Rebecca oli menossa käymään lääkärin luona. Hän oli edellisenä perjantaina menettänyt tajuntansa kesken balettiesityksen, ja nyt tulokset tutkimuksista olivat tulleet. Rebecca ei uskonut, että oli syytä huoleen. Lääkäri oli perjantaiyönä kertonut, että kyseessä oli luultavasti pelkkä migreenikohtaus.
Sairaalan haju sai kuitenkin Rebeccan niskavillat pystyyn. Se toi hänelle mieleen Bethanyn, Rebeccan kaksossiskon, joka oli kuollut heidän ollessa 15-vuotiaita. Bethany oli yhdeksännen luokan kevätjuhlailtana mennyt humalaisen kyytiin ja joutunut kolariin. Se oli suurin syy, miksi Rebecca ei käyttänyt päihteitä.
”Päivää”, Rebecca sanoi tohtori Jonesille.”Hei, neiti Brennan”, tohtori Jones vastasi ystävällisesti. ”Ole hyvä, istu alas.”
Tohtori Jonesin ilmettä oli mahdoton lukea.
”Me kävimme läpi röntgenkuvasi ja verikokeesi, ja valitettavasti me löysimme jotakin”, tohtori Jones sanoi.”Jotain vakavaa?” Rebecca kysyi.
Tohtori Jones piti tauon, aivan kuin hän tapailisi sanoja.
”Rebecca”, tohtori Jones sanoi, ”Sinä kerroit, että sinulla on ollut pitkäkestoista pahaa yskää jo jonkun aikaa. Me pureuduimme siihen vähän paremmin. Minä olen pahoillani. Me löysimme keuhkoistasi syövän.”
Veri pakeni Rebeccan päästä. Hän halusi yskiä, mutta hän ei voinut. Ei juuri nyt.”Onko se… vakavaa?” Rebecca kysyi.
”Erilaisilla hoidoilla me voimme pitkittää aikaasi, mutta keuhkosyövälläsi on useita etäpesäkkeitä. On lääkkeitä, joiden avulla syöpäsi leviämistä voidaan hidastaa, mutta ne eivät voi poistaa sitä.”
”Eli minä kuolen”, Rebecca sanoi, ja antoi sanojen iskeytyä häneen. ”Paljonko minulla on aikaa?”
”Sinun ei pitäisi ajatella asiaa noin. Vielä on paljon tehtävissä”, tohtori Jones sanoi myötätuntoisesti.”Ei, minä tahdon tietää, kuinka paljon aikaa minulla on”, Rebecca painosti.
Yskimisen lisäksi Rebeccaa oksetti. Kaikki tapahtui kamalan nopeasti.
”Ehkä vuosi. Sitä on vaikea arvioida, kun hoitoja ei ole aloitettu. Ja on tärkeää aloittaa ne mahdollisimman nopeasti”, tohtori Jones sanoi.
Tohtori Jones ja Rebecca sopivat erilaisista lääkkeistä ja kemoterapian aloittamisesta. Rebecca istui paikoillaan ja vain kuunteli – nyökkäsi muutamaan väliin. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Rebecca ei ollut koskaan ajatellut kuolevansa. Koska hänen perheensä oli kärsinyt yhdestä nuoresta kuolemasta, Rebecca ei voinut kuvitella, että hänen perheensä joutuisi kokemaan saman uudestaan.
Kun kaikki oli valmista ja Rebecca oli saanut ison tukun reseptilääkkeitä, hän pääsi vihdoin pois sairaalasta. Rebecca ei ymmärtänyt, hänestä tuntui oikeastaan samalta kuin aina. Häneen ei sattunut fyysisesti. Ainoa oire, mikä hänellä oli ollut, oli kamala yskä. Ja tietysti perjantainen luhistuminen kesken balettiesityksen. Niin, baletti. Rebecca ei voisi jatkaa uraansa enää laisinkaan.
