Rebecca ja Milton eivät aikailleet häiden järjestämisessä. He vuokrasivat pienen salin, jonne he asettelivat sinne tuoleja vieraita varten. Huoneen toiseen päähän he laittoivat muutaman pöydän juhla-osuutta varten. Vieraita he kutsuivat kourallisen, ja heistä suurin osa oli Rebeccan vieraita. Paikalle kutsuttiin Rebeccan vanhemmat, hänen tätinsä Lilian ja hänen siskopuolensa Ashley. Ashley oli pukeutunut naurettavan pieneen bile-mekkoon, joka ei sopinut laisinkaan tilaisuuteen. Rebeccan isän vaimoa Heatheria ei kutsuttu tilaisuuteen. Lisäksi paikalle tuli Lea sekä Lidia ja Josephine, Rebeccan entiset kämppikset. Miltonin vieraita olivat hänen siskonsa Audrey perheineen.
Milton tunsi itsensä jännittyneeksi ja onnelliseksi seistessään siinä, odottamassa Rebeccaa hääkaaren alla. Hän oli kuin nuori mies jälleen. Oli paljon helpompaa unohtaa Rebeccan syöpä, kun ympärillä oli ihania ihmisiä juhlistamassa rakkautta heidän kanssaan. Etäisesti Miltonin päässä vilahti ajatus, että seuraavan kerran he kaikki olisivat koolla Rebeccan hautajaisissa.
Alttarille astelemisen sijaan Rebecca rullaili salin etuosaan tummansinisessä leningissä. Hänestä valkoiseen pukeutuminen oli jotenkin tekopyhää. Hän laittoi vaalean peruukkinsa, vaikka hänen äitinsä piti sitä mauttomana. Oikeasti hän vain muistutti liikaa kuollutta siskoaan, ja se oli liikaa Beatricelle. Rebeccan mielestä hän näytti vähemmän kuolleelta peruukin kanssa. Kalju morsian ei ollut se, mikä Rebecca tahtoi olla hääalbumissaan.
Rebecca tahtoi seistä istumisen sijaan, vaikka se oli raskasta hänen keuhkoilleen.”Sinä näytät kauniilta”, Milton sanoi hymyillen.
”Sinä näytät upealta”, Rebecca kuiskasi takaisin.
He lausuivat toisilleen romanttiset vihkivalat. Koko seremonian ajan Milton piti Rebeccan kädestä kiinni. Tavallaan hän halusi osoittaa sillä läheisyyttään, mutta tosiasiassa Milton pelkäsi Rebeccan kunnon pettävän. Rebecca oli kuihtunut entisestään. Hän oli pelkkää luuta, nahkaa ja syöpää. Kun he vannoivat toisilleen olevansa yhdessä koko heidän loppuelämänsä, Rebecca yritti olla miettimättä, kuinka kauan se oikeastaan olisi.
Kun he olivat suudelleet nopeasti ja Rebecca oli päässyt takaisin istumaan, he pyysivät kaikkia menemään syömään. Monelle seremonia oli ollut kuitenkin liikaa. Beatrice ja Bertil nyyhkyttivät molemmat eturivissä – kumpikaan heistä ei ollut uskonut, että heidän tyttärensä enää menisi naimisiin. Oikeastaan vain Audrey ja Ashley selvisivät kuivin silmin.
He jakautuivat kahteen pöytään. Rebeccan ja Miltonin pöytään istuivat ystävät ja Ashley. Toiseen pöytään taas istuivat sukulaiset. Ashleytä ei voitu laittaa samaan pöytään Rebeccan äidin Beatricen kanssa, sillä Rebeccan isä Bertil oli hankkinut hänet toisen naisen kanssa. Todellisuudessa Rebecca olisi mieluummin ottanut pöytäänsä Lilian-tätinsä, jonka kanssa Rebecca oli läheinen.
Rebeccan ystävät eivät välittäneet nuoresta Ashleystä. Lidia tuli paremmin toimeen jopa Lean kanssa, ja he olivat inhonneet toisiaan jo vuosikymmeniä. Leaa, Lidiaa ja Josephinea yhdisti rakkaus balettiin. Oikeastaan se yhdisti koko pöytäseuruetta intohimo balettia kohtaan. Ainoa ulkopuolinen oli mallina työskentelevä Ashley.
