ehkä ensimmäiset harjoitukset, mutta sinä et pysty edes yksinkertaisiin liikkeisiin. Jos et ryhdistäydy, joudut vaihtamaan osaa”, hän uhkaili.
Kun tunti vihdoin päättyi, Rebecca jäi vielä saliin.
”Menepäs jo, Rebecca, jotta ehdit illalliselle”, rehtori Lee sanoi huomattuaan tytön.
”Minä lupaan yrittää ensi kerralla enemmän. Minä lupaan, että olen parempi”, Rebecca sanoi kimeämmällä äänellä kuin hän oli suunnitellut.
Rehtori ei vastannut mitään, mutta nyökkäsi lyhyesti.
Rebecca vaihtoi vaatteensa hitaasti ja tuli myöhässä illalliselle. Suurin osa oli jo lopettanut syömisen.
”Mikä sinulla kesti?” Nick kysyi, kun Rebecca istui alas spagettiannoksensa eteen.
”Ei mikään”, Rebecca vastasi ärtyneenä.
”Hei, älä välitä”, Perry sanoi ja hymyili. ”Nämä olivat vasta ensimmäiset harjoitukset, sinulla sujuu varmasti paremmin ensikerralla. Älä näytä noin myrtyneeltä.”
”’Ajatus on parempi kuvanveistäjä kuin joku Rodin tai Michelangelo. Ihmisen kasvot ilmaisevat, mitä hän sisimmässään ajattelee.’ Thomas Dreier”, Lea sanoi vakavalla naamalla. ”Minä pidän tuosta lainauksesta. Koska se on totta.”
Nick ja Perry nauroivat ja Rebeccakin yritti hymyillä.
”Mutta ihan oikeasti”, Rebecca sanoi ”Jos minä en parane tästä, saan unohtaa koko pääosan.”
”Kyllä sinä onnistut. Ja sitä paitsi, ei se päärooli ole edes tärkeintä”, Perry sanoi.
”Niin, me muut saadaan muutenkin vain pyöriä siellä sinun taustalla, joten sinulla ei ole oikeutta valittaa”, Nick naurahti.
---------------------------------------------------------------
Marraskuun loppu
”Sinä löysit perille”, yllättävän hento ääni sanoi.
Rebecca nyökkäsi ja katsoi äitinsä riutunutta olemusta laskevan auringon värjätessä maan. Rebecca seisoi uuden kerrostalon edessä.
”No, joo”, Rebecca vastasi.
Hän oli odottanut erilaista vastaanottoa, hehän eivät olleet nähneet toisiaan moneen kuukauteen. Ei halausta? Ei mitään? Pian Beatrice nyökkäsi häntä seuraamaan sisälle taloon.
He menivät hissillä kolmanteen kerrokseen. Talo oli vain vuoden vanha, ja Beatrice ja Leeni – Rebeccan isoäiti – olivat asuneet siellä vasta muutaman viikon.
”Mummi, katsos kuka tuli! Rebecca on tullut käymään”, Beatrice huusi, kun he astuivat sisälle uuteen taloon.
Mummi vain nyökkäsi, muttei reagoinut muuten.
Beatrice ei vaikuttanut huolestuvan hänen eleettömyydestään, joten Rebeccakin sivuutti sen. Beatrice jatkoi eteenpäin pieneen makuuhuoneeseen.
”Tämä on sinun huoneesi”, hän julisti Rebeccalle.
Huone oli pieni, vaalea ja niukasti sisustettu. Rebecca hymyili niin aurinkoisesti kuin pystyi.
”Tämä on todella kaunis”, hän sanoi.
”Minä jätän sinut tätä tutkimaan, tulen kutsumaan sinut, kun ruoka on valmis”, äiti sanoi tyytyväisenä itseensä.
Rebecca oli helpottunut jäädessään yksin. Hän purki laukkunsa uuteen vaatekaappiinsa. Hän oli onnellinen siitä, ettei hän joutunut jakamaan huonettaan kenenkään kanssa. Kaapissa oli ihanan paljon säilytystilaa vain hänen tavaroilleen. Rebeccaa silti ihmetytti se, että kaikki kalusteet olivat vähintään yhtä uusia kuin itse asunto. Heillä oli kuitenkin vanha talo täynnä varsin käyttökelpoisia tavaroita.
Rebecca tunsi outoa tyhjyyttä. Hän mietti sitä, miten kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Vain puoli vuotta aiemmin hänellä oli ollut yksi ainoa koti, jossa hän asui äidin, isän ja siskon kanssa. Nyt hän ei tiennyt oliko hänellä kotia laisinkaan.
”Eikö ole mukavaa nyt, kun saat nähdä äitiäsikin?” Beatrice kysyi Rebeccalta saadakseen edes jotain puhuttavaa.
”Öö… joo”, Rebecca sanoi osaamatta sanoa muuta.
”No, mitä mieltä olet asunnosta? Onko tämä viihtyisämpi kuin isäsi ja lumpun koti?” Beatrice kysyi.
