Jee, uusi osa! Alussa on jonkunmoinen harppaus ajassa, sillä haloo, ketä kiinnostaa joku kesäloma :D! Muuten ajankuluminen on hidasta. Päivitystahti ei taitaa jatkua hieman hitaampana, sillä joudun ohjailemaan samalla tontilla yli 15 simiä, ja se on ihan hirveää :D. Nämä alun kuvat eivät ole esteettisyydeltään sieltä parhaimmasta päästä, mutta toivottavasti kestätte!
Bethanyn kuolemasta oli kulunut lähes kaksi viikkoa, kun Rebeccan äiti ja mummi kutsuivat hänet pöydän ääreen. Rebeccasta oli suorastaan ihmeellistä, että mummi oli saanut äidin ylös sängystä, ja että äiti oli jopa pukeutunut kunnolla. Rebecca kuitenkin epäili, että kokoontumisen tarkoituksena oli Beatricen hieman parantuneen olon juhliminen.
”Becky, mummisi ja minä olemme miettineet, ja me olemme päättäneet, että meidän olisi parempi muuttaa hänen luokseen Everettiin”, Beatrice sanoi.
”Mitä?” Rebecca henkäisi.
Hän olisi aloittanut vahvan vastarinnan välittömästi, jos hän ei olisi pelännyt äitinsä murtumista.
”Meistä kaikista tuntuu siltä, että te voisitte paremmin, jos asuisitte minun kanssani. Minulla on paljon tilaa”, mummi sanoi.
Rebeccaa ärsytti se, miten kaikki puhuivat niin kuin hän olisi samaa mieltä.
”On paljon helpompaa, kun mikään ei muistuta… mistään”, äiti sanoi.
Rebecca oli huomannut, ettei äiti ollut maininnut Bethanyn kuolemaa kertaakaan.
”Mutta entä minun opiskeluni? Jos en pääse Marie Camargon Balettiakatemiaan, menen lukioon tänne”, Rebecca sanoi.
”Lukiosta toiseen siirtyminen ei ole temppu eikä mikään”, äiti vastasi yrittäen pitää äänensä pirteänä.
Rebecca huomasi sivusilmällään mumminsa varoittavan katseen. Hän tiesi, että olisi parempi vain myönnellä, mutta oli niin epäreilua, että kuolleen siskon takia hän joutuisi sanelemaan arkensa ja ehkä loppuelämänsä uudelleen. Hän oli laskenut sen varaan, että jos hän ei pääsisi Marie Camargon balettiakatemiaan, hän voisi jatkaa neiti Valenskyn opissa ja ehkä tehdä läpimurtonsa siten. Vähiten hän kaipasi kokonaista maisemanvaihdosta. Äiti ehkä kaipasi unohdusta, Rebecca tahtoi muistaa. Eniten koko maailmassa hän pelkäsi unohtavansa. Unohtavansa miten Bethanyn nauru helähti heidän pienessä vinttikamarissa. Unohtavansa tämän typerät pikkutavat. Unohtavansa, miten Bethany lainasi suuria kirjailijoita ja heti perään heitti härskin vitsin.
”Äiti, minä en halua”, Rebecca sanoi.
”Kaikki ei mene aina niin kuin halutaan, kulta. Minä en olisi halunnut, että isäsi osoittautuu maailmanluokan idiootiksi. Tai mitään muutakaan, mitä viime aikoina on tapahtunut. Muutto on se, mitä minä kaipaan. Ja mitä sinäkin opit kaipaamaan”, Beatrice sanoi.
Rebecca ei sanonut mitään, vaan nousi pöydästä.
Hän meni huoneeseensa ja otti puhelimen käteensä. Normaalisti hän olisi soittanut jollekulle balettiystävistään – Ebonylle, Aprilille tai Minnielle – mutta Bethanyn kuoleman jälkeen hänellä oli ollut vaikeuksia pitää yhteyttä heihin. Sitä paitsi Ebony oli matkustanut etelään, joten hänelle ei voinut soittaa. Sen sijaan Rebecca näppäili kuolleen siskonsa parhaan ystävän puhelinnumeron, Rebeccan entisen kiusaajan, Sallyn numeron. He olivat lähentyneet Bethanyn kuoleman jälkeen oudolla tavalla.
”Sally puhelimessa.”
”Hei Sally, Becky täällä. Äiti pakottaa minut muuttamaan pois.”
”Mitä?!”