Siitä syystä Ashley keskittyi keskustelemaan Rebeccan kanssa. Tai pikemminkin Ashley puhui ja Rebecca kuunteli. Hän leuhki kuvausmatkoillaan, jotka sijoittuivat ympäri maailmaa. Hän pudotteli kuuluisien mallien ja suunnittelijoiden nimiä kuin viimeistä päivää.”Minä ostin juuri asunnon pääkaupungista. Keskustasta, tietysti. Enhän minä ehdi kotona tehdä muuta kuin pyörähtää, mutta sellaista se mallin elämä on!” Ashley sanoi.
”Mieletöntä”, Rebecca vastasi monotonisella äänellä.Milton purskahti nauruun. Heidän elämänsä oli häiden alla ollut yhtä tunteiden ääripäitä. Kamalia onnen tunteita ja heti perään syvää surua. Hillitöntä naurua ja lohdutonta itkua. Rebecca vaali mielessään onnen hetkiä. Päivien huvetessa niitä oli jatkuvasti vähemmän.
”Aivan ihana tilaisuus, Becky”, Lilian-täti tuli ylistämään ruokailun päätyttyä.”Voi kiitos”, Rebecca vastasi hymyillen.
”Häälahjaksi minä varasin teille upean hotellisviitin, ja minä ehdottaisin, että sinä ja Milton lähtisitte jo nauttimaan siitä”, Lilian jatkoi.
”Mikä mainio ehdotus, Lilian!” Milton sanoi virnistäen.”Voidaanko me hylätä vieraat jo näin aikaisin?” Rebecca kysyi huolissaan.
”Mitä turhaan aikailemaan, kerranhan sitä eletään”, Lilian sanoi ja katui välittömästi sanavalintaansa. ”Tai siis, tarkoitan vain, että-”
”Minä kyllä ymmärrän, mitä sinä tarkoitit”, Rebecca vastasi lempeästi.
Milton nousi ylös ja asteli pöytien keskelle.”Kiitos paljon kaikille vieraille. Kello alkaa olla jo sen verran paljon, että minä ja rouva lähdetään tästä jo yöpuulle”, Milton sanoi. ”Te voitte toki jäädä tänne vielä juhlimaan. Toivottavasti viihdyitte!”
--------------------------------------------------
Hotellilla
”Vau! Tämä huone peittoaa kaikki aikaisemmat hotellihuoneet, joissa me ollaan käyty”, Rebecca sanoi katsellen ympärilleen.”Niinpä, Lilian tosiaan ylitti itsensä. Eihän täällä melkein uskalla koskea mihinkään”, Milton sanoi hymyillen.
”No ehkä me voitaisiin koskea tuohon sänkyyn, joka on tuolla toisessa huoneessa”, Rebecca sanoi ja yritti kuulostaa enemmän viettelevältä ja vähemmän sairaalta.
Milton hymyili ja nappasi Rebeccan syliinsä. Hän tunsi kaikki Rebeccan luut naisen mekon läpi.”Pidä tiukasti kiinni, rouvaseni”, Milton sanoi, kun hän kantoi Rebeccan sängylle.
Rebecca ja Milton etenivät hitaasti. Toisaalta Rebeccan keuhkot olivat huonossa kunnossa, toisaalta he tiesivät, että heidän hääyönsä oli luultavasti heidän viimeinen yhteinen yö. Rebecca yritti olla ajattelematta sitä. Hän oli sanonut mielessään hyvästejä jo niin monelle asialle. Tätä hän ei halunnut vielä hyvästellä.
Rebecca heräsi kylmään valoon, joka purjehti ovelasti verhojen takaa. Tavanomainen pahoinvointi oli jo alkanut. Hän nousi vaivalloisesti istumaan sängylleen. Jo tämä pieni liike sai hänen keuhkonsa huutamaan kivusta. Kipu ei ollut tavallista pahempaa, joten se ei huolestuttanut häntä. Se vain muistutti häntä omasta kuolevaisuudestaan. Kun Rebecca nosti päätään, hän huomasi Miltonin jo heränneen.