Matka kotiin tuntui kamalalta. Rebecca ei osannut käsitellä asiaa ollenkaan. Koko hänen elämänsä oli vielä niin kesken. Hänellä oli niin paljon elettävää, niin paljon tehtävää.
Milton, Rebeccan mies, oli kotona vahtimassa Darcieta.”Mitä lääkärissä selvisi?” Milton kysyi.
Rebecca ei tiennyt, mitä sanoa. Hän halusi suojella Miltonia. Jos Milton ei tietäisi, hän voisi säästää miehen niin paljolta tuskalta. Toisaalta, Milton saisi kuitenkin lopulta tietää.
”Minä… minun on istuttava alas”, Rebecca sanoi.
Milton huomasi Rebeccan kyyneleet.”Rebecca, mitä lääkärissä selvisi?” Miltoin toisti, selvästi hätäisemmin.
”Tohtori Jones sanoi, että se on syöpä. Eikä sitä voida parantaa”, Rebecca sanoi.
Rebecca katsoi, kuinka hämmennys, kauhu, suru ja pelko kamppailivat Miltonin sisällä. Rebeccasta tuntui valmiiksi kamalalta, mutta hänestä tuntui vielä pahemmalta nähdä Milton niin avuttomana.”Mutta totta kai sen on pakko olla parannettavissa”, Milton sanoi, kieltäytyen uskomasta. ”On pakko olla olemassa hoitoja.”
”Ei ole. Minulla on keuhkosyöpä, ja sillä on paljon etäpesäkkeitä. Toisin sanoen, syöpää on joka puolella kroppaani. Minulla on ehkä vain vuosi aikaa. Ja minun kemoterapiani alkaa ensiviikolla ja meidän täytyy tehdä hirveästi järjestelyjä”, Rebecca sanoi ja yritti pitää äänensä mahdollisimman tasaisena – siinä onnistumatta.
”Milton, minua pelottaa ihan kamalasti”, Rebecca sanoi ja murtui täysin.Milton, joka oli hänkin murtumisen partaalla, otti Rebeccan syliinsä.
”Kaikki järjestyy varmasti. Minä otan yhteyttä kaikkiin lääkärituttuihini. Minä en aio luovuttaa”, Milton vakuutteli.
------------------------------------------------------------
Rebecca päätti, että hän tahtoisi kertoa vanhemmilleen syövästään ennen hoitojen alkua. Hän aloitti äidistään, jonka hän tiesi ottavan uutisen vielä huonommin kuin hänen isänsä. Bertilillä oli sentään vaimo ja mallina toimiva tytär. Beatricella ei ollut Rebeccan lisäksi ketään. Miten selittää äidille, että hänen toinenkin tyttärensä kuolisi ennen aikojaan?
Rebecca ei ollut ilmoittanut äidilleen tulostaan, joten tämä oli yllättynyt, kun Rebecca soitti hänen ovikelloaan.”Becky, mitä sinä täällä teet? Ja näin aikaisin aamulla!” Beatrice kysyi.
”Minulla on sinulle asiaa. Voinko tulla sisään?” Rebecca vastasi.
Odottamatta vastausta Rebecca pujahti Beatricen vierestä sisälle.”Nyt ei itse asiassa ole kovin hyvä hetki, Becky”, Beatrice vastusteli pitäen kohteliaan hymyn kasvoillaan.
”Miksei muka?” Rebecca kysyi, muttei pysähtynyt.
”Isä!” Rebecca sanoi hämmästyneenä.”Becky, luulinkin kuulleeni sinun äänesi. Mikä tuo sinut tänne?” Bertil sanoi nolostuneena.
”Samaa voisi kysyä sinulta! Mitä täällä on oikein meneillään? Sinullahan on pyjama päällä”, Rebecca sanoi. ”Olitko sinä täällä yötä?”