Oli hämmentävää, että lyhyessä ajassa Rebecca ja Sally olivat kiintyneet toisiinsa. Heidän ainoa yhteinen asia oli Bethany, ja salaa molemmat pelkäsivät, että toinen satuttaisi toista käyttämällä heidän puhumiaan asioita aseina. Siksi he paljastivat syvimpiä tuntojaan toisilleen harvoin. He keskustelivat yleensä ensin tyhjänpäiväisiä asioita varoen, ja lopulta he todella avautuivat. Siksi kumpikaan ei halunnut menettää tätä ainoaa seuraa, jossa he saattoivat puhua Bethanysta.
Kun Rebecca ja Sally olivat puhuneet aikansa, Rebecca istui alas sänkynsä viereen. Hän muisti yllättäen, että seuraavana päivänä pitäisi tulla jatko-opiskelupaikan tiedon. Hän saisi tietää, pääsisikö hän Marie Camargon Balettiakatemiaan vai läheiseen lukioon, jossa hän voisi samassa koulussa Ebonyn ja Minnien kanssa.
Seuraavana aamuna Rebecca odotti postin saapumista suurella jännityksellä. Kun se vihdoin saapui, Rebecca huomasi saaneensa paketin. Ja kyllä, se oli balettiakatemiasta.
Paketti sisälsi kirjan ja pienen paperin. Kirja oli toissijainen, Rebecca luki vain lapun. Hänet oli hyväksytty. Hän oli päässyt paikkaan, joka oli ollut hänen unelmansa ja jonkun aikaa. Silti, Rebecca ei tuntenut mitään. Ei varsinaisesti iloa tai surua, silkkaa turtumusta. Rebecca oli kuvitellut sen hetken useaan otteeseen, hän olisi juhlinut ja soittanut kaikille ystävilleen ja sitten hän olisi sytyttänyt voiton tupakan (vaikka hän oli yrittänyt lopettaa) ja tanssinut ympäriinsä ja alkanut miettiä, mitä pakata. Mutta nyt, ei mitään.
Hän olisi halunnut olla onnellinen, hän todella halusi. Hän tunsi tyhjyyttä ja kaipuuta. Lapsuuden loppumista ja ikävää. Ja yllättäen lamauttavaa pelkoa. Rebecca vilkaisi kirjaa. Kirja oli täynnä sääntöjä, ohjeita, asioita, joita piti hankkia sekä erilaisia kertomuksia akatemian käyneistä, menestyneistä ballerinoista. Rebecca ei uskaltanut vilkaista lukukausimaksua. Hän mietti äitinsä nykyistä varallisuustilannetta. Opettaja-äidillä ei mitenkään voinut olla ylimääräistä rahaa useita tuhansia. Hänen oli otettava yhteyttä isäänsä.
-----------------------------------
Viimeinen kesäloman ilta
Beatrice ja Leeni olivat luvanneet lykätä muuttoa Leenin luo, kunnes Rebecca lähtisi Marie Camargon Balettiakatemiaan. He ja Rebecca olivat viettäneet hiljaiseloa koko kesän. Rebecca oli ilmoittanut balettiopettajalleen neiti Valenskylle lähtevänsä Greenpondiin ja saanut aluksi tuntea tämän ja balettiystäviensä vihan – olihan hän pimittänyt lähtemistään kuukausia. Toisaalta kaikki olivat antaneet hänelle anteeksi, luultavasti he säälivät Rebeccaa, koska hän oli menettänyt siskonsa.
Lähtemistunnelmat olivat kuitenkin ikävät. Beatrice ja Rebeccan isä Bertil olivat kiistelleet Rebeccan huoltajuudesta lähes koko kesän. He olivat hankkineet asianajajat ja käyneet sovitteluissa. Beatrice oli kieltänyt Rebeccaa tapaamasta isäänsä, ja vaikka Rebecca oli edelleen vihainen isälleen, hän kaipasi isäänsä. Lopulta Beatrice ja Bertil joutuivat sopimaan yhteishuoltajuudesta. Ja se tarkoitti, että Rebecca viettäisi viikonloput isällään ja suurimman osan lomistaan äidillään.
”Jännittääkö sinua?” äiti kysyi Rebeccalta.
Beatricella oli ollut huono viikko. Ei ollut kulunut päivääkään ilman huoneeseen sulkeutumista ja itkukohtauksia. Syynä oli Rebeccan tavaroiden pakkaaminen. He olivat samalla joutuneet käymään läpi lapsuusmuistoja ja Bethanyn tavaroita.