Milton nojasi seinään ja luki kirjaa, jonka nimestä Rebecca ei saanut selvää. Milton näytti niin rauhalliselta, että hetken aikaa Rebecca ajatteli vain pysyvänsä siinä, katsomassa miestään, jonka kasvot olivat jo nyt surun uurtamat.”Ai huomenta, rakas”, Milton sanoi nostettuaan katseensa pois kirjastaan.
”Huomenta. Auttaisitko minut pöydän ääreen?” Rebecca pyysi.
He istuivat molemmat alas.”Kamalaa joutua luopumaan tästä”, Rebecca sanoi.
”Tämä hotellihuone on meillä vielä puoleenpäivään asti”, Milton vastasi kirjansa takaa.
”Ei, minä tarkoitan tätä kaikkea. Sinua ja minua, Darcey, isää ja äitiä, Leaa ja kaikkia muita. Minä haluaisin niin elää”, Rebecca vastasi.
”Pitääkö meidän puhua tästä juuri nyt?” Milton kysyi ahdistuneena.”Milloin sitten? Minä haluan puhua siitä. Miksei kuolevalle anneta mahdollisuutta surra? Te saatte surra vaikka vuosikausia. Minä menetän paljon enemmän kuin te muut”, Rebecca sanoi.
”Minä ymmärrän-”, Milton sanoi, mutta Rebecca keskeytti hänet.
”Minä tahdon nähdä Darceyn menevän kouluun ja aloittavan baletin. Minä haluan hankkia toisen lapsen. Minä tahdon herätä sinun viereltäsi vielä viisikymppisenä ja syödä lettuja aamiaiseksi”, Rebecca purki tuntojaan.”Vielä ei pidä menettää toivoa”, Milton sanoi.
”Mitään toivoa ei ole, Milton. Minä en tahtonut kertoa sinulle ennen häitä. Minun hoitoni lopetetaan. Käytännössä minut jätetään kotiin odottamaan kuolemaa. Minusta tulee pelkkä mätänevä ruumis ja te saatte jatkaa elämäänne.”
Milton painoi päänsä pöytään.”Milton…” Rebecca kuiskasi.
”Minä en tahdo tätä. Minä en halua sinun kuolevan. Tämä on vain niin väärin”, Milton sanoi ja Rebecca kuuli, kuinka miehen ääni murtui.
Milton itki.
”Minä en pärjää ilman sinua”, Milton kuiskasi.
Rebecca tiesi menneensä liian pitkälle. Hänen olisi pitänyt valita sanansa paremmin. Rakastaa vielä kun se oli mahdollista.
”Sinä olit oikeassa”, Rebecca sanoi. ”Ei meidän pitäisi puhua tästä.”Milton nosti päänsä ja otti Rebeccan heikon käden omaansa.
Marraskuun puoliväli toi kylmän aallon, ja myös Rebeccan ja Miltonin naapurusto sai kokea lumisateen.
Kun tieto Rebeccan syöpähoitojen lopettamisesta kiri Rebeccan vanhempien korviin, molemmat käytännössä muuttivat Miltonin pieneen kolme-huonetta-ja-keittiö –kotiin. He tahtoivat välttämättä viettää tyttärensä viimeiset päivät hänestä ja pikku-Darceystä huolehtien, mikä vähensi Miltonin ja Lean taakkaa.
Rebeccan Viimeinen Hyvä Päivä oli tavallinen kylmä marraskuinen päivä. Viimeinen Hyvä Päivä on sananmukaisesti viimeinen hyvä päivä, viimeinen päivä, jolloin tuska ja kipu hälvenivät hetkeksi ja Rebecca saattoi melkein nauttia olostaan. Tietenkään Rebecca ei tiennyt silloin, että kyseessä oli Viimeinen Hyvä Päivä, hänelle se oli yksinkertaisesti vähän parempi päivä muiden päivien joukossa.
He eivät tehneet sinä päivänä mitään ihmeellistä. Kaikki olivat onnellisia siitä, että Rebecca ei ollut oksentanut kertaakaan aamupäivän aikana. Lea jutusteli Rebccan kanssa, joka oli jo hiljalleen alkanut lipua pois. Hän ei enää muistanut kuin läheistensä kasvot ja unohteli asioiden nimiä. Sinä päivänä Lea kuitenkin näki, että Rebecca oli enemmän läsnä kuin yleensä.
