Heii! Taas uusi osa. Toivottavasti jaksatte lukea tämän loppuun, sillä lopussa tein paljon aikaa vieneen lavastus-kohtauksen (vaikkei se siltä näytä). Olen pahoillani, jos ette pysty kunnolla erottamaan Rebeccaa ja Bethanya, he ovat kuitenkin niin pelottavan samannäköisiä :D. Pitää vain ajatella, että Rebecca on ujo ballerina ja Bethany lettipäinen ilkimys. Sillä pääsee jo pitkälle :).
Kun Bertil palasi Beatricen ja tyttöjen luo oltuaan viikon Heatherin kanssa, hän teki jotain, mitä hän ei ollut tehnyt aikoihin. Hän suuteli Beatricea suoraa tullessaan sisälle. Beatrice katsoi miestään hämmennyksen vallassa. Heidän välillään ollut kiristynyt tunnelma tuntui kaikkoavan hetkeksi.
”Menehän pakkaamaan, rakas”, Bertil sanoi.
”Mistä ihmeestä sinä puhut, Bertil?” Beatrice kysyi voimatta peittää mielihyväänsä, kun Bertil kutsui häntä rakkaaksi.
”Sinä ja minä lähdemme matkalle. Juuri nyt. Meidän pitää mennä pakkaamaan”, Bertil sanoi nauttien syvästi siitä, että Beatrice ei arvannut yhtään tulevasta.
”Emme me voi lähteä”, Beatrice vastusteli hieman. ”Tytöt… ei heitä voi jättää yksin.”
”Siksi toinkin tänne vieraan”, Bertil sanoi hymyillen leveästi, kun sisälle astui tummatukkainen nainen.
”Ei voi olla totta! Lilian! Pikku-Lilly!” Beatrice sanoi yhä hämmentyneempänä.
”Bertil soitti minulle”, Lilian selitti. ”Minä tulin kaitsemaan lempisiskontyttöjäni.”
”Mutta Lilian, sinähän asut… vaikka kuinka kaukana. Miten sinä ehdit tänne?” Beatrice kysyi.
He eivät olleet nähneet toisiaan lähes vuoteen suuren etäisyyden takia.
”Lensin”, Lilian nauroi. ”Mutta sinulla on kiire. Pakkaamaan!”
Bertil hymyili viedessään lasten jättämät murokulhot tiskialtaaseen. Lilian oli helppo suostutella tulemaan vahtimaan Rebeccaa ja Bethanya. Bertilin suunnitelma sujui kuin rasvattu.
”Mutta minä haluan puhua!” Beatrice sanoi.
”Minä en. Me voimme puhua myöhemmin. Sinun pitää pakata ja nopeasti!” Lilian sanoi päättäväisesti.
Salaa Bertil hymyili tyytyväisenä, Lilian tosiaan osasi hommansa. Häntä olikin huolestuttanut se, miten Beatrice reagoisi yllätykseen.
Beatrice kuitenkin totteli Lilianin päättäväisiä käskyjä, ja hän ja Bertil menivät yhdessä pakkaamaan.
”Minne me olemme menossa?” Beatrice kysyi.
”En kerro”, Bertil vastasi.
”Mitä minun kannattaisi pakata?”
”Ehkä jotain vaatteita”, Bertil nauroi.
”Ei naurata!” Beatrice vastasi, kuitenkin hymyillen.
He ottivat taksin juna-asemalle ja muutamassa tunnissa he seisoivat hotellihuoneessaan. Beatrice ei vieläkään voinut uskoa sitä.
”Bertil, miten ihanaa!” hän huudahteli vähän väliä. ”Mistä sinä oikein tiesit, että minä kaipasin lomaa?”
Hotellihuone oli melko suuri ja vaalea. Suuri tulipesä oli koristeltu kauniilla kaiverruksilla, ja kuluneisuudestaan huolimatta huone huokui lempeää tunnelmaa.
Ikkunasta näkyi maisema, joka ei ollut muuttunut vuosien saatossa miksikään. Paikka tuntui hassulla tapaa kodilta, vaikka Bertil ja Beatrice olivat olleet samassa hotellissa vain kerran aikaisemmin. Beatrice ehti jo miettiä, josko hurmaava Luca olisi yhä myymässä jäätelöä pienessä kojussaan ja rouva Neils tarjoilemassa pienessä ravintolassa aivan hotellin vieressä.
