Puuh. Brennaneilla on ollut aika kauan hiljaiseloa, ja valitettavasti tämän osan jälkeen asiat eivät tule parantumaan. Minulla alkaa koeviikko ensi perjantaina ja se loppuu vasta 2.6. Lisäksi se mahdollisuus, että minulla on elämää simssin ulkopuolella, vie valitettavasti osan Brennaneihin kohdistuvasta huomiosta. Tämän osan jälkeen minulla ei ole yhtään kuvaa otettu seuraavaa osaa varten (ja yleensä minulla on aina pari kuvaa otettuna), joten seuraavan osan tuloon menee muutama tovi. Toivottavasti jaksatte odottaa :). Tässä osassa on tavallaan kaksi isohkoa tapahtumaa, yrittäkää pysyä kärryillä.

**************

Tapaninpäivä

Leeni käveli kohti pientä omakotitaloa lievän epäuskon vallassa. Talo oli aivan keskustan tuntumassa ja sitä ympäröi valtaisa tontti. Lunta oli satanut koko päivän, ja Leenillä oli pieniä vaikeuksia tarpoa taloa kohti syvässä hangessa. Leeni katsoi läpi sankan lumipyryn eriskummallista ovea. Hän virnisti. Hänen täytyi olla oikeassa paikassa. "Leeni!" Oliver huudahti avatessaan oven. Hän viittoi Leeniä astumaan sisälle. "Tuota… hei!" Leeni naurahti, "Ajattelin pistäytyä ja toivottaa hyvää joulua". "Hyvää joulua sinullekin. En tarkoita, etteikö sinua olisi ihana nähdä, mutta… miten sinä oikeastaan löysit tänne?" Oliver kysyi. Leeni nauroi jälleen. "Teitä Oliver Brennaneita ei ole ihan hirveästi täällä Greenpondissa. Käytin numeropalvelua, tietysti. Ja kun sinä et millään kutsunut minua käymään, niin päätin poiketa yllätysvierailulle. Pitäähän minun tietää, että millaisessa kodissa sinä oikein asut." Oliver auttoi Leeniltä takin pois ja molemmat istahtivat sohvalle. "Sinulla on todella kaunis koti. Ja tämä on ihan lähellä keskustaa, olisimme voineet viettää vaikka koko syksyn täällä. Mikset ole koskaan kutsunut minua tänne?" Leeni kysyi samalla kun hän vilkuili ympäriinsä. "En tahtonut sinun masentuvan minun upeista sisustustaidoistani", Oliver virnuili. Leeni hymyili. "Muuten, oliko vanhemmillasi mukavaa?" Leeni kysäisi. "No jaa. Isommilta riidoilta vältyttiin. Äiti kärtti lapsenlapsia, mutta niin hän on tehnyt siitä asti kun täytin kahdeksantoista. Entä sinä? Matkustitko sinä vanhemmillesi?" Leeni puri huultaan. "Minä ja isä ja äiti emme ole enää… väleissä." "Ai miksi ette?" Oliver kysyi välittömästi. "Tuota noin… se on mutkikasta", Leeni vastasi ilme synkeänä. "Minä en välitä. Kerro nyt vain. Kerro vaikka koko elämäntarinasi! Minua ihan oikeasti kiinnostaa", Oliver sanoi. Leeni oli tovin hiljaa. "Hyvä on. Minä kerron." "Minun kotitaloni sijaitsi hurmaavalla esikaupunkialueella. Talossa oli kolme makuuhuonetta, joissa yhdessä asuin minä, yhdessä vanhempani ja yhdessä isotätini Hildegard. Isoisäni oli rakentanut talon itse, eikä sitä oltu sen jälkeen pahemmin remontoitu. Talo oli nähnyt parhaat päivänsä kauan ennen minun syntymääni." "Äitini, Anna, ei ollut töissä. En itse asiassa tiedä, onko hän koskaan tehnyt töitä kodin ulkopuolella. Hän rakasti, ja varmaan rakastaa edelleen, ruoanlaittoa, ja jo pienestä pitäen olin keittiössä hänen apunaan. Hän oli vaaleatukkainen kuten minä. Oikeastaan minussa ja hänessä on paljon samaa näköä." "Minun isäni, Eevert, oli usein töissä. Hän oli kiireinen ja ulkopuolisten silmissä hyvin vakava, mutta minulle hän oli ystävällinen. Isä on varmaan osasyy sille, miksi äiti ei ollut töissä, vaikka kotona ei ollut hirveästi tekemistä. Isällä oli kova tarve olla perheen ainoa elättäjä.” "Kuten jo mainitsin, yksi talon asukeista oli Hildegard-täti. Hän oli opettaja, hän opetti äidinkieltä. Hän jäi eläkkeelle