Jee, uusi osa! Tämä on sitten vähän lyhyempi verrattuna aikaisempiin :D. Toivottavasti silti pidätte siitä!
”Et menisi”, Milton pyysi Rebeccalta, kun tämä oli juuri lähtemäisillään ulos ovesta.
”En minä haluaisikaan”, Rebecca valehteli, ”Mutta minä lupasin mennä heidän mukaan.”
”Ei sinun tarvitse mennä. Ja sinä voisit ihan hyvin tulla minun luokseni yöksi”, Milton sanoi.
”Minulla on aamulla aikaisin balettiharjoitukset ja sinulla on tapaaminen. Minä vain häiritsisin sinua.”
”No pitäkää te lapset sitten hauskaa”, Milton sanoi hivenen katkerasti.
Miltonilla oli ollut jokin ihmeellinen ikäongelma jo jonkun aikaa, ja siksi hän oli alkanut kutsumaan Rebeccaa ja tämän ystäviä lapsiksi. Kaikki oli alkanut siitä, kun Miltonin sisko miehensä Perryn kanssa olivat tulleet joulun aikaan vierailemaan Miltonin luona. Rebecca ja Perry olivat tuttuja vuosien takaa, mikä häiritsi Miltonia. Nyt Rebecca oli menossa tapaamaan Perryä ja hänen kahta muuta ystävää Lidiaa ja Leaa, jotka kuuluivat myös heidän lukioaikaiseen kaveriporukkaan.
He olivat sopineet tapaavansa samassa kahvilassa kuin Rebecca ja Perry olivat tavanneet aiemmin edellisellä viikolla. Paikka toimi illanviettopaikkana, ja koska he eivät tahtoneet mennä meluisaan baariin, koko porukka oli päätynyt kahvilaan.
Rebecca ja Lidia saapuivat paikalle lähes samaan aikaan. Lea ja Perry olivat jo istumassa.
”Tämähän on hauskaa, minä ja tytöt”, Perry naurahti, kun Rebecca ja Lidia löysivät hänen ja Lean luo.
”Niin, meillä on varmaan paljon kerrattavaa”, Lidia sanoi ja katsahti Leaan hivenen ilkeästi.
Koska Lealla ja Lidialla oli kaikenlaista hampaankolossa lukioajoilta – lähinnä se, että Lea oli mennyt sänkyyn Lidian poikaystävän kanssa – joten Rebecca istahti Lean viereen.
”Mitä teille kaikille oikein kuuluu? Ihme, kun emme ole järjestäneet tapaamista aikaisemmin”, Perry sanoi, vilkuillen Rebeccaa oudosti.
Lea, joka ei huomannut muiden sanattomia viestejä, aloitti kertomalla kirjoittajantyöstään.
”Minä olen julkaissut jo kirjan, Siskon huudon”, Lea lopetti elämänkertansa.
Lidia huokaisi teatraalisesti, ja sai niin Rebeccalta kuin Lealta tiukan katseen.
”Vau, kuulostaa hienolta! Minun pitää katsastaa se kirjakaupasta. Oletko sinä lukenut sitä, Becky?” Perry kysyi.
”Joo, minusta se oli tosi hyvä. Laitoin Lidiankin lukemaan sen”, Rebecca sanoi ja yritti siirtää puheenaiheet johonkin muuhun kuin itseensä.
Kaikki kuitenkin jo tiesivät hänestä tarpeellisen – hän oli ensimmäistä kertaa jonkin ryhmän yhdistäjä.
”Minusta ja Beckystä puheen ollen”, Lidia puuttui puheeseen, ”Kertoiko Becky sinulle, kuinka hän ’vahingossa’ vei minulta yhden mallinkeikan ja sen ansiosta pääsi kansallisbalettiin?”
”Voi ei, ei tätä tarinaa”, Rebecca nauroi. ”Ja se oli vahinko!”
Lidia kuitenkin kertoi koko jutun alusta loppuun värikkäin sanavalinnoin. Loppuillan he sitten puhuivat Rebeccan viekkaasta ja salakavalasta puolesta – aihe, joka sai muut nauramaan mutta Rebeccan vain nolostumaan. Kun ilta alkoi olla lopuillaan, he kaikki lupasivat tulla ensiviikolla samaan aikaan samaan kahvilaan, jotta he voisivat tavata uudelleen.