”Me molemmat kaivattiin lomaa”, Bertil sanoi ja asteli Beatricen luo.
Hän katsoi Beatricea syvälle silmiin, aivan kuten ennenkin.
”Minä tahdon pyytää anteeksi, Bea. Tiedän olleeni viime aikoina melko… räjähdysherkkä. Se ei ole sinun syysi, tämä on pelkkää työstressiä.”
”Minäkin olen ollut vähän huonolla tuulella”, Beatrice sanoi ja halasi Bertiliä. ”Ja sekin tavallaan liittyy sinun työhösi.”
Bertilin ruumis jäykistyi.
”Mitä sinä oikein tarkoitat?” hän kysyi yrittäen pitää äänensä mahdollisimman vakaana.
Hän oli aina pysynyt hiljaa työstään, jotta Beatrice ei voisi selvittää hänen salaisuuttaan.
”No se on aika tyhmä juttu. Hetty oli nähnyt jonkun sinun näköisen miehen kävelemässä jonkun raskaana olevan brunetin kanssa. Outoa oli se, että Hetty oli nähnyt heidät sillä viikolla kun sinä olit Hennesvillessä. Olen todella pahoillani, kun en luottanut sinuun”, Beatrice selitti ja nauroi päälle. ”Hetty oikeasti ehdotti, että sinulla olisi joku salainen tyttöystävä naapurikaupungissa!”
”Kylläpä Hettyllä on villi mielikuvitus”, Bertil yskäisi ja pystytti kasvoilleen tekohymyn.
Hän oli kokonaan unohtanut, että Hetty asui nykyään Oaktownissa. Hänen täytyisi olla tästä lähtien paljon varovaisempi.
”Olen aivan samaa mieltä. Ja olen tosi tosi tosi pahoillani, kun uskoin häntä”, Beatrice sanoi.
”Minä annan anteeksi, ei hätää. Ihanaa, että asiat on puhuttu läpi”, Bertil vakuutteli.
Hän halusi Beatricen unohtavan koko jutun, ja hän kävi päässään läpi kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja saada Beatricea hämättyä.
”Kuule, haluatko sinä mennä katsomaan kylää?” Bertil kysyi nopeasti. ”Vai haluatko sinä jäädä kokemaan, miten pehmeä sänky meillä on?”
”No, tuo sänky kyllä vaikuttaa oikein kutsuvalta”, Beatrice nauroi ja tarttui Bertilin käteen.
Iltapäivällä Beatrice jäi vielä päiväunille ja Bertil meni kylpyyn. Koko paikka oli romanttisuuden huipentuma, eikä hän haluaisi missään nimessä olla missään muualla. Kaikki vaikutti yhtäkkiä niin helpolta. Hän voisi olla kokonaisen viikon miettimättä ongelmiaan. Ja samalla hän voisi pelastaa suhteensa Beatriceen.
Kun Beatrice oli herännyt, hän ja Bertil lähtivät katselemaan kylää ja hämmästelemään sen ihanuutta. He kulkivat ympäri sitä, kunnes he pysähtyivät jo suljetun kukkakaupan eteen – olihan kello vähintään yli yhdeksän. Kukkakaupan yläkerrassa oli radio päällä. Bertil tarttui Beatricea kädestä.
”Saanko luvan? Vanhojen muistojen kunniaksi”, hän sanoi ja veti Beatricen syliinsä.
”Totta kai”, Beatrice vastasi ja antautui Bertilin vietäväksi.
Hänestä tuntui aivan samalta kuin kymmenen vuotta sitten. Matka menneisyyteen maistui hyvältä. Miksei heillä ollut tällaista aina?
Aamulla kumpikaan ei voinut olla tyytyväisempiä. He saivat nukkua pitkään. Kahvilassa olisi tuoretta leipää ja kahvia. Heillä ei ollut kiirettä mihinkään.
Kotona Lilian piti huolta tytöistä. Molemmat suorastaan rakastuivat Lilianiin. Hän jaksoi viettää aikaa ja leikkiä molempien kanssa. Silti hän onnistui pitämään molemmat tyytyväisinä siihen, kuinka paljon aikaa hän vietti kummankin kanssa. Lisäksi Lilian kertoi mitä hauskimpia tarinoita.