”Kaikelle tälle on viaton selitys”, Beatrice naurahti häpeissään.Rebecca ei olisi ikinä uskonut, että saisi vanhempansa kiinni salasuhteesta. Toisaalta hän ei olisi ikinä uskonut, että hän joutuisi kertomaan vanhemmilleen kuolevansa. Rebecca tosiaan eli kummia aikoja.
”Minä en voi uskoa teitä. Isä, sinulla on vaimo! Kuinka kauan tätä on jatkunut?” Rebecca kysyi.
”Muutama vuosi”, Beatrice ehti vastata, ennen kuin Bertil ehti estää.
Rebeccaa alkoi itkettää, mutta hän yritti peittää sen vanhemmiltaan – huonolla menestyksellä.”Mikä sinulle tuli?” Beatrice kysyi.
”Viimeiset viisitoista vuotta minä olen odottanut ja toivonut tätä hetkeä. Minä olen aina halunnut, että minun perheeni olisi taas koossa. Ja nyt kun se vihdoin viimein tapahtuu, minulla on tappava syöpä”, Rebecca sanoi ääni murtuen.
Beatricen sydän pomppasi kurkkuun.”Mitä sinä sanoit?”
”Minulla on keuhkosyöpä. Minä tukehdun hitaasti ja vuoden kuluessa kuolen”, Rebecca sanoi maalaten mahdollisimman ikävän kuvan tilanteesta.
”Onko tämä jokin sairas vitsi?” Beatrice kysyi.
”Olisikin”, Rebecca voihkaisi.
Beatrice ja Bertil istuivat alas, ja Rebecca selitti kaiken. Heistä kumpikaan ei voinut katsoa tytärtään. Rebeccasta tuntui aivan hirveältä nähdä heidänkin murtuvan. Hän ei voinut olla miettimättä, kuinka monta samanlaista päivää oli luvassa. Kuinka monta kertaa hänen pitäisi nähdä läheistensä vellovan surussa hänen takiaan?
”Minähän aina sanoin sinulle, että älä polta tupakkaa. Minä sanoin. Monta kertaa”, Bertil mutisi.”Tämä ei ole mahdollista. Ei yksinkertaisesti ole. Minä en voi menettää toista tytärtäni”, Beatrice sanoi ja pureskeli kynsiään.
Rebecca ja hänen vanhempansa puhuivat hetken tulevista hoidoista ja järjestelyistä. Rebeccasta tuntui aivan absurdilta yrittää puhua testamentista ja hautapaikasta hänen isänsä ja äitinsä kanssa.”Kaikki järjestyy”, Bertil sanoi Rebeccalle, mikä muistutti Rebeccaa Miltonin sanoista.
Miten paljon hän tahtoikaan uskoa siihen.
”Minä en halua sanoa vielä hyvästejä”, Rebecca kuiskasi, ja Bertil otti tyttärensä syliinsä.
”Et sinä ole mihinkään menossa”, Bertil kuiskasi takaisin.
-------------------------
Kuukautta myöhemmin
Rebecca oli mennyt huonompaan kuntoon hyvin nopeasti. Kun Rebecca ei enää jaksanut kulkea portaissa, hän sai sairaalasängyn alakertaan. Hän joutui leikkaamaan hiuksensa lyhyiksi kemoterapian alettua, sillä se oli ainoa tapa yrittää säästää hänen hiusjuuriaan. Hoitojen takia Rebecca voi jatkuvasti pahoin, eikä mikään ruoka tuntunut pysyvän hänen sisällään. Kaiken kaikkiaan Rebecca ei ollut koskaan tuntenut itseään niin huonoksi.
Rebeccan ollessa liian väsynyt ja huonovointinen tekemään itse ruokaa ja huolehtimaan Darciesta hänen paras ystävänsä käytännössä muutti asumaan hänen ja Miltonin luo asumaan. Lea pystyi onneksi työskentelemään missä vain milloin vain, olihan hän kirjailija. Koska Milton oli päivät töissä, kaikki apu oli tarpeen. Leasta tuntui kuitenkin pahalta katsoa ystävänsä tuskallisen hidasta liukenemista pois elämästä.