Rebecca ja Lidia kävelivät yhtä matkaa kotiin.
”Mitä sinun ja Perryn välillä oikein on?” Lidia kysyi, kun he lähestyivät heidän asuntoaan.
”Häh? Ei mitään”, Rebecca vastasi.
”Selvästi on. Tai siis hän tuijotti sinua koko illan. Hän ei edes vilkaissut minuun, ja sinun on myönnettävä, että minä olen meistä se, jolla on upea ulkonäkö. Lisäksi hän halusi puhua vain sinusta. Jos minä olisin Milton, minä varoisin häntä”, Lidia sanoi.
”Älä hupsi, Lidia”, Rebecca tuhahti ja he jatkoivat öistä kävelyä hiljaisuudessa.
--------------------------------------------------
Seuraavalla viikolla Rebecca ja Milton nauttivat aikaisen illallisen, koska Rebecca oli lähdössä tapaamaan ystäviään.
”Maista”, Rebecca sanoi ja tarjosi haarukallista salaattiaan Miltonille.
Milton haukkasi palan ja mutusteli sitä hetken.
”Minä olen miettinyt”, hän sanoi vihdoin, ”Voisinko minä tulla mukaan tänään? Olisi hauska tavata sinun ystäviäsi.”
”Oikeastiko? Totta kai saat tulla mukaan”, Rebecca sanoi. ”Mutta, älä ota tätä mitenkään loukkauksena, kysyn vaan että miksi? Et sinä ole ennen tahtonut tavata heitä.”
”No minä olen kiinnostunut sinun elämästäsi. Ja sinun ystävistäsi, totta kai”, Milton sanoi.
”Sitä paitsi, olisi mukava tutustua vielä paremmin Perryyn, sukua kun nyt ollaan”, Milton lisäsi.
Rebecca yritti olla pyöräyttämättä silmiään. Hän oli hyvin tietoinen siitä, miten mustasukkainen Milton oli mitä Perryyn tuli. Hänestä oli silti mukavaa saada hänen ystävänsä vihdoin tutustumaan hänen elämänsä mieheen.
Kahvilassa ei ollut paljon ihmisiä, kun Rebecca ja Milton saapuivat paikalle. Heitä oli kuitenkin jo odottamassa Perry Lidian kanssa.
”Toivottavasti teitä ei haittaa, että toin Miltonin mukanani”, Rebecca pahoitteli.
”Ei tietenkään”, Lidia sanoi iloisesti – tunsihan hän Miltonin jo ennen Rebeccaa.
”Niin”, Perry sanoi vähemmän iloisesti. ”Hieno neuletakki sinulla, Milton. Sopii tuohon pappa-lookiin.”
Rebeccan olisi tehnyt mieli lyödä Perryä.
”Varohan sanojasi, lanko hyvä”, Milton vastasi.
Lea tuli pelastamaan tilanteen.
”Kuinka hauskaa! Miltonkin on täällä!” hän hihkaisi.
Lea istahti Miltonin viereen.
”Ette ikinä arvaa! Tapasin Emmetin viime lauantaina”, Lea sanoi. ”Hän on lihonut iiihan hirveästi.”
Lea hymyili hieman. Samalla Milton laittoi kätensä Rebeccan ympärille. Perry käänsi katseensa kohti Leaa.
”Minä kuulin, että hän on nykyään urheilutoimittaja”, Perry totesi.
”Ei, minusta hän on töissä kulttuuritoimittajana”, Lea pohti.
Kun he olivat aikansa pohtineet Emmetin kohtaloa, Perry päätti vaihtaa puheenaihetta.
”Nyt kun me tuodaan mukaan enemmän porukkaa, minä mietin, että jos Nick voisi tulla ensikerralla. Mitä mieltä te olette?”
”Ei”, Lidia sanoi kääntäen katseensa kohti Rebeccaa.
”Ei missään nimessä”, Lea yhtyi Lidiaan ja vilkaisi myös ystäväänsä.
”Mistä on kyse?” Milton kääntyi Rebeccaa kohti.
Rebecca pudisti päästään eikä saanut sanottua sanaakaan. Hän ei halunnut avata vanhoja haavoja uudelleen.