Jos he olisivat tienneet, että Viimeisen Hyvän Päivän lounas tulisi olemaan myös heidän viimeinen yhteinen ruokailuhetki, he olisivat juhlistaneet sitä – syöneet ehkä jotakin fiinimpää kuin kanasalaattia. He olisivat nauttineet siitä pidempään ja muistelleet ehkä kaikkia niitä lounaita, jotka he olivat syöneet yhdessä. He olisivat ainakin puhuneet enemmän. Ihan vain ylipäätänsä puhuneet.
Kaksi viikkoa Viimeisen Hyvän Päivän jälkeen oli Rebeccan viimeinen päivä. Hänellä oli ollut suuria hengitysvaikeuksia, eivätkä mitkään lääkkeet saaneet häntä paremmaksi. Lopulta Milton, Beatrice ja Bertil veivät Rebeccan sairaalaan jättäen Darceyn Lean hoidettavaksi.
Lääkäri kertoi Miltonille ja Rebeccan vanhemmille heti tilanteen. Rebecca saattoi lähteä sinä yönä. Uutisen kuultuaan kukaan ei enää suostunut lähtemään Rebeccan viereltä. Puolen yön aikoihin Rebecca ei enää sanonut sanaakaan.”Minä rakastan sinua”, Milton kuiskasi jatkuvasti. ”Kaikki tulee olemaan hyvin. Kaikki on hyvin, rakas.”
Beatrice yritti olla itkemättä. Tyttären tuskan näkeminen oli kamalaa.
Bertil itki lohduttomasti. Kaikki muistot Bethanyn menettämisestä tulvivat hänen mieleensä. Bertil katui kaikkia niitä viikkoja, kun hän oli ollut poissa kaksosten luota. Hän olisi voinut leikkiä heidän kanssaan enemmän. Hän olisi voinut kuunnella Rebeccaa enemmän tytön ollessa teini-ikäinen. Hän ei ollut ikinä ajatellut, että Rebecca kuolisi ennen häntä. Nyt se sitten tapahtuisi. Hän joutuisi hautaamaan toisenkin lapsensa.
Beatrice kuiski Rebeccalle rohkaisevia sanoja, joita kukaan ei kuullut. Hän tunsi itsensä kamalaksi, kun hän toivoi Rebeccan kuolevan. Hän ei yksinkertaisesti sietänyt katsoa Rebeccan tuskaista ilmettä enää hetkeäkään. Hän tahtoi Rebeccan elävän onnellisesti enemmän kuin mitään muuta. Toiseksi eniten hän tahtoi, että Rebecca ei enää kärsisi.
Kun Rebeccan sydänäänet alkoivat hiljalleen heiketä, Milton puhkesi kyyneliin.”Becky, minä rakastan sinua niin paljon. Kaikki tulee olemaan hyvin”, Milton sanoi.
Ne sanat olivat viimeiset, jotka Rebecca kuuli.
Jos kuuli.
Kun Rebeccan sydänäänet lakkasivat, Beatrice purskahti kunnolla itkuun. Hän ei ollut enää äiti. Hän oli nainen, joka oli menettänyt kaksi lasta. Mitä pahaa hän oli tehnyt edellisessä elämässään ansaitakseen jotakin tällaista? Bertil halasi entistä avovaimoaan.”Me selvitään kyllä”, Bertil sanoi, vaikkei uskonut sanoihinsa.
Hän, kuten kaikki muutkin samassa huoneessa, tahtoi olla kuollut.
Sairaanhoitaja avasi oven ja astui sisälle.”Olen pahoillani menetyksestänne, herra Brooks. Lääkäri tulee aivan pian, jos vain viitsitte odottaa hetken. Hän puhuu kanssanne ja ohjaa teidät eteenpäin”, sairaanhoitaja sanoi.
”En minä piru vie tahdo puhua kenenkään kanssa”, Milton vastasi kyyneleet silmissään.
Häntä hävetti itkeä sillä tavalla naisen edessä.