”Ei hirveästi”, Rebecca valehteli.
Rebeccasta tuntui siltä, että hänen täytyi pitää huolta äidistään. Hän ei halunnut huolestuttaa häntä.
”Minun tulee sinua ikävä. Tuleeko sinulle äitiäsi ikävä?” Beatrice kysyi.
”Älä viitsi, äiti. Kyllä sinä tiedät”, Rebecca huokaisi.
Molemmat olivat hetken hiljaa ja yrittivät syödä.
”Totta kai sinä ikävöit enemmän isääsi”, Beatrice jatkoi syyllistävästi. ”Mutta minua sinä et ikävöi yhtään.”
”Äiti!” Rebecca huudahti ja nousi ylös. ”Minä menen pakkaamaan viimeiset tavarat.”
Tosiasiassa kaikki oli pakattu hygieniatarvikkeita lukuun ottamatta. Hän oli tarpeeksi sekaisin ilman äitinsä syyllistämistä ja ajoittaisia suureellisia raivokohtauksia, jotka päättyivät hirveään itkuun ja liutaan anteeksipyyntöjä. Äiti ei tahtonut antaa hänen mennä, mutta Rebecca kaipasi tilaa hengittää. Häntä pelotti aivan hirveästi lähtö uuteen kouluun, sillä poispääsyä ei olisi. Sitä paitsi hän joutuisi viikonloppuna isänsä luo, ensimmäistä kertaa elämässään. Hän oli kauhuissaan ajatuksesta, että hän joutuisi kohtamaan uuden siskonsa ja isänsä naisen.
Yhtäkkiä Beatrice oli siinä, hän oli ilmestynyt jostain hiljaa kuin aave.
”Becky-pieni. Minä vain yritän sanoa, että minä tuen sinua, mutta en tahdo menettää sinua”, Beatrice sanoi.
”Minä tiedän. Mutta minä en ole katoamassa. Minä voin soittaa sinulle, kun ehdin. Sitä paitsi, sinun pitää keskittyä mummiin”, Rebecca sanoi nousematta ylös.
Beatrice hymyili hymyään, johon oli ehkä ikuisesti jäänyt surun häivä.
”Sinä olet aina ollut meistä se kypsin”, Beatrice sanoi, eikä Rebecca ollut varma, keistä ”meistä” hänen äitinsä puhui.
----------------------------------
Seuraavana iltapäivänä Rebecca seisoi uuden koulunsa aulassa. Hänen äitinsä oli ehtinyt nopeasti saattamaan hänet, mutta lähes heti äidin oli pitänyt lähteä. Rebecca tunsi itsensä yksinäiseksi siinä ihmisvilinässä. Koska kukaan ei vaikuttanut liikkuvan mihinkään, Rebecca oletti heidän odottavan jotakin, joten Rebecca päätti jäädä seisomaan orpona keskelle aulaa.
Yhtäkkiä hän kuuli jonkun sanovan hänen nimensä. Rebecca kääntyi ympäri, ja näki Nickin – pojan, jonka kanssa Rebecca oli jutellut, kun he olivat pyrkineet Marie Camargon Balettiakatemiaan.
”Ai hei”, Rebecca sanoi huojentuneena siitä, että hän tunsi edes jonkun.
”Minähän sanoin, että me näemme täällä, muistatko? Miten muuten kesä meni?” Nick sanoi esittäen kysymyksen, johon Rebecca ei ollut osannut valmistautua.
Hän ei halunnut selittää kuolleesta siskostaan kenellekään.
”Eh, ihan hyvin. Entä sinulla?” Rebecca sanoi loihtien kasvoilleen tekohymyn.
”Vietin koko kesän rannikolla. Kaikesta ulkoilustani huolimatta en ruskettunut laisinkaan”, Nick vastasi hymyillen.
Rebecca tahtoi vaihtaa puheenaihetta.
”Mitä me muuten odotetaan? Tai siis kukaan ei liiku mihinkään”, hän kysyi.
”Ai, me odotamme kaikki, että meidän nimet huudettaisiin ja saisimme tietää, missä huoneessa saamme asua. Jostain syystä kaikki tapahtuu hirveän hitaasti. Vaikuttaa siltä, että meidät saatetaan yksitellen huoneisiimme, että löytäisimme varmasti perille”, Nick naurahti. ”Minä olen ollut täällä jo puoli tuntia.”