minun ollessa suurin piirtein kymmenen, ja samoihin aikoihin hän muutti pois. Silti hän ravasi meillä niin usein, että muutto ei vaikuttanut meidän elämäämme juuri ollenkaan." "Lapsuuteni oli oikeastaan todella onnellinen. Vaikka minulla ei ollut sisaruksia, sain hyvin seuraa vanhemmistani, Hildegard-tädistäni ja muista saman alueen lapsista. Olin oikea enkeli, tein kaiken mitä käskettiin ja uskoin kaiken mitä minulle sanottiin. Minä en väittänyt vastaan, olin helppo lapsi." "Asiat alkoivat muuttua, kun tapasin Donin. Olin viidentoista ja ihastuin häneen välittömästi. Hän oli seitsemäntoista, melkein kahdeksantoista. Siihen saakka olin ollut kunnon tyttö, mutta teinikapinointi nosti päätään. Vanhempani eivät pitäneet Donista, joka asui huonommalla alueella ja joka ei opiskellut. Hän ei käynyt töissä ja hänellä oli jo rikosrekisteri. Vanhempani jankuttivat noita asioita minulle yhtenään, ja se taas aiheutti riitoja välillämme. Minä en huomannut Donissa mitään vikaa, minun silmissäni hän oli täydellinen." "Kun olin 16-vuotias, Don pyysi minua asumaan kanssaan. Suostuin – kuvittelin elämän olevan helppoa, luulin, että asuisimme kauniissa ja tilavassa asunnossa hyvällä alueella ja että minusta tulisi samanlainen kodin hengetär kuin äidistäni. Vanhempani tietysti vastustivat asiaa, mutta antoivat minun mennä. Kaipa he kuvittelivat, että minä palaisin välittömästi kotiin." "Aluksi yhdessä asuminen oli olevinaan todella ihanaa. Näyttelin kotirouvan roolia aluksi huvikseni, mutta vähitellen huomasin roolin muuttuneen arkipäiväksi. Minä kokkasin, siivosin ja ajoittain jopa elätin meidät lukion ohella." "Asunto oli aivan karmea. Se koostui yhdestä pienestä huoneesta ja keittokomerosta. Yritin laittaa paikkaa nätimmäksi tauluilla ja muilla kuvilla, mutta ankeaa tunnelmaa oli mahdotonta poistaa ilman kunnon remonttia. Asunnossa oli vain yksi ikkuna, ja sekin oli melkein kiinni naapuritalon seinässä. En voi ymmärtää, miten saatoin asua siellä." "Don oli aikaisemmin joutunut milloin mihinkin käsirysyyn muiden miesten kanssa, mutten ikinä olisi voinut uskoa, että hän löisi minua. Olin väärässä. Ensimmäisellä kerralla olin seitsemäntoista ja Don oli humalassa. Hän tuli kapakasta ja kuvitteli, että minulla oli ollut mies kylässä. Hän oli aina ollut mustasukkainen, tiedätkö? Minä olin aiemmin kokenut sen imartelevana, mutta lyönnin jälkeen aloin pelätä sitä." "Läimäytyksen jälkeen hän oli aina hetken hiljaa, ja sitten hän pyysi vuolaasti anteeksi. Hän lupasi, ettei enää koskaan satuttaisi minua. Joka kerta. Ja joka kerta minä annoin anteeksi. Aloin uskoa, että minä olin se joka teki väärin. Aloin varoa kaikkia tekemisiäni. Ihmissuhteeni kärsivät, kun en halunnut Donin epäilevän, että petin häntä." "Vähitellen aloin… aloin viihtyä enemmän herkkujen kanssa. Se pienikin hyvänolon tunne, joka syntyi kaikesta siitä hyvästä ruoasta, tuntui olevan suurta onnea. Vanhempani eivät ottaneet minuun yhteyttä lähtöni jälkeen. Näin heidät kerran ruokakaupassa. Minä piilouduin hyllyjen taakse. Oikeasti… oikeasti olisin halunnut juosta heidän luokse ja anella kotiin pääsyä. Mutta minä olin liian ylpeä tehdäkseni sen." "’Taasko sinä mässäilet, Leeni’ Don kysyi. ’Tahdotko sinä tosiaan olla noin hirveä läski’. Ja hän toisti noita sanoja päivittäin kuin jotain sairasta mantraa. Hän katsoi minua ja nauroi. Se oli maailman ilkein nauru, jonka olen koskaan kuullut." "Olin todella surkeana siihen aikaan. Tahdoin pois, mutten osannut olla yksin. Pelkäsin Donia, mutta kuitenkin luulin rakastavani häntä."