Erityisesti Rebecca rakastui Lilianiin. He eivät olleet aikaisemmin ehtineet viettää paljoa aikaa yhdessä, koska Lilian asui niin kaukana, mutta pian hän oli varma, että Lilian oli maailman hienoin aikuinen. Lilian jaksoi ihailla Rebeccan loputtomia balettikuvioita. Hetkessä Rebecca oli valmis avautumaan maailman hienoimmalle aikuiselle.
”Mikä sinulla on?” Lilian kysyi kolmantena iltanaan kylässä.
Rebecca oli ollut koko päivän hyvin hiljaa, ja Bethanykin oli käyttäytynyt oudosti.
”Ei mikään”, Rebecca vastasi tottuneesti, mutta Lilian ei ollut valmis jättämään keskustelua siihen.
Hän oli ottanut tätinä olemisen sydämensä asiaksi.
”Sinä voit kertoa minulle”, hän maanitteli.
”Bethany ja Sally. Tänään he keksivät, että minä muka olisin… olisin sängyn kastelija!” hän inahti. ”Minä lupaan, etten ole, Lilly-täti!”
”Minä uskon sinua. Mutta miksi he niin menisivät väittämään?” Lilian kysyi.
”He inhoavat minua. Ja nyt kaikki kutsuvat minua Pissa-Beckyksi. Ihan kamalaa”, Rebecca sanoi melkein purskahtaen itkuun.
”Mutta miksi ihmeessä he inhoavat sinua? Sinähän olet aivan ihana tyttö”, Lilian sanoi.
”He inhoavat minua, koska Sally inhoaa minua. He saavat kaikki inhoamaan minua”, Rebecca sanoi.
”Oletko sinä yrittänyt puhua siitä äidin tai isän kanssa? Heidän pitäisi pitää Bethanylle puhuttelu”, Lilian ehdotti.
”Ei niillä ole aikaa. Tai siis, isä on tosi paljon poissa, ja äiti on tosi kiireinen kun isä on poissa, mutta sitten kun ne on molemmat kotona niin sitten ne riitelee. Yleensä baletista, koska isä ei ehdi katsomaan esityksiä”, Rebecca antoi äänensä hiljentyä kuiskauksen tasolle.
”Sepäs on tyhmää käytöstä heiltä. Oletko kokeillut kertoa siitä opettajille?”
”En minä voi!” Rebecca sanoi.
Yhtäkkiä Rebecca ei enää kestänyt. Hän juoksi pois itku silmässä. Tätä kurjuutta ei voinut pelastaa ystävälliset sanat tai lämpimät halaukset. Ei, hän tarvitsi balettia. Ja Lilian antoi hänen mennä, ja jopa suostui olemaan puhumatta heidän yhteisestä keskustelustaan muille.
Kun Beatrice ja Bertil palasivat pieneltä lomaltaan, Beatrice vaati Liliania jäämään vielä yhdeksi päiväksi. Hän halusi välttämättä vaihtaa kuulumiset.
”Sinä et ole soittanut kuukausiin. Saat luvan selittää kaiken, mitä on tapahtunut johdonmukaisessa tiivistelmässä”, Beatrice ilmoitti.
”Minä ja Mark erosimme. Olin surkeana ja söin varmaan viisi litraa jäätelöä kahdessa päivässä. Tapasin Xavierin ja hän on aivan ihana. Sain työpaikan Woodvillestä. Muutan sinne neljän kuukauden kuluttua”, Lilian sanoi erittäin nopeasti.
”Mitä?!”
”Niin, Markilla oli omat hyvät puolensa, mutta en kestänyt häntä. Tai siis hän valitti koko ajan siitä, etten tehnyt mitään ’oikeaa’ työtä. Taiteilijana olo voi olla vaikeaa”, Lilian huokaisi.
”Ei kun miten niin sinä muutat Woodvilleen neljän kuukauden kuluttua? Miksi sinä et ole kertonut minulle asiasta?” Beatrice tarkensi.
”Niin, minulle tarjottiin töitä yhdessä galleriassa. Ja minulla on ollut vähän kiireitä, varsinkin kun eräs siskoni ei ole soittanut minulle kuukausiin”, Lilian sanoi.
”No hyvä on, kumpikaan ei ole soittanut. Molemmat olivat tyhmiä. Mutta sinä muutat nyt ihan minun lähelleni! Me voidaan tavata vaikka joka viikko!”
”Kuulostaa hyvältä. Tosin voi olla, etten jaksa rasittavaa isosiskoani niin paljoa. Mutta voit soittaa milloin vain, jos kaipaatte lastenlikkaa”, Lilian nauroi.