”Voinko minä vain lähteä?” hän kysyi yrittäen rauhoittua.”Ymmärrän kyllä järkytyksenne ja surunne, mutta juuri siitä syystä olisi tärkeää, että puhuisitte lääkärin kanssa”, sairaanhoitaja yritti suostutella.
”Minä tahdon vain pois”, Milton piti puolensa. ”Tarjotkaa apua ennemmin Rebeccan vanhemmille.”
Milton kääntyi katsomaan vaimoaan viimeisen kerran. Rebeccalla oli pientä nukkaa päälaella. Hänen kauniit silmänsä olivat kiinni. Kaiken kaikkiaan näytti aivan siltä kuin Rebecca vain nukkuisi. Milton puoliksi uskoi siihen. Hän odotti vaimonsa avaavan silmänsä, mutta sitä ei tapahtunut.”Nuku hyvin”, Milton kuiskasi mahdollisimman hiljaa.
-------------------------------------------------------
Hautajaiset järjestettiin jo seuraavana viikonloppuna. Osa vieraista jäi pois, kuten Lidia ja Josephine. He kertoivat, etteivät he pystyisi tulemaan rakkaan ystävänsä hautajaisiin, koska se olisi liian rankkaa. Milton oli oikeastaan tyytyväinen, että tilaisuus pysyi intiiminä. Rebecca oli toivonut, että hautajaiset pysyisivät pienenä.
Vuorotellen he kävelivät Rebeccan arkun viereen ja sanoivat jotakin kaunista. Kun tuli Miltonin vuoro, hän ei saanut sanaakaan suustaan. Hän oli tavallaan jo hyvästellyt vaimonsa. Lisäksi Milton oli itkenyt niin paljon, että hän oli menettänyt äänensä.
Ulkona satoi sankasti lunta. Audrey ja Ashley olivat jäätyä, sillä heillä ei ollut päällystakkeja mukana. Rebeccan hauta oli hänen siskonsa Bethanyn haudan vierellä. Beatrice katsoi kahta hautakiveä, kahta lastaan, ja toivoi, että kaikki olisi mennyt toisin. Bertil hänen vieressään oli menettänyt kaiken itsehillinnän ja itki lohduttomasti. Milton yritti pysyä kivikasvoisena. Beatrice halusi laulaa jotain haudalla, mutta kukaan ei yhtynyt hänen yksinäiseen virteensä.
Kun ihmiset alkoivat hajaantua jokainen omaan suuntaansa, Audrey tuli puhumaan veljelleen.”Minä ja Darcey lähdemme kohti kotia”, Audrey ilmoitti.
Milton oli pyytänyt Audreytä huolehtimaan tyttärestään ainakin jonkin aikaa. Hänestä ei ollut isäksi nyt kun Rebecca oli poissa ja Lea ei jaksanut enää auttaa kaikessa.
”Kiitos Audrey”, Milton sanoi paksulla äänellä.
”Soita, jos tarvitset jotain”, Audrey lisäsi ennen kuin hän kääntyi lähteäkseen.
Muutkin kaikkosivat, ja Milton jäi hetkeksi yksin – tai niin hän luuli.”Herra Brooks – tai siis Milton – otan syvästi osaa”, Ashley, Rebeccan siskopuoli, sanoi.
”Niin. Kiitos. Ja samoin, sinähän olet menettänyt siskon”, Milton vastasi hieman vaivaantuneesti, sillä hän ei voinut lakata kyynelehtimästä.
Rebecca ei ollut ikinä puhunut kaunein sanoin siskopuolestaan. Ashley oli ilmestynyt Rebeccan elämään samaan aikaan kuin Bethany kuoli. Rebecca oli tuolloin 15 ja Ashley 8. Koska Rebeccan isä Bertil oli elänyt kaksoiselämää – viettäen joka toisen viikon Rebeccan, Bethanyn ja Beatricen kanssa ja joka toisen Heatherin ja Ashleyn kanssa – Rebecca piti Ashleytä jonkinlaisena riistäjänä kuin se olisi Ashleyn syy, että Bertil oli pettänyt kahta naista puolin ja toisin. Asiaa ei auttanut se, että Ashleystä tuli kaunis malli. Rebecca oli aina tuntenut alemmuutta pikkusiskoaan kohtaan.