"Ilkeät kommentit sattuivat enemmän kuin lyönnit. Eräänä aamulla herätessäni päätin vain aloittaa dieetin. Aluksi laihduin normaalipainoiseksi, mutta annoin hölmönä mennä sen yli. Don kannusti minua jatkamaan. Olin halvempi ylläpitää, kun aloin elää kahdella kevyellä aterialla per päivä. Aluksi hypin hyppynarun kanssa, mutta Don myi sen jollekin pikkutytölle saadakseen rahaa viinaan, joten jatkoin hyppimistä ilman narua. Olin no… olin kai sairas." "Kun olin kaksikymmentä vuotta vanha, Don alkoi käyttäytyä oudosti. Hän alkoi saada epäilyttäviä puheluita, ja hän oli kylmän rauhallinen koko ajan. Hän saattoi olla kokonaisen yön poissa, mutta hän ei haissut viinalta. Toisaalta muutos oli positiivisempi, koska kasvoni saivat olla rauhassa, mutta uusi Don oli samalla monin verroin pelottavampi." "Minä salakuuntelin häntä, esitin nukkuvaa ja sen sellaista, kun hän puhui puhelimessa. Aloin ymmärtää, että jotain oli tapahtumassa. Minäkään en ollut turvassa. Don oli sekaantunut johonkin pahaan, varmaan syvälle rikollisuuteen tai jotain. Minä en tietenkään kysynyt, ties mitä olisi tapahtunut silloin." "Kun Don oli taas luvannut olla koko yön poissa ’työporukan kanssa’, minä päätin tehdä sen, mitä minun olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten: lähteä. Päätin kadota toiselle puolelle maata. Värjäsin hiukseni ruskeaksi ja leikkasin ne lyhyiksi. Hyppäsin junaan ja päädyin tänne." Oliver ja Leeni olivat molemmat hetken hiljaa. "Jos Don… koskaan ottaa sinuun yhteyttä tai mitään, niin soita minulla. Minä etsin hänet käsiini, ja minä-" "Sinä et tee mitään, Oliver. Minä en kaipaa yhtään väkivaltaista poikaystävää lisää”, Leeni sanoi napakasti, vaikka hän pidätteli kyyneliä. "Hyvä on. Sinulla on varmaan nälkä, minä laitan meille syötävää." Kun molemmat istuivat ruokapöydän ääressä, Oliver puhkesi yllättäen puhumaan: "Ai niin, unohdin kertoa! Vanhempani kutsuivat meidät molemmat loppiaisena käymään! Kai sinä pääset?"

**********

 Päivä ennen loppiaista "Seuraavalla asemalla jäädään”, Oliver totesi Leenille matalalla äänellä, kun junasta astui ulos matkustajia. Oli tiistai-iltapäivä, ja Leeni ja Oliver olivat matkustaneet jo useita tunteja. Oliver oli keksinyt, että he menisivät Oliverin vanhemmille jo loppiaista edeltävänä päivänä. Hip hurraa, Leeni ajatteli kyynisesti. Oikeastaan Leeni ei tiennyt, mitä ajatella Oliverin vanhempien tapaamisesta. Aluksi hän oli ollut innoissaan - kyseessä oli kuitenkin poikaystävän vanhempien tapaaminen -, mutta sitten hänen työkaverinsa alkoivat kertoa tarinoita hirviöanopeista, ja – no, Leeniä oli alkanut jännittää toden teolla. Kun Oliver ja Leeni saapuivat asemalle, heidän täytyi matkustaa taksilla vielä jonkun matkaa ennen kuin he saapuivat perille. "Tässä se nyt on", Oliver sanoi, ja Leeni pysähtyi ihailemaan mahtavaa rakennusta. "Sinäkö oikeasti vietit lapsuutesi täällä?", Leeni kuiskasi kateus äänessään. Oliver nyökkäsi ja naurahti. Samassa talon ovi avautui. Ulos astui vanha pariskunta. Rouva Brennan riensi kinosten läpi ja halasi Leeniä. "Tervetuloa. Sinä olet varmaan Leeni. Minä olen Cecily ja tässä on mieheni Gilbert", rouva