”Älä nyt, Becky. Siitä on satoja vuosia. Sinun on päästävä yli”, Perry huokaisi.
Rebecca vilkaisi hämillään Perryyn, sillä tämä ei tiennyt tapahtuneesta.
”Tai siis Nick antoi sinulle pakit, ei sinun tarvitse sitä enää vatvoa”, Perry huokaisi.
”Nick antoi pakit Beckylle? Mitä helvettiä se idiootti on sinulle höpöttänyt?” Lidia huudahti ja nousi ylös.
”Kerrankin olen samaa mieltä Lidian kanssa”, Lea sanoi nousten myös ylös.
”No mitä sitten tapahtui?” Perry sanoi uhmakkaasti, mutta vaikutti selkeästi pelästyneen Lidian reaktiosta.
”Ei saa kertoa”, Rebecca parahti ja nousi hänkin ylös. ”Milton, minä haluan pois.”
Hän tunsi, kuinka kaikkien katseet porautuivat häneen.
”Mitä ei saa kertoa?” Perry kysyi, mutta kukaan ei vastannut.
Rebecca ei vilkaissut taakseen, kun hän käveli läpi kahvilan.
Koko matkan Miltonin luo Rebecca oli hiljaa, ja Milton ei ollut hiljaa hetkeäkään. Kotona Milton laittoi kätensä Rebeccan ympäri ja kuiskasi tämän korvaan – vielä kerran – mitä Rebeccan ja Nickin välillä oli tapahtunut.
”Eikö se ole selvää, etten minä halua puhua siitä”, Rebecca sanoi ja laittoi kätensä puuskaan.
”Mutta mikset? Becky, ehkä minä voin auttaa”, Milton maanitteli.
Rebecca kääntyi ympäri kohti Miltonia ja tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. Häntä hävetti. Jokin Rebeccan katseessa sai Miltonin sulkemaan silmänsä ja kysymään:
”Tekikö Nick sinulle jotain?”
Rebecca nyökkäsi.
”Mutta… ei tavallaan”, hän lisäsi.
He istuivat alas ja Rebecca päätti selittää koko jutun – oli parempi antaa Miltonin tietää kuin antaa hänen kuvitella omiaan. Hän kertoi, kuinka Nick oli kutsunut hänet kanssaan vanhaan juhlasaliin viettämään yötä seikkailumielessä. Mutta sitten asiat olivat menneet pieleen.
He olivat menneet makoilemaan sängylle, mutta Nick oli ymmärtänyt jotain väärin ja asettunut hänen päälleen. Vaikka Rebecca oli tehnyt selväksi, että hän halusi pois, Nick ei ollut kuunnellut. Vasta kun Nick oli avannut Rebeccan housut, Rebecca oli saanut jostain tarpeeksi voimaa päästäkseen pois Nickin alta. Asiasta tiesivät vain Lidia ja Lea, jotka olivat tavanneet Rebeccan aivan tapahtuman jälkeen.
Rebecca oli pelännyt Miltonin suhtautuvan tapahtuneeseen alentuvasti ja vähättelevästi. Pelko oli kuitenkin turha.
”Minä… se Nick ei pääse lähellekään sinua. Minä pidän siitä huolen”, Nick sanoi.
”Ei sinun tarvitse”, Rebecca sanoi hiljaa. ”Mutta on ihanaa, että sinä ymmärrät.”
-------------------------------------------------------
Alkukesällä Rebeccalla ja Miltonilla oli tavallista enemmän vapaa-aikaa. He olivat menneet puistoon piknikille. Molemmat viettivät suurimman osan ajastaan kaupungin keskustassa, joten heistä oli mukavaa olla edes vähän kauempana pakokaasuista ja liikenteen melusta.
”Becky”, Milton sanoi, kun he olivat hetken nauttineet hiljaisuudesta, ”Minulla on sinulle tärkeää asiaa. Minä muutan.”
”Anteeksi mitä? Minne sinä muutat?” Rebecca kysyi hämmentyneenä.
”Minä muutan Blueburyyn. Naapurikaupunkiin”, Milton vastasi.
”Mutta miksi? Tai siis sinulla on hyvä asunto täällä. Ja me nähdään jo valmiiksi liian harvoin. Kun sinä muutat, me nähdään vieläkin harvemmin!” Rebecca sanoi närkästyneenä.