”Oho! No sitten minä ymmärrän”, Rebecca sanoi. ”Tiedätkö vielä mitään huomisen lukujärjestyksestä?”
Juuri kun Nick oli aloittanut selityksensä, kuului kirkas ääni yli muiden.
”Brennan, Rebecca. Onko Rebecca Brennan paikalla?”
Rebecca päästi jonkunlaisen ynähdyksen ja tervehdyksen välimuodon suustaan.
”Onnekas”, Nick kuiskasi, kun Rebecca lähti naisen mukaan.
Rebecca ja nainen, jonka Rebecca muisti koko koulun rehtoriksi, kulkivat läpi tuhansien käytävien ja satojen portaikkojen. Samalla nainen kertoi koulun säännöistä (jotka Rebecca oli opetellut lähes tulkoon ulkoa). Lopulta he saapuivat kapean käytävän päähän.
”Tyttö, jonka kanssa asut, on jo huoneessa. Tänään ei ole varsinaista koulunkäyntiä, jotta te nuoret saatte tutustua toisiinne. Hiljaisuus alkaa yhdeltätoista, mutta huoneissa pitää olla kymmeneltä. Lukujärjestykset ovat huoneissa. Minun on jatkettava nuorten saattamista, neiti Brennan”, rehtori sanoi.
”Kiitos”, Rebecca piipitti.
Hän avasi uuden huoneensa oven ja astui rohkeasti sisälle. Ja totta tosiaan, huoneeseen oli asettunut vaaleatukkainen tyttö. Tämä oli jo purkanut lähes kaikki tavaransa ja täyttänyt huoneen ainoat hyllyt vaatteillaan ja kengillään. Rebecca huomasi, että tämä näytti jotenkin tutulta. Rebecca rykäisi.
”Hei!” hän sanoi yrittäen kuulostaa pirteältä ja mukavalta, tytöltä, jonka ystäviä kaikki haluaisivat olla.
Tyttö kääntyi ympäri ja Rebecca järkyttyi.
”Becky!” Lidia huudahti loihtien kasvoilleen vastaanottavaisen mutta hivenen pisteliään hymyn, jolla hänellä oli tapana katsella Rebeccaa, kun he olivat yhdessä harjoitelleet neiti Valenskyn tunneilla.
”Sinä?” Rebecca sai sanotuksi.
”Yllätys on molemmin puoleinen, eikä erityisen miellyttävä. Minä en tiennyt, että pyrit tähän kouluun. Ja toivon todella, että olet erehtynyt huoneesta”, Lidia vastasi.
Rebecca katsoi Lidiaa kuolleen kalan katseellaan.
”En minäkään ole erityisen innostunut ajatuksesta, että joudun viettämään aikaa sinun kanssasi. Sain sinusta tarpeekseni jo balettiharjoituksissa. Ja minä kerroin kaikille, että minä olen tulossa tänne kouluun. Sinä sen sijaan olet salaillut asioita”, Rebecca sanoi soinnittomalla äänellä.
Hänen toivonsa uudesta alusta olivat valumassa käsiin.
Ja samassa Lidian ilme muuttui täysin, aivan kuin hän olisi muistanut jotain. Ja hetkessä Rebecca ymmärsi. Lidia muisti.
”Hei, Becky. Tuota… ei riidellä. Minä ymmärrän, että sinulla on ollut rankkaa. Ja minä olen pahoillani Bethanyn puolesta. Sinulla on varmasti ollut hirveää”, Lidia sanoi.
Juuri sitä Rebecca oli pelännyt. Joku tiesi, että hänen siskonsa oli kuollut.
”Älä viitsi sääliä minua, kun et tiedä mitä minä tunnen! Sinä lupaat, ettet koskaan enää mainitse kenellekään, että minulla oli sisko. Onko selvä?” Rebecca ärisi kovempaa kuin oli kuvitellut.
Lidia pelästyi. Rebecca itsekin pelästyi, mutta hänen tekonsa oli välttämätön. Hän ei yksinkertaisesti kestänyt enää yhtään säälivää katsetta. Hän ei tahtonut kenenkään kohtelevan häntä kuin särkyvää esinettä. Hän ei halunnut kuulla juoruja siitä, miten hänen siskonsa oli kuollut.