”Minä voin saattaa sinut kotiisi”, Ashley sanoi.”Ei kiitos. Tai siis minä… en ole enää palaamassa sinne. En vähään aikaan. Se oli minun ja Rebeccan yhteinen koti. Kaikki muistuttaa minua hänestä”, Milton sanoi. ”Minä aion mennä hotelliin, niin on parempi.”
”Ei, ei sinun sovi olla yksin. Minulla on asunto aivan keskustassa. Sinun on parempi olla ihmisten parissa kuin yksin. Minulla on kyllä tilaa, eikä sinun ole sopivaa sanoa ”ei” surevalle naiselle”, Ashley sanoi napakasti.Milton oli ehkä surun murtama, mutta hän ei voinut kieltäytyä, kun Ashleyn kaltainen upea nainen pyysi häntä luokseen.
”Hyvä on”, Milton sanoi ja pyyhkäisi kyyneleensä hihaan. ”Lähdetään.”
--------------------------------------------------------------
Beatricen luona.
Beatrice ja Bertil menivät Beatricen luo. Molemmat olivat edelleen surusta sekaisin. He olivat tienneet, että Rebecca kuolisi. He olivat tienneet, että se sattuisi. Että se sattuisi aivan yhtä paljon kuin Bethanyn kuolema oli sattunut, vain seitsemäntoista vuotta aiemmin. Silti kaikki se valmistautuminen ei ollut auttanut ollenkaan. Beatrice ei nukkunut juuri ollenkaan ja Bertil nukkui koko ajan. Niinä harvoina hetkinä kun Beatrice poistui kotoaan, hän näki Rebeccan jatkuvasti kaikkialla. Hän oli pelästyttänyt jo lähes kymmenen naista luultuaan heitä tyttärekseen.”Haluaisitko kahvia?” Bertil kysyi hiljaa.
Beatrice pudisti päätään.
”Minä en enää tiedä, mitä tehdä”, Bertil sanoi. ”Kaikki on niin kamalan tyhjää.””Minä tiedän. Viimeiset kuukaudet olemme kiertäneet kehää Beckyn ympärillä. Nyt… nyt ei ole enää, minkä ympärillä kiertää”, Beatrice sanoi vältellen sanaa ”kuolema”.
Hän ei tahtonut ajatella, että Rebecca oli oikeasti poissa.
”Minua tavallaan lohduttaa, että he ovat nyt molemmat yhdessä, Becky ja Bethany siis. Tuntuuko se hullulta?” Bertil kysyi.
”Ei. Minä ymmärrän sinua täysin. Minä vain… minä vain luulin, että minä tapaisin Bethanyn ennen Beckyä. Mutta ehkä he ovat onnellisia yhdessä”, Beatrice vastasi epävarmasti.”Tai sitten he riitelevät niin kuin aina lapsina. He vasta olivat kaksikko! Aina toistensa kimpussa. Minulla meni hermo heihin useita kertoja päivässä”, Bertil muisteli, vaikka muisteleminen sattui.
Beatrice naurahti. Se oli kivulias naurahdus. Ehkä vielä joskus nauraminen ei tuntuisi niin väärältä.
-------------------------------------
Ashley oli sanonut, että hänen asuntonsa on keskustassa, mutta ei suinkaan sen kaupungin keskustassa, jonne Rebecca haudattiin. Ashley ja Milton ottivat junan pääkaupunkiin ja jatkoivat sieltä jalan Ashleyn asunnolle. Koko matkan ajan Ashley oli äänessä. Heillä oli ikäeroa lähes kolmekymmentä vuotta, mikä hieman vaivasi Miltonia. Heillä ei vaikuttanut olevan muuta yhteistä kuin Rebecca, eikä Milton tahtonut puhua hänestä. Seuraavana aamuna Milton lähtisi, niin hän päätti. Hän jäisi yhdeksi yöksi silkasta kohteliaisuudesta, ja sitten hän löytäisi hotellin.