”Tarvitsen enemmän tilaa”, Milton vastasi.
”Mille? Ja miksi Bluebury?” Rebecca kysyi.
”Minut on pyydetty Blueburyyn ohjaamaan koreografioita niin, ettei minun tarvitse jatkuvasti matkustaa. Ja tarvitsen lisää tilaa, koska tyttöystäväni muuttaa minun kanssani samaan asuntoon, ja hän suorastaan vaatii itselleen huonetta balettia varten”, Milton vastasi hymyillen.
”Tarkoitatko sinä, että sinä pyydät minua asumaan kanssasi?” Rebecca kysyi hymyillen kuin nouseva aurinko.
”Totta kai, höpsö!” Milton vastasi nauraen.
Rebecca rymisti yli heidän eväittensä Miltonin viereen.
”Siis ihan ihan ihan oikeasti?” Rebecca varmisti.
”Niinhän minä sanoin”, Milton sanoi ja asettui makoilemaan.
”Ei voi olla totta, minä muutan yhteen miehen kanssa”, Rebecca hihkaisi.
--------------------------------------------------------------
Seuraavat kaksi kuukautta kuluivat kuin siivillä. Milton oli vienyt Rebeccan katsomaan modernia taloa jo piknikkiä seuraavana viikonloppuna. Rebecca oli odottanut kohtaavansa kerrostaloasunnon, mutta Milton olikin ostanut kokonaisen talon. Rebeccalla ei ollut itsellään paljoakaan omaisuutta, joten hänen muuttonsa otti vain yhden automatkan.
Miltonilla asia oli toinen, sillä hänellä oli ennestään omia kalusteita. Suurin osa niistä vietiin varastoon tai myytiin – Milton halusi aloittaa puhtaalta pöydältä. Kesäkuun alussa Rebecca oli menossa viettämään viimeistä iltaa kämppäkavereittensa kanssa, sen jälkeen hän ei enää virallisesti asuisi heidän kanssaan.
”Beckyy! Et ikinä arvaa, me saimme Dawnin tänne!” Lidia huudahti, kun Rebecca astui sisälle kotiinsa – tai siis vanhaan kotiinsa.
”Hei Becky! Hassua ajatella, että sinäkin lähdet pois täältä”, Dawn sanoi keltaisessa kesämekossaan.
He istuivat alas juttelemaan tyttöjuttuja, ja kuten yleensä, Rebecca otti kuuntelijan roolin. Lidia ja Josephine ottivat itselleen viiniä, mutta Rebecca absolutistina kieltäytyi. Kaikkien yllätykseksi myös Dawn kieltäytyi.
”Onko kaikki hyvin?” Lidia kysyi ystävältään.
”No tämä on aika salaisuus vielä, mutta minä ja Jean-Claude saamme lapsen. Minä olen raskaana!” Dawn sanoi innoissaan, ja sai välittömästi vastaukseksi hämmästyneitä hihkaisuja ja onnen toivotuksia.
”Kuinka pitkällä se on?” Josephine kysyi.
”Vasta kahdeksannella viikolla”, Dawn vastasi, ”Eli aika alussa. Hassua ajatella, että minä saan ensimmäisen lapseni päälle nelikymppisenä.”
”Meidänhän pitää juhlia tätäkin”, Rebecca sanoi hymyillen. ”Ajatella, meidän Dawnista tulee äiti.”
”Joudutko sinä sitten lopettamaan tanssijanurasi?” Lidia kysyi hieman huolestuneena.
”Niin. Mutta perhe on ollut minun unelmani, ja sitä paitsi joutuisin varmaan muutenkin lopettamaan tämän työn. Ikä alkaa painaa päälle”, Dawn vastasi. ”En tietenkään tule ikinä luopumaan tanssista kokonaan. Ehkä alan opettamaan balettia.”
Muut jatkoivat keskustelua lapsista ja perheestä ja mahdollisista häistä, mutta Rebecca jäi ajatuksiinsa. Totta kai hän oli aina ymmärtänyt, ettei hän voisi tanssia balettia ikuisesti. Suurin osa tanssijoista jäi eläkkeelle ennen viisikymppisiä. Rebecca älysi, että myös raskaus saattaisi päättää hänen uransa. Rebecca eli tanssin takia. Häntä alkoi pelottaa, odottaisiko Milton heiltä perheenlisäystä. Oli mikä oli, Rebecca tulisi aina asettamaan tanssin kaiken edelle.