Rebecca yritti viettää mahdollisimman paljon terveestä ajastaan Darcien kanssa. Hän ja Milton olivat selittäneet puolitoistavuotiaalle tyttärelleen, että äiti ei voinut hyvin, ja ei sen takia voinut olla usein tytön kanssa. Rebecca yritti olla miettimättä kaikkia niitä hetkiä, joita hän ei tulisi kokemaan lapsensa kanssa. Hän ei koskaan tulisi näkemään Darcien ensimmäistä koulupäivää. Hän ei näkisi joulujuhlien tonttuleikkejä. Hän ei ikinä kävisi epämukavaa keskustelua murrosiän muutoksista.
Syyskuun alussa Rebecca menetti loputkin hiuksistaan. Vaikka se tuntui typerältä, hänestä juuri se oli kamalaa. Hän tunsi menettäneensä naiseutensa viimeiset rippeet. Rebecca ei tahtonut ilmeistä merkkiä siitä, että hän oli syöpäpotilas. Niinä harvoina hetkinä kun hän kävi kotinsa ulkopuolella, hän sai pelokkaita ja sääliviä katseita. Rebecca ei voinut sietää sitä.
Rebecca tahtoi näyttää vähemmän kuolevalta. Hän halusi unohtaa koko syövän. Hän halusi elää tavallista elämää. Koska kaksi viimeistä asiaa ei ollut mahdollista, hän päätti yrittää ensimmäistä. Olihan joku sanonut, että jos vaikuttaa joltakin ulkoapäin, se saattoi muuttaa asioita myös sisältä.
Siksi Rebecca hankki peruukin. Hän hankki tahallaan vaalean peruukin. Kun hän katsoi peiliin, hän ei ollut enää Rebecca Brennan, entinen ballerina, nykyinen syöpäpotilas. Hän oli Bethany Brennan, entinen teinityttö, nykyinen ruumis. Paitsi että hän ei ollut ruumis. Ei vielä. Hän oli se Bethany, joka hänestä olisi tullut, jos hän ei olisi joutunut kolariin. Rebecca tärisi. Hän ei voinut olla miettimättä, mitä olisi käynyt, jos hän olisi kuollut Bethanyn sijaan. Millaista elämää Bethany olisi elänyt.
Bethany olisi varmaan muuttanut suloiselle esikaupunkialueelle vanhanaikaiseen omakotitaloon. Hän olisi opiskellut lääkäriksi ja mennyt naimisiin toisen lääkärin kanssa.
Bethanyn mies olisi todella komea. Hänellä olisi ollut jokin muodikas nimi, kuten Ian. Tai Louis. Heidän kotinsa olisi täynnä tuoreita kukkia ja onnellisia ajatuksia.
Bethany olisi epäilemättä saanut haluamansa kaksi lasta: pojan, jonka hän olisi nimennyt Maxiksi ja tytön, jonka nimi olisi Kayley. Rebeccasta ja Bethanystä juuri Bethany oli se, joka tahtoi perhe-elämän. Hän olisi varmaan kestänyt kaiken sen itkunkin paremmin kuin Rebecca. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Bethany olisi saanut juuri sellaista elämää kuin hän oli halunnut.
Rebecca katsoi peilistä itseään – tai Bethanyä – tai jotakuta, joka näytti aivan heiltä. Peilikuva itki. Rebecca tunsi kyynelten valuvan kasvoillaan. Lääkkeet olivat taas sekoittaneet hänen päänsä. Hetken aikaa hän kulutti vakuutellen itselleen, että peilikuva oli hän, Rebecca Brennan. Ei hänen kuollut siskonsa.”Lea! Voisitko auttaa minut alakertaan?” Rebecca huusi ystävälleen, joka oli hoitamassa jotakin Rebeccalle kuuluvaa tehtävää.