Vaikka Beatrice lupasi pyytää Liliani katsomaan kaksosten perään aina tarvittaessa ja tapaamaan siskoaan useammin, Rebecca ja Bethany näkivät silti rakasta tätiään harvoin. Rebecca, joka suuressa yksinäisyydessään kaipasi aikuisen huomiota, alkoi kirjoitella kirjeitä Lilianille. Ja Lilian jaksoi lukea tytön koskettavat kirjeet ja vastata niihin hetimiten. Vihdoin Rebeccan elämässä oli joku aikuinen, jolta hän sai jakamattoman huomion.
Beatrice oli täysin tietämättömiä siitä, kenelle Rebecca kirjeitään raapusti. Hän antoi hymyissä suin tytölle postimerkkejä siinä uskossa, että Rebecca kirjoitteli jollekin mukavalla tytölle naapurikaupungissa. Bertil sen sijaan tiesi, että tyttö kirjoitti tädilleen, mutta oli luvannut pitää asian salaisuutena. Rebecca oli Bertilin poissaoloista huolimatta selkeästi läheisempi isänsä kanssa, kun taas Bethany uskoutui Beatricelle.
Kirjeenvaihto ei kuitenkaan auttanut Bethanyn ja Sallyn kiusaamiseen. Bethany oli kyllä melko kiltti Rebeccalle, kun Sally tai kukaan muu heidän tutuistaan ei ollut paikalla. Tätä kuitenkin tapahtui hyvin harvoin, sillä Bethany oli aina ystäviensä kanssa. Kurjinta oli silloin, kun Bethany toi ystäviä kylään – pienessä talossa oli hyvin vähän tilaa olla yksin. Kurjimmista kurjinta oli silloin, kun Bethany toi Sallyn kylään.
”Ja sitten Ellis kiljui, etten minä muka saisi lainata hänen meikkejään, koska en ole ’tarpeeksi iso’! Joo, en niin varmaan, minä olen jo kaksitoista!” Sally nauroi Bethanyn kanssa.
Rebecca ei luonnollisesti ollut kutsuttu heidän yökyläilysupatteluihinsa.
”Äh, toi on niin Elliksen tapaista. Ihan niin kuin se ei olisi itse meikannut meidän ikäisinä”, Bethany sanoi.
”No oikeastaan en edes ihmettelisi, sillä ainoastaan idiootit aloittaa meikkaamisen myöhään”, Sally sanoi korottaen ääntään niin, että Rebecca kuulisi.
Ja Rebecca kuuli, kuten kaiken muunkin. Häntä ärsytti. Sally ja Bethany olivat ensimmäiset heidän luokallaan, jotka aloittivat meikkauksen. He olivat yhtenä päivänä ilmestyneet kouluun kunnon sotamaalauksessa, ja heti seuraavasta päivästä lähtien kaikki heidän ”porukkaansa” kuuluvat olivat myös meikanneet. Ja kun kerran he meikkasivat, niin hiljalleen muitakin tyttöjä seurasi heidän esimerkkiään. Rebecca ei viitsinyt meikata koulua varten – hänellä ei ollut aikaa eikä osaamista.
Rebecca olisi halunnut Sallyn ja Bethanyn hiljenevän, mutta he vain jatkoivat supattamista, Rebeccasta tietenkin. Rebecca ei enää edes muistanut, miksi Sally inhosi häntä niin. He olivat tunteneet toisensa neljävuotiaasta saakka, ja joskus kerhoaikoina he olivat leikkineetkin yhdessä. Sitten jotain tapahtui. Bethanysta ja Sallysta tuli parhaitakin parempia ystäviä ja kaikki kunnioittivat heitä. Heidän sanansa oli laki, kaikki tekivät mitä he käskivät.
Vaikka Bethany ja Sally eivät olleet muuttuneet tippaakaan vuosien kuluessa, Rebeccan balettiharjoitukset olivat. Oli selvää, että Rebeccan kuului tähdätä huipulle. Hänen balettiopettajansa oli lisännyt harjoituksia jokaiselle arkipäivälle. Bethany oli lopettanut baletin aikoja sitten ja vaihtanut hip hoppiin kokonaan. Harjoittelu oli Bethanyn mukaan muuttunut liian kilpailuhenkiseksi, ja jollain tasolla se oli totta.