Kun he olivat muutaman tunnin istuskelleet ja jutelleet, Rebecca vilkaisi kelloa. Hän sanoi, että hänen täytyisi lähteä. Ei sillä, etteikö Rebecca tulisi kaipaamaan vanhojen kämppistensä seuraa. Hänestä vain tuntui, että oli turha pitkittää hyvästejä. Hyvästit olivat kuin laastarin repäiseminen, eli parasta suorittaa nopeasti.
”En olisi ikinä kuvitellut sanovani tätä, mutta minulle tulee sinua ikävä, Becky”, Lidia sanoi.
”No minun tulee ikävä sinua, ihan todella”, Josephine sanoi.
”Voi ei, te saatte minut ihan tunteelliseksi”, Rebecca sanoi ja räpytteli silmiään. ”Mutta minunkin tulee iso ikävä teitä. Jopa Lidiaa.”
”No ilmoittele sitten itsestäsi. Ei me sinua kokonaan hylätä”, Josephine sanoi.
Kotona Milton oli jo nukkumassa. Vaikka vanhan jättäminen oli pelottavaa, Rebeccasta tuntui ihanalta, että hän saattoi käpertyä Miltonin viereen joka yö.
”Huomenta”, Rebecca toivotti, kun hän aamulla meni alakertaan.
”Ai hei. En huomannut yöllä, milloin sinä palasit”, Milton vastasi.
”Minä lähdin kotoa – tai siis Lidian ja Josephinen luota – joskus puolenyön aikoihin”, Rebecca vastasi.
”Perry muuten soitti”, Milton mainitsi, kun he istuivat pöytään. ”Hän haluaa puhua kanssasi.”
Tyytymättömyys kuulsi Miltonin äänen läpi.
”Oliko hänellä asiaa?” Rebecca kysyi.
”Ei hän sanonut, mutta pyysi sinua soittamaan.”
”No kai minun sitten täytyy hänelle pirautella”, Rebecca pohdiskeli.
”Minä en kyllä yhtään ymmärrä, miksi te oikein viihdytte niin hyvin yhdessä”, Milton sanoi.
”Ei sinulla ole mitään syytä olla mustasukkainen”, Rebecca vastasi ja kauhoi mysliä suuhunsa.
Aamupäivällä Rebecca soitti Perrylle.
”Hei Perry! Kuulin, että olit soittanut”, Rebecca sanoi puhelimeen.
”Onko Milton kotona?” Perry sanoi vastaukseksi.
”No ei, hän on töissä”, Rebecca sanoi, mutta Perry keskeytti hänet.
”Minä lähden tulemaan sinne. Tässä menee vähän päälle puoli tuntia”, hän sanoi.
”Mitä?” Rebecca sanoi, mutta Perry oli jo lopettanut puhelun.
Rebecca istui alas nojatuolille hämmentyneenä. Mitä niin kiireellistä Perryllä oli kerrottavana, että se täytyi sanoa tässä ja nyt? Ja vieläpä kasvotusten.
Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin Perry asteli Rebeccan ja Miltonin uuteen eteiseen.
”Vau, Milton ei tosiaan ole pihtaillut”, Perry sanoi, kun hän ihasteli taloa.
”Hahaha, no mitä tuohon oikein voi sanoa”, Rebecca hymyili.
”Milton ei taida tietää, että olen täällä”, Perry sanoi. ”Tai siis ei hän olisi varmaan sallinut tätä.”
”Mitä sinä tarkoitat? Tai siis ei Milton määrää, keitä minä saan tavata ja keitä en”, Rebecca vastasi.
”No aika hyvin hän on siinä onnistunut viimeiset pari kuukautta. Teitä ei ole näkynyt kuppilassa, hän ei, kaiketi, ole antanut viestejäni eteenpäin, enkä siis ole saanut sinuun yhteyttä mitenkään!” Perry sanoi.
”Siis mitä? Me emme ole tulleet keskiviikkoisin niihin tapaamisiin muuttokiireen takia. Mutta mistä viesteistä sinä oikein puhut?” Rebecca hämmästeli.