”Sori. Minä yritin vain olla kohtelias”, Lidia sanoi hiljaa.
Lidia jatkoi omien tavaroittensa järjestämistä, ja Rebecca aloitti omiensa purkamisen. Hän sai hetkessä laitettua vaatteensa kahteen komeroon, jotka Lidia oli jättänyt hänelle vallattuaan huoneen toisen puolen hyllyt. Sitten hän ripusti oman sänkynsä viereen julisteita ja muita tavaroita. Yksi julisteista oli oikeasti Bethanyn. Hän oli ottanut muutaman tavaran Bethanyltä mukaansa, esimerkiksi tämän päiväkirjat. Rebecca ei ehkä lukisi niitä, mutta hänellä olisi silti pala Bethanya mukanaan.
Yhtäkkiä oveen koputettiin. Rebecca meni avaamaan nopeasti, sillä kiusallinen hiljaisuus hänen ja Lidian välillä oli jatkunut aivan liian pitkään. Koputtaja olikin Nick.
”Hei Becky! Oletko sinä jo purkanut tavarasi?” poika sanoi.
”Joo, juuri äsken. Entä sinä?” Rebecca kysyi osaamatta sanoa mitään sen järkevämpää.
”Aika nopeasti, joo. Hei, suurin osa uusista oppilaista on kokoontunut oleskelutilaan, ja ajattelin, että sinä varmaan haluaisit mukaan. Ja huonetoverisikin on tervetullut.”
”Kuulostaa kivalta”, Rebecca hymyili, vaikka hän inhosi suuria sosiaalisia tilanteita.
”Totta kai me tulemme”, Lidia sanoi, ja huokui jälleen ystävällisyyttä, joka ällötti Rebeccaa.
Oli ärsyttävää olla ainoa ihminen, joka inhosi Lidiaa. Lähes kaikki myönsivät, että Lidia oli välillä itseään täynnä, mutta loppujen lopuksi monet pitivät Lidiaa varsin mukavana ihmisenä. Jopa Rebeccan vanhat balettiystävänsä, Ebony, Minnie ja April, pitivät Lidiasta.
Kävi ilmi, ettei Nickillä ollut varsinaisesti harmainta aavistustakaan, missä tämä oleskelutila oli. Kun he vihdoin saapuivat paikalle, oli alkanut jo tulla pimeä. Lidia oli ehtinyt kyllästyä Nickin liiankin puheliaaseen seuraan, joten hän oli hieman ärtynyt. Rebeccaa sen sijaan hermostutti edelleen. Hän loihti kasvoilleen tekopirteän hymyn, ja antoi katseensa vaeltaa ympäri huonetta.
Huoneessa oli joitakin uusia oppilaita, jotka juttelivat toisilleen vilkkaasti. Osa vertaili balettisuorituksiaan, osa puhui koti-ikävästä ja jotkut puhuivat vaivaantuneesti toisilleen koulunkäynnistä.
”Hei Emmet!” Nick huudahti ja poika, joka istuskeli punapäisen tytön kanssa selkä heihin päin, nosti kätensä ylös kuin kertoakseen, että hän oli kuullut. ”Laitetaanpa tänne valot”, Nick jatkoi ja painoi valokatkaisijaa.
”Nicky-boy”, Emmet sanoi huojentuneena.
Oli selvää, että tämän kanssa juttelevan haaveilevasilmäisen tytön seura ei ollut hänen mieleen.
”Mitä Emmet? Löysit perille”, Nick nauroi.
”Mitäs tässä. Hei Nick, mitä ihmettä sinun letille on tapahtunut? Vielä kesällä sinulla oli hiuksia varmaan puoli metriä enemmän”, Emmet nauroi ja Rebecca nauroi mukana, vaikkei tiennyt miksi.
”’He rakastavat hiuksiaan, koska he eivät ole tarpeeksi fiksuja rakastaakseen jotain mielenkiintoisempaa’” punapäinen tyttö sanoi kiinnittämättä huomiota mihinkään erityiseen.
Kaikki neljä hiljenivät ja katsoivat tätä hämmentävää ilmestystä.
”John Green on kirjoittanut niin”, punapää jatkoi edelleen katsomatta ketään silmiin.
”Ahaa”, Nick vastasi kysymättä, kuka tämä John Green oikein oli. ”Ja kuka sinä olitkaan?”