Rebeccan ryhmä oli tarkoitettu ns. edistyneille balettitanssijoille. Heitä oli vain muutama, ja he olivat opettajan erityisohjauksessa. Rebecca oli taistellut tiensä opettajan yhdeksi suosikiksi, ja hän oli päättäväinen pitääkseen asian sellaisena. Siksi hän harjoitteli myös vapaa-aikana. Hän halusi maailmankuuluksi balettitanssijaksi. Hän tekisi mitä vain päästäkseen tavoitteeseensa.
3 vuotta myöhemmin
Oli Bethanyn ja Rebeccan koulun pikkujouludiscon ilta. Edellisvuosina kumpikaan tytöistä ei ollut mennyt sinne, olihan se aika noloa viettää aikaa juhlamekoissa koulun jumppasalissa, mutta tämä vuosi oli luonnollisesti toinen. Kun Bethany ja Sally olivat huomanneet ilmoituksen pikkujouluista, he olivat älynneet, että kyseessä oli heidän viimeinen pikkujouludisco peruskoulussa – ja totta kai se piti kokea. Kuten aina, Sallyn ja Bethanyn päätettyä tehdä jotakin, kaikki seurasivat perässä. Yhtäkkiä lähes kaikki viimeistä vuotta käyvät olivat innolla ilmoittautuneet mukaan.
Bethany oli muuttunut viimeisten vuosien kuluessa huimasti. Hän oli värjännyt hiuksensa vaaleaksi heti yläasteelle mentyään, ja väitti kaikille kivenkovaa, että hän oli luonnostaan blondi. Hän oli kasvanut siskoaan pidemmäksi, ja hän oli myös muodokkaampi kuin Rebecca. Vaikka hän oli hoikka, hän oli silti hieman kateellinen siskolleen, joka muistutti jo enemmän luisevaa kuin laihaa.
”Yllätys yllätys, ruma ankanpoikanen ei aio tulla discoon”, Bethany sanoi ja poseerasi Rebeccalle. ”Kai minä näytän hyvältä?”
”Jos ’huora’ oli se tyyli, mihin sinä pyrit, niin näytät täydelliseltä”, Rebecca totesi kylmästi.
Bethany oli kutsunut Rebeccaa rumaksi ankanpoikaseksi siitä lähtien kun hän oli päässyt esittämään Joutsenlampea edellisenä vuonna. Baletti oli oikeastaan se syy, miksi Rebecca ei joutunut typerään jouludiscoon. Hänellä oli harjoitukset, aivan kuten jokaisena muunakin arki-iltana ja muutamana aamuna. Lisäksi hänellä oli erilaisia kestävyyttä ja notkeutta kehittäviä harjoituksia viikonloppuisin.
”Älä viitsi, Becky. Tosin sinähän olet tuollainen nunna. Varmaan pelästyisit jos näkisit miehen ilman paitaa”, Sally sanoi ja nauroi.
Rebecca ei ehtinyt sanoa mitään vastaan, kun Sally jo jatkoi.
”Bethany, onko sinulla rahat mukana? Jake sanoi, ettei se anna meille siidereitä tai muutakaan ilmaiseksi.”
”Te aiotte juoda? Taas?” Rebecca sanoi kohdistaen katseensa Bethanyyn.
”Sinä poltat tupakkaa kymmenen kertaa useammin kuin minä vedän kännit”, Bethany muistutti.
”Sinäkin poltat!”
”Vain jos olen juonut jotain. Eli edelleen kymmenen kertaa harvemmin kuin sinä.”
”Minä olen aika kyllästynyt selittämään äidille sinun käytöstäsi, kun sinä tulet kännissä kotiin”, Rebecca tiuski. ”Joku kerta minulta voi vaikka lipsahtaa, että heidän pieni Bethanynsa on ihan humalassa.”
”Becky, varo sanojasi. Saanen muistuttaa, että me hommataan sinun tupakat niin kauan kuin sinä pysyt hiljaa meidän kätköistä ja bileistä”, Sally sanoi. ”Sitä paitsi Bethany oli ihan oikeassa, sinä poltat ihan liikaa. Me poltetaan nauttiaksemme, sinä poltat kuollaksesi”, hän lisäsi lainaten yhtä lempikirjailijaansa.
Valitettavasti Sallyn puheessa oli perää. Rebecca ei varsinaisesti pitänyt tupakanpoltosta, mutta hänen ystävänsä baletin parissa vannoivat, että se veisi ruokahalun – ja pitäisi samalla Rebeccan laihana.