”No minä olen jättänyt soittopyyntöjä vaikka millä mitalla. Hän on vain sanonut, että sinä et halua puhua minun kanssani”, Perry sanoi.
”Oletko sinä ihan varma? Ei Milton tekisi noin. Sitä paitsi, nyt hän antoi sinun viestisi eteenpäin”, Rebecca vastasi epävarmasti.
Rebeccasta tuntui siltä, että hänen täytyisi istua alas.
”No minun mielestäni Milton kokee minut uhaksi”, Perry sanoi.
Rebecca ei kehdannut myöntää Perrylle, miten oikeassa tämä oli.
”Tuohan on ihan… hupsua. Sinä olet naimisissa hänen siskonsa kanssa, et sinä ole mikään uhka hänelle”, Rebecca valehteli sen sijaan.
”Sinuna en olisi niinkään varma”, Perry sanoi oudolla äänellä.
”Mitä sinä oikein tarkoitat, Perry?”
Ensin Perry ei sanonut mitään.
”Joulusta asti, tai siis siitä asti kun me taas kohtasimme, minä… Tai siis Audrey on hieno ihminen, mutta me olemme kasvaneet erilleen. Ja sinä, sinä haaskaat aikaasi jonkun vanhan miehen kanssa, kun sinulla voisi olla jotain paljon parempaa”, Perry sanoi edelleen samalla oudolla äänellä.
Jos Perry olisi tunnustanut ihastuksensa kymmenen vuotta aikaisemmin, Rebecca olisi hyppinyt riemusta ja alkanut suunnitella häitä. Nyt taas ei ollut yhtään oikea hetki.
Rebecca nousi rivakasti ylös.
”Minä en vieläkään ymmärrä, mistä ihmeestä sinä oikein puhut. Milton on hieno mies, minun… minun suuri rakkauteni”, Rebecca sanoi yrittäen kuulostaa varmalta.
”Sinä et usko tuohon itsekkään, Bex”, Perry sanoi naurahtaen.
Hän tarttui Rebeccan käteen ja vetäisi tämän sohvalle vasemmalle puolelleen.
Perry hyssytteli Rebeccaa ja asetti kätensä tämän ympäri.
”Perry, ei”, Rebecca kuiskasi, silmät kiinni.
”Shh”, Perry sanoi sulkien silmänsä.
Rebeccan jokainen solu tahtoi suudella Perryä. Se tuntui yhtäkkiä ainoalta luonnolliselta asialta. Mitä pahaa yhdessä suudelmassa voisi olla? Juuri kun heidän huulensa olivat kohtaamassa, Rebecca muisti Miltonin.
”Ei!” hän sanoi.
Rebecca nousi jälleen ylös – tällä kertaa hän kävely hyvän matkan päähän sohvasta. Perry nousi perässä.
”Sinun on parasta lähteä”, Rebecca sanoi.
”Älä tee tätä virhettä, Becky”, Perry sanoi. ”Minä tiedän, että sinä tunnet vetoa minua kohtaan. Minä olen valmis jättämään kaiken-”
”Lähde”, Rebecca sanoi nopeasti, koska hän ei ollut varma, kuinka kauan hän jaksaisi vastustaa.
Perry totteli, vihdoin. Rebeccan oli istuttava alas, hän ei ollut koskaan eläissään ollut niin hämmentynyt kaikesta. Milton oli valehdellut hänelle. Pimittänyt asioita. Sitten Perry oli tullut ja sekoittanut Rebeccan pään. Rebecca yritti muistuttaa itselleen, että hän rakasti Miltonia, kaikesta huolimatta. He olivat juuri muuttaneet yhteen, ei ollut mitään järkeä sotkea asioita. Mutta pieni ääni hänen päässään kysyi, ”mitä jos”. Mitä jos Perry olikin hänelle se oikea? Mitä jos Rebecca oli tekemässä suurta virhettä? Rebecca ei tiennyt, mitä tehdä.
---------------------------------------------------------------------------------------------
Kuten monet jo kommenteissa arvailivat, Perryllä oli selkeästi tunteita Rebeccaa kohtaan ja nyt Rebecca joutui valinnan eteen. Mutta mitä mieltä te olette? Kannattaisiko Rebeccan jättää Milton vai jäädä yhteen hänen kanssaan?
Kommentit