”Lea. Ja sinä olet Nick. Ja tuo on Emmet. Mutta kuka hän on? Hän ei vaikuta olevan täältäpäin kotoisin” Lea sanoi, ja Rebecca oletti tämän tarkoittavan häntä.
”Minä… tuota… minun nimeni on Rebecca, mutta kaikki kutsuvat minua Beckyksi”, Rebecca vastasi yrittäen vaikuttaa mukavalta, mutta oli samalla hyvin hämmentynyt siitä, että Lea tiesi, ettei hän ollut Greenpondista. ”Minä olen Herburrystä.”
”’Syntyminen ankkapihalla ei haittaa, jos on vain syntynyt joutsenen munasta’”, Lea sanoi. ”H.C. Anderson.”
”Oookei”, Rebecca vastasi.
Emmet yskäisi ja nousi ylös.
”Hei Nick ja Becky, mitä jos mentäisiin vaikka minun huoneeseeni juttelemaan? Täällä on aika paljon hälyä”, poika sanoi.
”Kuulostaa hauskalta. En olekaan ollut pojan huoneessa ennen”, Lea sanoi ja nousi ylös.
Emmet pyöräytti silmiään. Rebecca alkoi sääliä Leaa, mutta hän alkoi pelätä joutuvansa syrjityksi, jos hän alkaisi kaveerata Lean kanssa lähemmin.
Emmet antoi kaikesta huolimatta Lean seurata heitä. Emmetin ja tämän huonetoverin Perryn huone oli paljon tummempi kuin Rebeccan ja Lidian. Lisäksi poikien huoneessa oli sohva, josta Rebecca oli kateellinen. Lea ei kuitenkaan istunut sohvalle tai sängylle, vaan automaattisesti lattialle. Tyttö ei taaskaan vaikuttanut seuraavan keskustelua.
Rebecca yritti rentoutua, mutta hän oli jatkuvassa valmiusasemassa. Hän kuunteli Emmetin ja Nickin puhetta ja yritti vaikuttaa luonnolliselta – onnistumatta. Hänen hymynsä oli jäykkä ja hänen kätensä tärisivät. Pojat kyllä yrittivät tehdä hänen olonsa mukavasti. He kysyivät kohteliaita kysymyksiä Rebeccan kesästä, mutta ne tekivät Rebeccan olon vielä pahemmaksi. Ei, hänen kesänsä ei ollut hyvä, mutta sitä ei voinut sanoa ääneen. Vastatessaan kysymyksiin valehdellen Rebecca tunsi pettävän siskonsa.
Emmet ja Nick yrittivät hoitaa keskustelun Rebeccan ollessa vaikea. He vitsailivat ja nauroivat paljon, ja Rebecca yritti nauraa aina oikeissa kohdissa. Tuntui jotenkin epäuskottavalta, että Rebeccan ystäväpiiri tulisi koostumaan lähinnä pojista. Ajatus kiehtoi häntä, mutta se tuntui vaikealta. He puhuivat koulusta, ja Rebecca yritti sanoa jotain fiksua väliin. Ilokseen Rebecca sai kuulla, että kaikilla heillä oli aamulla luvassa äidinkieltä. Juteltuaan jonkun aikaa he huomasivat kellon lähestyvän huolestuttavaa vauhtia kymmentä ja ulkona alkoi olla pilkkopimeää.
”’Minä kammoan auringonlaskuja, ne ovat niin romanttisia, niin oopperanomaisia.’ Marcel Proust”, Lea lausui.
Rebeccasta alkoi tuntua siltä, että Lea kiinnitti keskusteluun huomiota vain silloin, kun saattoi lainata jotain kirjailijaa.
Kaikki nousivat ylös ja hyvästelivät Emmetin.
Rebeccalla kesti hetki ennen kuin hän löysi huoneensa. Hän ehti perille juuri ennen kymmentä. Lidia oli jo mennyt nukkumaan.
”Osa meistä tahtoo nukkumaan aikaisin”, Lidia sanoi hieman ilkeästi mutta hymyillen leveästi.
”Kyllä, äiti”, Rebecca vastasi.
”Ihan totta. Huomenna on aikainen aamu”, Lidia painosti.
Rebecca ei viitsinyt vastata.