Sisällä Ashleyn kodissa oli valoisaa. Ovia ei juurikaan ollut, vaan kaikki oli avointa tilaa.”Voit mennä tuonne olohuoneeseen istumaan, niin sillä välin minä vaihdan vaatteet”, Ashley sanoi ja ohjasi Miltonia peremmälle.
Milton istahti Ashleyn valkoiselle sohvalle. Sivusilmällä hän näki, kuinka Ashley riisui mustan mekkonsa. Milton ei voinut olla miettimättä, yrittikö Ashley flirttailla hänen kanssaan. Se olisi kyllä todella sopimatonta, mutta miksi muuten hän esittelisi upeaa vartaloaan sillä tavalla? Milton vältteli katsomasta Ashleyn suuntaan. Rebeccan kuolemasta oli vain muutamia päiviä, joten muiden naisten katseleminen tuntui yhä väärältä.
”Onko sinulla nälkä?” Ashley kysyi, kun hän palasi huoneestaan.”No ei oikeastaan”, Milton vastasi.
Ruoka ei ollut maistunut hänelle jälkeen Rebeccan kuoleman.
”Mutta sinä et ole syönyt yli kuuteen tuntiin! Minä laitan meille kevyen salaatin”, Ashley sanoi.
Heidän välilleen syntyi kiusallinen hiljaisuus. Milton ei oikeastaan jaksanut puhua mistään, hän halusi olla yksin. Ashley vaikutti oudon tyytyväiseltä ottaen huomioon, että hän oli juuri tullut siskonsa hautajaisista. Se häiritsi Miltonia suunnattomasti. Miten kukaan saattoi olla noin suruton?
”En tahdo kuulostaa tylyltä”, Milton sanoi, kun he olivat saaneet ruokaa eteensä, ”Mutta sinä et vaikuta olevan yhtään tolaltasi, vaikka menetit toisenkin siskosi.”Ashley hämmentyi täysin.
”Minä luulin, että se on selvää”, Ashley sanoi.Oli Miltonin vuoro hämmentyä.
”Tai siis minä ja Rebecca emme koskaan olleet erityisen läheisiä. Meillä oli hirveästi ikäeroa ja hän inhosi minua. Minä yritin luoda jonkunlaisen yhteyden, mutta hän piti minua vihollisenaan. Minä olen tietysti surullinen, kuolema on aina kamalaa. Isä on aivan murtunut, ja minusta on hirveää katsoa, kun hän kärsii. Ja äitikin on tolaltaan, koska isä ei ole ollut yli kuukauteen kotona”, Ashley selitti.
”Miten niin hän ei ole ollut kotona kuukauteen?” Milton kysyi.”No kyllähän sinä tiedät, hän vietti viimeisen kuukauden sinun ja Rebeccan luona”, Ashley sanoi huolettomasti.
”No ei hän ollut meillä koko aikaa. Hän ja Beatrice lähtivät aina muutamaksi yöksi kotiin hakemaan vaatteita ja katsomassa postit. Ja he molemmat lähtivät omiin koteihinsa Beckyn… lähdön jälkeen”, Milton sanoi.
”Ei, sinä olet väärässä”, Ashley sanoi ja hänen aikaisempi tyyneytensä vaikutti kaikonneen kokonaan. ”Äiti sanoi, ettei isä ole käynyt kotona. Eikä hänellä ole mitään syytä valehdella.””No ehkä hän ei valehdellut”, Milton vastasi.
Hän oli kaikessa kiireessään ehtinyt huomata, että Beatricen ja Bertilin välillä oli muutakin kuin ystävyyttä. Rebeccakin oli vihjaissut jotakin saman suuntaista samoihin aikoihin kuin hänellä oli todettu syöpä.
”Älä ole hölmö. Missä muualla isä olisi voinut olla?” Ashley mutisi.
”Sinun kannattaa kysyä sitä Beatricelta”, Milton vastasi.”Älä viitsi. He eivät ole edes väleissä”, Ashley tiuskaisi.
Milton oli osunut arkaan paikkaan. Jostain syystä Miltonista tuntui hyvältä kiusata Ashleytä. Se vei ajatukset pois hänen surustaan.
”No ihan läheisiltä he ovat kuitenkin vaikuttaneet. He nukkuivatkin samassa sängyssä”, Milton sanoi.