”Kiitos moraalisaarnasta, puhtoinen Sally. Minä häivyn, minulla on parempaa tekemistä. Siis jotain muuta kuin koulun jumppasalissa poikien kiehnäämistä”, Rebecca sanoi.
”Hah, voit olla onnellinen jos kukaan poika edes katsoo sinua päin, olet sen verran huomaamaton”, Bethany totesi.
Rebecca ei viitsinyt vastata. Hän kääntyi ympäri ja lähti ulos.
Rebecca meni bussilla toiselle puolelle kaupunkia ja käveli balettiharjoituksiin. Hän tunsi samaa, hassua intoa kuin aina ennenkin juuri ennen harjoituksia. Kuin jotain suurta olisi tapahtumassa. Hän malttoi tuskin odottaa sitä hetkeä, että hän saisi sitoa hiuksensa nutturalle, laittaa päälleen balettipuvun ja sitoa ihanat balettitossunsa jalkaan.
”Voi ei, te olette kaikki jo täällä”, Rebecca sanoi astuttuaan sisälle pukuhuoneeseen. ”Olenko minä myöhässä? Vai oletteko te kaikki ajoissa?”
”Bex, sinä olet aina myöhässä”, Ebony vaaleanpunaisessa balettipuvussaan huomautti.
”Mutta tällä kertaa et niin pahasti kuin yleensä, neiti Myöhäinen”, Minnie sanoi tekovihaisella äänellä.
”Minä lupaan parantaa tapani”, Rebecca vannoi nauraen.
”Niin varmaan, Bex, saat vielä rangaistuksen”, Minnie imitoi taitavasti heidän balettiopettajaansa.
Minnie oli aina vitsailemassa, ja Rebecca oli oikein hyvissä väleissä hänen kanssaan. Hän oli yksi Rebeccan lähimmistä ystävistä, jos totta puhuttiin. Heidän välillään ei ollut liiemmin kilpailua, sillä Rebecca oli kaikesta huolimatta edistyneempi kuin hän.
”Varo vain, jos neiti Valensky kuulee. Hän luulee vielä löytäneensä kadonneen kaksoissiskonsa”, tummatukkainen April varoitteli hiljaa.
April oli tytöistä ainoa, joka ei varsinaisesti havitellut ballerinan uraa. Hänen äitinsä oli Edla McMinster, entinen balettitanssija, joka joutui luopumaan lupaavasta urastaan polvivamman takia. Edla McMinster halusi jatkaa unelmaansa tyttärensä avulla, mutta tyttö-raukka oli enemmän kiinnostunut biologiasta kuin tanssimisesta.
Ebony huokaisi.
”Mikä sinulla on?” April kysyi.
”Äiti takavarikoi kaikki minun tupakkani. En pysty keskittymään tanssiin ollenkaan”, Ebony sanoi.
Ebony oli myös yksi Rebeccan lähimmistä ystävistä. Hän oli tarjonnut Rebeccalle ensimmäisen tupakan, ja oikeastaan esitellyt tämän syöpäkääreen muillekin ryhmän tanssijoille.
”Siinä on teille hyvä syy lopettaa tupakointi! Mitä pidempään te yritätte tappaa itsenne tupakalla, sitä vaikeampi siitä on päästä eroon”, nurkassa istuva Lidia saarnasi.
Lidia ja Rebecca tulivat toimeen yhtä hyvin kuin Sally ja Rebecca. He olivat toistensa pahimpia kilpailijoita, ja kumpikaan ei unohtanut sitä hetkeksikään. Molemmilla oli suuri kunnianhimo mitä tanssimiseen tuli. He olivat olleet samassa balettiryhmässä kolmevuotiasta saakka, ja siitä saakka heidän välinsä olivat olleet kireät.
Kun Rebecca oli nopeasti vaihtanut vaatteensa, harjoitukset alkoivat. Natalie Valensky, hänkin entinen ballerina, toimi heidän ohjaajanaan. Neiti Valensky oli jäänyt eläkkeelle jo aikoja sitten, mutta ei raaskinut luopua nuorten ballerinalupausten koulimisesta. Ja mitä parempi oppilas, sitä ankarampi hän heitä kohtaan oli. Toisaalta hän myös antoi harvinaisia kehujaan mieluummin oppilaille, jotka todella yrittivät.