----------------------------------------
Peruukin hankkimisen jälkeen Rebecca piti sitä aina huonoimpina päivinä. Silloin, kun hän halusi epätoivoisesti olla vähemmän sairas. Silloin, kun hän halusi yhä elää. Lea yritti piristää Rebeccaa pitämällä tälle seuraa Darcien kanssa. Yhtäkkiä ovikello soi.
”Perry! Mitä sinä täällä teet?” Lea kysyi Darcie sylissään Perryltä, joka vaikutti hätääntyneeltä.”Samaa voisi kysyä sinulta. Onko Becky kotona?” Perry kysyi katse harhaillen.
”On, on joo. Mutta hän on aika väsy-” Lea sanoi, mutta Perry astui sisälle.
”Rebecca?” Perry kysyi hämmentyneenä.Hän ei tunnistanut peruukkipäistä ystäväänsä.
”Hei Perry”, Rebecca vastasi ja taikoi kasvoillaan kohteliaan hymyn.
”Lea, voisitko jättää meidät kahden?” Perry pyysi vakavana.
Lea vilkaisi Rebeccaa, joka nyökkäsi Lealle myöntymisen merkiksi.
”Se on siis totta. Sinulla on syöpä”, Perry sanoi täysin lannistuneena.”Niin”, Rebecca vastasi.
Hän ei tiennyt, mitä muutakaan sanoa.
”Se on väärin!” Perry huudahti tuohtuneena.
”Niin”, Rebecca sanoi.
Perry nousi nopeasti ylös.”Mitä nyt?” Rebecca kysyi yllättyneenä.
”Sinä et ymmärrä! Minä kuvittelin, että minulla on loputtomiin aikaa”, Perry sanoi tuskaisena. ”Minä olin väärässä. Ja siksi minun on toimittava nyt.”
Hän nosti kamalasti laihtuneen Rebeccan ylös ja halasi häntä.”Minä pyydän viimeisen kerran, jätä Milton. Ota minut. Me voimme viettää loppuelämämme jossain kaukana. Minä en kestä elämää ilman sinua. Minä tahdon, minä pyydän, että sinä viettäisit loppuelämäsi minun kanssani”, Perry kuiskasi.
Rebecca oli aivan paikoillaan. Häntä huimasi, koska hän oli noussut ylös nopeasti.
”Se loppuelämä ei kestäisi kauaa. Ehkä puoli vuotta”, Rebecca kuiskasi takaisin.
”Mitä? Audrey puhui vuodesta…” Perry sanoi viitaten vaimoonsa, Miltonin siskoon.”Asiat ovat muuttuneet”, Rebecca nieleskeli. ”Ja minä en jätä Miltonia. Hän on kaikki, mitä minulla nyt on. Hän ja Darcie. Minulla ei ole ketään muuta kuin he. Ja minä tahdon olla heidän kanssaan, loppuun asti.”
”Sinulla on minut! Ja sinä voit ottaa Darcien mukaasi”, Perry vastasi turhautuneena. ”Minä vain haluan edes yhden yön kanssasi. Unohdetaan koko syöpä. Unohdetaan Milton. Ollaan vain minä ja sinä!””Älä edes kuvittele. Mitä sinä oikein luulet minusta?” Rebecca sanoi.
Hän olisi huutanut, jos hänen keuhkoissaan olisi ollut riittävästi ilmaa.
”Minä en luule mitään! Minä haluan sinut ja vain ja ainoastaan sinut!” Perry vastasi.
”Perry, ole hyvä ja poistu”, alakertaan palannut Lea sanoi tyyneydellä, johon vain hän pystyi. ”Sinun seuraasi ei kaivata.””Mutta-” Perry sanoi, mutta Lea ei antanut hänen keskeyttää.
”Hyvää päivänjatkoa”, Lea painotti.