Rebecca inhosi Heatheria – isänsä naisystävää – mutta hän oli melko kypsynyt äitinsä jatkuviin yrityksiin saamaan hänet puhumaan pahaa isästään ja Heatherista.
”Heillä on kyllä ihan nätti koti. Todella tilava”, Rebecca totesi vain ärsyttääkseen.
Hän kuitenkin katui sitä välittömästi, sillä äiti vaikutti aidosti loukkaantuneen. Rebecca ei ollut koskaan nähnyt ketään niin hauraana. Ei edes silloin, kun Bethany oli vasta kuollut ja äiti oli maannut sängyssä suostumatta tekemään yhtään mitään. Äiti oli ehkä ylhäällä, mutta Rebecca tiesi, että pienimmästäkin tuulenvireestä tämän korttitalo sortuisi.
”Mutta tämä asunto on paljon harmonisempi”, Rebecca kiirehti lisäämään, ”sinäkö tämän sisustit?”
Oli kuitenkin myöhäistä korjata virhettä. Beatrice ei edes yrittänyt peitellä pettymyksen tunnetta.
”Hei äiti, älä viitsi, jooko? Tämä on oikeasti kaunis asunto. Eikä me olla nähty pitkään aikaan ja minä en jaksaisi tapella”, Rebecca sanoi.
Häntä itketti. Ei hän oikeasti tahtonut loukata.
”Kyllä minä ymmärrän. Isäsi luona sinulla on sentään parempaa seuraa kuin mummi ja tylsä äiti”, äiti vastasi.
”Äiti, minä en ihan oikeasti jaksa riidellä. Puhutaanko jostain muusta kuin isästä?”
Beatrice ei vastannut. Rebecca päätti lopettaa yrittämisen. Tunnelma isän luona oli aina jollain tavalla kireä, mutta siellä Rebecca saattoi sentään sanoa suoraa ajatuksensa pelkäämättä kenenkään romahtamista. Rebecca toivoi, ettei äidin luona olisi aina samanlaista kuin sillä hetkellä.
Ruoan jälkeen Rebecca tarjoutui tiskaamaan astiat ja yritti olla kaikin puolin kiltti. Hän antoi äitinsä olla omissa maailmoissaan. Rebecca ei ollut varma, pitäisikö hänen jättää äitinsä yksin vai jäädä samaan huoneeseen odottamaan sovintoa. Äiti oli muuttunut edellisestä kesästä suuresti. Rebecca ei voinut väittää tuntevansa naista, jonka asunnossa hän tulisi viettämään joka toisen viikonloppunsa.
-------------------------------
Harjoitukset menivät nopeasti, ja vain muutama viikon kuluttua olisi itse esityksen aika. Rebecca osasi liikkeet vaikka unissaan, mutta rehtori Lee ei tietenkään ollut tyytyväinen.
”Enemmän tunnetta! Kaikki, enemmän tunnetta!” hän huudahti vähän väliä. ”Shay, tämä on surullinen kohtaus!”
”Rebecca, ryhdistäydy. Sinun hahmosi Julietten sisko on juuri kuollut, ja nyt hän näkee siskonsa Even hengen. Sinun pitää yrittää saada se tuska näkyviin, sillä lava on kaukana ja yleisö ei näe tanssijoita selvästi. Kuvittele, että sinun siskosi on kuollut. Miten kamalalta se tuntuisi. Miten se sattuu. Minä tahdon nähdä aitoa surua”, rehtori Lee sanoi.
Rebecca ponkaisi pystyyn, mutta hän tiesi sen olevan liian myöhäistä. Hän yritti juosta, mutta hän tiesi kaikkien nähneen hänen kyyneleensä. Hänellä oli ollut tarpeeksi rankkaa kaikissa harjoituksessa, kun häntä vaadittiin esittämään surevaa siskoa. Hän oli yrittänyt sulkea mielensä, sillä hän inhosi sitä, kun hän ei enää pystynyt hallitsemaan itseään. Siksi hän kielsi itseltään itkemisen, varsinkin ihmisten edessä. Siksi hän juoksi. Siksi hän halusi pois.
Rebecca juoksi kuitenkin vain luokan ulkopuolelle. Rehtori seurasi häntä.
”Rebecca”, hän sanoi. ”Onko jokin hätänä?”
Rebecca itki äänekkäästi kuin lapsi, ja häntä hävetti. Hän kunnioitti rehtori Leetä todella paljon, eikä hän halunnut nolata itseään.
”Tämä vain… muistuttaa minua… Bethanystä”, Rebecca sai sanotuksi itkun keskeltä.
”Onko Bethany läheisesi?” rehtori Lee kysyi aivan uudella äänensävyllä.
”Hän… on… oli siskoni”, Rebecca nyyhkytti ja tunsi itsensä säälittäväksi ihmismöykyksi.
”Oh”, rehtori Lee sanoi, eikä selkeästi tiennyt, mitä sanoa.