”Kuule, ollaksesi surun murtama, sinä viljelet ihmeen paljon piikkejä”, Ashley sanoi.Milton hymyili vienosti. Yhtäkkiä koko tilanne tuntui väärältä. Hän oli juuri haudannut vaimonsa, ja yhtäkkiä hän oli syömässä salaattia vaimonsa siskopuolen kanssa. Ja kiusaamassa tätä.
”Minun pitäisi varmaan mennä”, Milton sanoi yhtäkkiä.
”Ei, Milton, ihan oikeasti, sinun ei pidä jäädä yksin. Mehän olemme perhettä, eikö niin? Ja perhe pitää toisistaan huolen”, Ashley vastasi.
Ashley ja Milton olivat melko hiljaisia ruokailun loppuun asti. Milton kehui Ashleyn salaattia ja yritti olla kohtelias, mutta todellisuudessa hän ei olisi millään jaksanut esittää seuramiestä. Hän halusi jonnekin piiloon, jonnekin nukkumaan.
Kun ulkona tuli kunnolla pimeä, Milton ehdotti viimein, että he menisivät nukkumaan.”Onko sinulla jossain ylimääräistä tyynyä ja peittoa?” Milton kysyi Ashleyltä.
”Ei hätää, minulla on vuode valmiiksi sijattuna”, Ashley sanoi.
”En minä voi häätää sinua sohvalle omasta sängystäsi”, Milton vastasi.
”Et sinä ole häätämässä minua mihinkään. Minä aion nukkua omassa sängyssäni”, Ashley totesi.”Öh. Sohva houkuttelee minua paljon enemmän kuin sinun sänkysi. Ei siis millään pahalla, mutta minä olen juuri menettänyt vaimoni”, Milton sanoi vaivaantuneesti.
”Voi hyvänen aika, ei! Minä en tarkoittanut asiaa niin!” Ashley naurahti. ”Äh, seuraa minua, niin minä näytän.”
Ashley käveli kohti makuuhuonettaan. Milton tunsi olonsa noloksi, koska oli luullut Ashleyn ehdottaneen yhteistä yötä, mutta samalla hän oli yhä hämmentynyt. Ashley asui kaksiossa, ei hänellä ollut enempää makuuhuoneita tai enempää sänkyjä.
Makuuhuoneesta Ashley kääntyi vaatehuoneeseensa.”Tiedän, ei tämä kummoinen ole, mutta parempi sinun on nukkua täällä kuin sohvalla”, Ashley sanoi, esittäen kuin olisi täysin normaalia, että vaatehuoneessa on ylimääräinen sänky.
”En tahtoisi udella, mutta miksi...?””Miksi minulla on sänky vaatehuoneessa?” Ashley naurahti. ”No minulla on paljon ystäviä mallialalla – yllätys yllätys – ja hotellit ovat aika kalliita. Majoitan heitä silloin tällöin täällä, jos heillä on kuvaukset tai muotinäytös täällä.”
”Minä jätän sinut tänne, jotta voit rauhassa mennä nukkumaan”, Ashley sanoi.Oikeastaan Ashley jätti hänet riisuutumaan rauhassa, sillä kuten muuallakin asunnossa, vaatehuoneessa ei ollut lainkaan ovea.
Kun Ashley palasi puolen tunnin kuluttua takaisin makuuhuoneeseen, vaatehuoneesta kuului tasaista hengitystä. Hän sai huomata tyytyväisenä, että hänen vieraansa oli nukahtanut. Ashley oli pelännyt, että Milton olisi valvonut ja itkenyt koko yön. Oli rauhoittavaa katsoa Miltonin unta. Ei sillä, että Ashley olisi ihastunut. Ei tosiaan. Milton oli hänen siskonsa mies. Se olisi väärin.--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Niin hullulta kuin se kuulostaa, minusta oli ihan kamalaa kirjoittaa Rebeccan kuoleminen. :D Mitä mieltä olitte osasta? Entä mitä uskotte tapahtuvan Ashleyn ja Miltonin välillä? Toipuuko Milton ikinä vaimonsa kuolemasta? Toivottavasti jaksatte kommentoida.
Kommentit