”Ebony, koeta keskittyä! Jäät muista jälkeen. Becky, taivuta enemmän. Enemmän! Enemmän! Hyvä. Lidia, ota mallia Beckystä. April, yritätkö sinä edes? Laittaisin sinut takaisin alkeisryhmään, jos äitisi ei olisi ystäväni”, neiti Valensky huudahteli vähän väliä.
”Hyvä Lidia”, neiti Valensky sanoi saaden vaalean tytön näyttämään itseensä todella tyytyväiseksi.
Hetkessä neiti Valenskyn temperamentti tuli kuitenkin esille, ja tummatukkainen ja entinen baletin kaunotar alkoi huutaa Aprilille.
”Mitä tämä oikein tarkoittaa, April? Joka kerta sinä epäonnistut samassa kohdassa! Minä olen kyllästynyt siihen. Minä alennan sinut tämän tunnin ajaksi. Mene taakse harjoittelemaan puomin kanssa!”
Rebecca oli pahoillaan Aprilin puolesta. Puomille joutuminen yksinään oli yksi ikävimmistä rangaistuksista, joita neiti Valensky jakeli. April oli joutunut harjoittelemaan puomilla lähes joka viikko. April oli kertonut, että tiesi joutuvansa ulos ryhmästä melko pian. Hän olisi joutunut jo, jos hänen äitinsä ei painostaisi neiti Valenskyä pitämään häntä siellä. April vain toivoi, että jokapäiväinen kidutus loppuisi ja hän voisi keskittyä vihdoin kunnolla koulunkäyntiin.
Rebecca ei ollut koskaan joutunut puomille. Hän oli salaa ylpeä puhtaasta suorituksestaan. Kerran jopa Lidia oli joutunut puomille, mutta sitä ei oikein voitu laskea. Lidialla oli ollut vatsatauti ja neiti Valensky oli yksinkertaisesti suuttunut siitä, että Lidia oli oksentanut kesken harjoitusten. Silti Rebecca muisti kertoa sen Lidialle aina, kun Lidia oli onnistunut jossain missä Rebecca tarvitsi vielä harjoitusta.
Kun he olivat käyneet kuviot läpi muutamaan kertaan ja tunti oli lopuillaan, neiti Valensky pysähtyi Rebeccan ja Lidian luo kierreltyään ensin tyttöjen joukossa.
”Lidia ja Rebecca, jääkää te vielä tähän. Muut, suihkuun. Huomenna harjoitukset samaan aikaan! Älkää myöhästykö”, hän käski.
”Minä odotan sinua pukuhuoneessa”, Ebony kuiskasi nopeasti Rebeccalle ennen kuin hän lähti muiden perässä pois salista.
”Becky, Lidia. Te molemmat tiedätte, että minä puhun aina suoraa – sitä on turha kierrellä. Joten sanon tämänkin suoraa: te olette ehdottomasti parhaat tanssijat tässä ryhmässä. Älkää tulko ylpeiksi kun sanon tämän, diivailevat ballerinat ovat pahinta mitä tiedän, mutta te olette ehkä lahjakkaimmat lupaavat ballerinat, joita olen opettanut. Pyyhkikää nuo virneet naamoiltanne välittömästi”, neiti Valensky sanoi napakasti huomattuaan tyttöjen ilmeet.
”Kuitenkin”, hän jatkoi lähes välittömästi. ”Tahtoisin tarjota teille yksityistunteja. Viimeinen asia, jota tahdon, on se, että te heitätte lahjanne hukkaan. Jos annan teille yksityistunteja, minä vaadin teiltä enemmän. Olen ankarampi. Olen pahempi. Odotan täydellisyyttä. Jos te ette voi antaa minulle sitä, lopetamme tunnit. Käykö lauantaisin aamulla kuudelta?” neiti Valensky ehdotti.
”Käy, siis tietysti!” Rebecca sanoi sen enempää miettimättä sitä, että lauantai oli ainoa aamu, jolloin hän saattoi nukkua pitkään.
”Kuulostaa oikein hyvältä, neiti Valensky”, Lidia sanoi rauhallisemmin, mutta kuitenkin yhtä innokkaana kuin Rebecca.
Ebony oli yhä balettipuvussaan odottamassa, kun Lidia ja Rebecca saapuivat.
”No? Mitä hän sanoi? Lupasiko neiti Valensky teille vuoden säärystimet ilmaiseksi?” hän kysyi välittömästi.
”Ei, ei tietenkään”, Rebecca sanoi.