Brennan sanoi. "Tulkaa sisään", Gilbertiksi osoittautunut mies toivotti. Gilbert ohjasi heidät ruokasaliin, ja samaan aikaan Cecily kantoi jokaiselle lautasellisen marjapiirakkaa. Gilbert ja Cecily alkoivat kysellä Leeniltä tämän työstä, harrastuksista ja elämästä ylipäätänsä. Aina Leenin vastauksen jälkeen Cecily kommentoi Leenin sanomisia. Leeni kertoi asioistaan kohteliaaseen sävyyn, mutta Cecilyn kysymykset muuttuivat jatkuvasti töykeämmiksi. "No, Leeni, mitä sinä olet ajatellut tehdä tulevaisuudessa? Tai siis, ethän sinä voi loppuelämääsi viettää mainonnan parissa", Cecily kysyi hempeällä äänellä Leeniltä, joka oli syventynyt keskusteluun Oliverin kanssa. Kontrasti Cecilyn äänensävyn ja sanoman välillä ärsytti Leeniä suunnattomasti, mutta hän onnistui pitämään äänensä tasaisena. "Nautin työstäni mainonnan parissa, joten en ajatellut vaihtavani työpaikkaani vähään aikaan." "Niin tietysti, mutta tässä taloustilanteessa irtisanotaan paljon väkeä myös mainosalalta, ja heikoimman lähtevät ensin. Sinun luulisi olevan erityisen huolissaan työpaikan säilymisen puolesta", Cecily sanoi pisteliäästi. "Äiti!", Oliver huudahti närkästyneesti. Hän laski haarukkansa pöydälle. "Minä menen näyttämään Leenillä huoneemme. Minun täytyy levätä, matka oli uuvuttava", Oliver jatkoi vähäsanaisesti ja viittasi Leeniä seuraamaan. "Olen todella pahoillani äitini puolesta. En ymmärrä, mikä häneen oikein meni. Ei hän yleensä ole tuollainen", Oliver sanoi surkealla äänellä, kun hän ja Leeni istahtivat tuoleille Oliverin vanhassa huoneessa. "Ei se mitään, en minä niin heikkonahkainen ole", Leeni vähätteli, "En vain ymmärrä, mitä hänellä on minua vastaan. Sanoinkohan minä jotakin väärää?" Leeni hiljeni hetkeksi ja vilkaisi ulos ikkunasta. Kun hän käännähti takaisin, hän katsoi pitkään työpöytää. "Hetkonen… eikö tuossa sinun pöydälläsi ollut äsken valokuvakehykset?", hän kysyi. "Mitä? En minä ainakaan mitään kehyksiä huomannut. Sinua taitaa vain väsyttää pitkän junamatkan jäljiltä. Kuule, minä käyn vessassa, ja sinä voit torkkua hetken. Palaan ihan pian takaisin", Oliver sanoi poissaolevasti ja nousi ylös ennen kuin Leeni ehti sanoa vastaan. Heti kun Oliver oli sulkenut huoneensa oven, Leeni alkoi tutkia työpöytää. Pian hän kuitenkin joutui luovuttamaan. Oliver oli mitä luultavimmin ottanut kehykset mukaansa, koska Leeni oli varma, että hän ei kuvitellut niitä. Mitä kehyksissä oli oikein ollut? Koska etsinnät eivät tuottaneet tulosta, Leeni päätti noudattaa Oliverin käskyä päiväuniin liittyen. Hän kävi pitkäkseen Oliverin sängylle. Ei kulunut aikaakaan, kun hän nukahti ja näki unta Cecilystä, joka tunki häntä pienen kehyksen sisälle, vaikka kehyksissä oli jo joku, epäselvä nainen tummine hiuksineen. Nainen, joka vaikutti Leenistä oudon tutulta.

Puuh. Tässä tämä nyt oli, toivottavasti tykkäsitte. Pari tökeröä muokkausta tein, ja tuossa viimeisessä kuvassa Leeni näyttää leijuvan sängyn yläpuolella, mitä hän ei harmikseni tee. Kommentia olisi kiva saada, ihan millaista vain (no okei, jos kommentissa lukee vain fkjlöfdjlnögh niin sitä ei ole pakko laittaa :D). Kaikki risut ja ruusut ovat tervetulleita.