”Hänen kuolemastaan tulee pian puoli vuotta täyteen, enkä minä…”, Rebecca sanoi nolostuneena ja antoi äänensä häipyä kuulumattomiin.
”Olen pahoillani. Sinä voit vaihtaa roolia, jos haluat. Lidia osaa askeleesi ja sinä opit varmasti uudet liikkeet nopeasti”, rehtori Lee sanoi ahdistuneena tilanteesta.
”Ei, ei. Ei, minä haluan tämän roolin, minä lupaan hillitä itseni paremmin tulevaisuudessa”, Rebecca vannoi nopeasti.
”Sinä voit lopettaa tältä päivältä”, rehtori Lee sanoi. ”Minun on jatkettava muiden ohjausta.”
Rebecca kävi todella nopeasti suihkussa ja kipitti lähimmän puhelimen luo. Hän näppäili Sally numeron. Sally oli Rebeccan entinen kiusaaja ja mitä tärkeintä, Bethanyn paras ystävä. Sally oli Rebeccan silmissä ainoa, joka ymmärsi Rebeccan tuskaa.
”Moi Sally! Rebecca tässä”, Rebecca sanoi Sallyn vastattua puhelimeen.
”Onko jokin hätänä?” Sallyn epäuskoinen ääni kysyi.
”Tuota… No tavallaan. Tämä on kyllä aika tyhmää, mutta muistatko, kun kerroin salanneeni kaikilta Bethanyn? Koko onnettomuuden ja ylipäätänsä sen, että minulla oli sisko?”
”Joo”, Sally vastasi.
”No… minä sitten purskahdin kauheaan itkuun kesken tanssiharjoitusten, kun minä joudun esittämään tyttöä, jonka sisko kuolee. Kaikki näkivät sen”, Rebecca tunnusti.
”Tiedän mitä tunnet! Minä luulin yhden toisen kampaajaopiskelijatytön olevan Bethany ja kun muistin taas, että Bethany kuoli, olin ihan oikeasti musertua. Eikä asiaa helpota, että kaikki täällä tietävät Bethanyn kuolemasta”, Sally vastasi.
Rebecca ja Sally puhuivat puhelimessa jonkun aikaa, eikä Rebecca huomannut ajankulua. Yhtäkkiä Lea seisoi käytävän päässä.
”Nick, Perry ja Emmet, tulkaa! Hän on täällä”, Lea huudahti.
Rebecca hyvästeli salamannopeasti Sallyn ja sulki puhelimen peloissaan.
Lea ohjasi koko porukan Rebeccan huoneeseen. Perry sulki oven ja kaikki olivat hiljaa.
”No, nyt te tiedätte”, Rebecca sanoi kun hiljaisuutta oli kestänyt sietämättömän kauan.
”Mikset sinä kertonut meille?” Emmet kysyi ja Rebecca nosti katseensa kohti vaaleaa poikaa.
”Koska… koska jos te olisitte tienneet, niin te olisitte kohdelleet minua eri tavalla. En minä tarkoittanut pahaa”, Rebecca vastasi hiljaa.
Hän pelkäsi, että häntä alkaisi itkettää.
”George Bernand Shawn on sanonut, että ’Kaikilla ihmisillä on hyviä tarkoituksia’”, Lea sanoi.
”Minä tahdoin aloittaa alusta täällä, kotona kaikki tiesivät asiasta ja se oli kuin vankila”, Rebecca sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammin.
”Me ollaan tosi pahoillamme tapahtuneesta. Sinulla on varmaan ollut rankkaa”, Nick sanoi.
Rebecca oli kaikkea muuta kuin halaileva ihminen, mutta hän tunsi olonsa paremmaksi, kun Lea sulki hänet syliinsä. Muut taputtivat häntä selkään.
”Me kyllä tuetaan sinua”, Perry sanoi.
Rebeccan olisi tehnyt mieli sanoa, ettei hän tarvinnut heidän tukea, mutta päätti lopulta olla vain hiljaa.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Tässä oli sitten tällainen osa. Tiedän, että Rebeccan teini-ikä vaikuttaa kestävän ikuisuuden, mutta toivottavasti se ei haittaa. Vielä ainakin 2-3 seuraavaa osaa ovat täynnä teinidraamaa. Niiden osien jälkeen ajattelin tehdä osan, jossa käydään nopeasti läpi kokonaiset kymmenen vuotta, ja osassa siis näytettäisiin yksittäisin kuvin, mitä kaikille Brennaneille tapahtui sinä aikana. En ole vieläkään hankkinut shoutboxia, tiedän, mutta saamattomuudestani huolimatta yritän löytää aikaa sen(kin) tekemiseen :D. Toivottavasti jaksaisisitte jättää kommentteja ja ehdotuksia esimerkiksi siitä, mihin suuntaan te toivotte tämän tarinan kulkevan (esim. onko jokin tapahtuma, jonka toivoisitte näkevänne tai muuten joku kiva ehdotus juonen kannalta).
Kommentit