Hetki sitten hän oli pursunnut innosta kertoakseen suuresta uutisesta ystävilleen, mutta nyt hän epäröi. Hän ei halunnut kuulostaa diivailevalta ja ylpeältä, muita paremmalta. Hän ei halunnut kateellisia ystäviä, mutta baletissa kateus oli välttämätön lisä. Lidia ei kuitenkaan ollut vaatimattomalla tuulella.
”Neiti Valensky tahtoo tarjota meille yksityistunteja, koska satumme olemaan hänen parhaita oppilaita koskaan. En kyllä ymmärrä, miksi hän tahtoo opettaa Beckyä sen enempää kuin nykyään, mutta kaipa se on kestettävä”, Lidia sanoi nokkavasti. ”Ei taida olla epäilystäkään, ketkä saavat soolot tästä lähtien.”
”Oletko sinä tosissasi?” Ebony kysyi yllättyneenä.
”Totta kai. Mutta hei, kyllä tekin siihen samaan pystytte”, Lidia sanoi hivenen kiltimmin.
Kaikesta huolimatta Lidia oli hyvissä väleissä muiden tanssijoiden kanssa. Kukaan ei ymmärtänyt ballerinaa paremmin kuin toinen ballerina, ja Lidia tiesi sen varsin hyvin. Rebecca näki Lidian käytöksen pelkkänä mielistelynä, mikä sai hänet inhoamaan Lidiaa vielä enemmän.
”Niin varmaan!” April ulisi. ”Minusta ei ole tähän! Minä en yksinkertaisesti jaksa. Minä en halua. Kunpa voisin vain lopettaa…”
”Älähän nyt”, Rebecca yritti.
”Ihan turhaa yrittää piristää minua, Bex. Minä en ole sillä tuulella. Minä tarvitsen tupakan”, hän sanoi masentuneena.
”Jos sinä odotat meitä, niin me voidaan mennä yhdessä”, Rebecca sanoi yrittäen hymyillä anovasti.
”No sinun on parempikin tulla, koska meiltä muilta on tupakat loppu”, April murahti, mutta naurahti heti perään.
”Minä käyn vain nopeasti suihkussa ja sitten mennään”, Rebecca lupasi.
Ei kestänyt kauaakaan, kun tytöt olivat kerääntyneet parkkipaikalle tupakalle. Lidia oli katsonut heitä halveksivasti mennessään ohi, mutta Rebecca oli yksinkertaisesti onnellinen siitä, että Lidia oli häipynyt. Tupakkapaikalla he saattoivat juoruta rauhassa.
”Bethany ja Sally näyttivät oikeasti niin naurettavilta. Minä en edes ymmärrä, miksi he keksivät haluta mennä mokomaan discoon”, Rebecca valitti.
”Joillain ei vain ole kunnianhimoa”, Ebony sanoi. ”He eivät tee mitään muuta kuin juhlivat ja pinnaavat tunneilta. Ei millään pahalla, Bex.”
”Minä en edes ymmärrä, miten sinä siedät Bethanya siskonasi”, Minnie sanoi.
Oikeastaan kukaan Rebeccan balettiystävistä ei tuntenut Bethanya tai Sallya, sillä he kävivät eri koulussa kuin Rebecca. Lidia oli ainoa, joka oli ollut samassa balettiryhmässä Bethanyn kanssa, mutta se oli tapahtunut tyttöjen ollessa pieniä.
”Perhe on perseestä”, April sanoi ja hymyili.
”Todellakin”, Rebecca yhtyi Apriliin.
”Isä kyllä tietää, että haluan lopettaa tämän, mutta äiti on järkähtämätön! En tiedä, mitä tekisin”, April sanoi, yrittäen pitää ilmeensä neutraalina.
Tytöt puhuivat lähinnä Aprilin ongelmasta, kunnes Rebeccan oli pakko lähteä viimeisellä bussilla kotiin.
---------------------------------------------------------------------
Vaikkei se ehkä tunnu siltä, niin tämä osa oli kuin olikin kaikista "kuvarikkain" osa jonka olen julkaissut. Kuten ehkä huomasitte, tarinan pääpaino on siirtynyt perheen nuoriin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että aikoisin unohtaa Beatricen ja Bertilin. Toivottavasti jaksatte kommentoida kun kerran tein niin paljon töitä tämän osan eteen (yrittäkääpä hallita viittä itsepäistä ballerinaa :D!).
Kommentit