Kun Perry oli poistunut, Rebecca halasi ystäväänsä - vaikkei Rebecca oikeastaan ollut halailu-ihmisiä. Hän oli samaan aikaan kiitollinen ystävälleen, mutta häntä myös heikotti niin paljon, että hän tarvitsi tukea.”Näemmeköhän me häntä enää”, Lea pohti.
”No onhan hän tulossa minun hautajaisiini”, Rebecca vastasi.
Lea purskahti itkuun.
”Hitot jostain Perrystä. Minä olen se, joka ei pärjää ilman sinua.”
---------------------------------------------------------
Syksyn saapuessa Rebeccan kunto meni hiljalleen huonommaksi. Lääkärit yrittivät pitää yllä toiveikasta ilmapiiriä, mutta heidän silmistään näki, että aika oli vähenemässä. Eräänä kauniina viikonloppuna Milton päätti viedä Rebeccan ulos – siis kirjaimellisesti ulos – sillä Rebecca ei ollut poistunut kotoaan muualle kuin sairaalaan moneen kuukauteen.
”Mitä me oikein tehdään täällä?” Rebecca kysyi, kun Milton lopulta pysähtyi keskelle aukeaa aluetta.”Et varmaan enää muista, mutta täällä minä pyysin sinua muuttamaan yhteen täällä. Minä halusin tulla tänne sinun kanssasi, vielä kerran”, Milton vastasi.
Kylmä viima puhalsi kohti Miltonin kasvoja. Rebecca nyökkäsi. Oli parempi olla sanomatta sitä, mikä oli sanomattakin selvää, kuolema oli aina läsnä.
”Oikeastaan minulla oli toinenkin syy, miksi tahdoin tuoda sinut juuri tänne”, Milton sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.Hän vaikutti keräävän rohkeutta ja empivän hieman.
Milton polvistui Rebeccan eteen ja taikoi ihmeen kaupalla kasvoilleen hymyn. Rebecca ei muistanut, milloin viimeksi Milton oli hymyillyt.”Rebecca Brennan, minä rakastan sinua suunnattomasti. Sinä olet parasta, mitä minun tielleni on koskaan sattunut. Tiedän, että sinä ja minä emme ole tehneet asioita perinteisen kaavan mukaan. Sinä olet minulle tärkeintä koko maailmassa, ja minä tahtoisin vihdoin näyttää sen koko maailmalle. Siksi minä siis tahdon pyytää sinua vaimokseni.”
”Vau, Milton, tai siis, totta kai minä tahdon olla sinun vaimosi!” Rebecca vastasi hämmentyneen iloisesti.
Hän yritti vaientaa takaraivossaan pauhaavan äänen, että Rebecca ei ehtisi naimisiin Miltonin kanssa. Ei, kun kuolema koputti jo ovella.
Milton karjaisi riemusta ja nosti hentoisen Rebeccan ylös pyörätuolista ja syleili tätä.Rebecca tahtoi nauttia hetkestä täysin rinnoin, mutta jo Miltonissa roikkuminen sai hänet hengästymään. Typerät keuhkot. Aina pilaamassa kaiken.
”Meidän pitää alkaa välittömästi suunnitella häitä!” Milton sanoi ja teki kaikkensa piilottaakseen saman pelon, joka Rebeccallakin oli: ajan puutteen.”Hahaha, totta kai. Voi, maltan tuskin odottaa, että kerromme äidille! Hän tulee niin iloiseksi”, Rebecca sanoi ja melkein itki.
Vain melkein.
-------------------------------------------------------------------------------------------
Sain vihdoin tämän osan ulos. Olen melkein kuvannut ja kirjoittanut seuraavan osan valmiiksi, joten ei pitäisi mennä enää kauaa. Toivottavasti ette ole kamalan järkyttyneitä juonenkäänteistä. :D Ehkä jaksaisitte kommentoidakin, vaikka minulla kesti niin kauan saada tämäkin osa ulos.
Kommentit