Hän vaihtoi ripeästi vaatteensa ja kömpi peiton alle. Kaiken kaikkiaan päivässä oli ollut paljon hyvää ja huonoa. Hyvää oli se, että hän ei ollut täysin yksin koulussa, ja hänellä oli joku, jonka kanssa eksyä. Huonoa oli se, että hän jakoi huoneen Lidian kanssa. Rebecca olisi antanut paljon, jos hän olisi voinut vaihtaa huonetoveriaan. Oli ahdistavaa jakaa huone sellaisen henkilön kanssa, jota samaan aikaan inhosi ja pelkäsi. Mutta se oli kestettävä. Ja sitä ennen selvittävä seuraavasta koulupäivästä.
Aamulla Rebecca heräsi outoon ääneen. Hän nousi istumaan ja sai huomata jonkun vaaleaverikön seisovan oudossa huoneessa peilin edessä. Kesti hetken, ennen kuin Rebecca muisti, missä hän oli. Uudessa kodissaan. Ahdistus pyyhkäisi hänen ylitseen. Ensimmäinen oikea koulupäivä.
”Huomenta, unikeko”, Lidia lausahti.
”Paljonko kello on?”
”Kohta seitsemän. Sinuna pitäisin kiirettä, jos haluat syödä aamiaista ennen koulua”, Lidia sanoi. ”Muuten, laitanko hiukset kiinni vai auki?”
”Ihan sama”, Rebecca sanoi liian väsyneenä antamaan oikeaa mielipidettä.
Hän oli kokonaan unohtanut, että hänen täytyisi varata aamulla aikaa myös aamiaiselle. Hän nousi hitaasti ylös ja mietti, ehtisikö hän käydä suihkussa.
”Tiedän, että inhoat minua, mutta minä en aio lähteä etsimään ruokalaa yksin. Joten pidä kiirettä”, Bethany sanoi ja hoputti Rebeccaa.
”Sinä et pukeudu valkoiseen toppiin ja farkkuihin. Minä en halua, että kaikki ajattelevat meidän pukeutuvan samalla tavalla ja olevan jotenkin outoja”, Lidia sanoi ärtyneenä.
Rebecca mulkaisi Lidiaa vihaisena. Hän ei ollut edes katsonut, mitä Lidialla oli päällä.
”Mikset sinä voi vaihtaa?”, Rebecca tuhahti.
”Minä käytin tämän asukokonaisuuden valitsemiseen aikaa. Sinä vain laitoit jotain päälle”, Lidia vastasi.
”Minä tarvitsen tupakan”, Rebecca kuiskasi.
”Ole hiljaa”, Lidia tuhahti.
Kun Rebecca oli vaihtanut vaatteita vielä toisen kerran, Lidia ja Rebecca lähtivät etsimään ruokasalia. Koska Rebecca kertoi, että hän oli käynyt siellä, Lidia piti häntä oikeana eksperttinä. Todellisuudessa Rebecca oli aivan yhtä eksyksissä kuin hän. Kun kello oli varttia vaille kahdeksan, Lidian oli pakko pysähtyä.
”Meidän on ihan turha harhailla enempää. Minä tiedän, että luokkahuone on muutaman käytävän päässä täältä, ja me emme mitenkään ehdi aamiaiselle ja takaisin tänne”, Lidia sanoi yrittäen peitellä turhautumistaan.
Rebeccan oli pakko vain seurata Lidiaa.
Luokan ovi oli jo auki, ja luokka oli lähestulkoon täynnä ihmisiä. Rebeccan katse harhaili etsien vapaata istumapaikkaa – hän muisti jälleen, miksi hän inhosi jakson ensimmäisiä päiviä. Hän ei tiennyt kenen viereen istua, ennen kuin Nick aivan hänen edessään huomasi hänet ja viittoi tätä istumaan viereensä. Eturivi ei varsinaisesti ollut Rebeccan mieleen, mutta sillä hetkellä mikä tahansa istumapaikka siinä ihmismeressä.
Kesti vain hetken, ennen kuin opettaja – professori Lund – astui luokkaan. Hän oli nuorehko miesopettaja. Rebecca oli kuullut miehestä jo aikaisemmin. Kaikesta päätellen puolet koulun naisopiskelijoista oli ihastunut mieheen. Rebecca ei ymmärtänyt, mitä he näkivät tässä miehessä. Hän näytti aivan tavalliselta mieheltä kolmissakymmenissä.
”Hei! Minä olen Lawrence Lund, äidinkielen professori. Käymme tässä ensimmäisessä jaksossa läpi aineistoaineen ja otsikkoaineen kirjoitusta. Lisäksi kielioppia, yhdyssanoja ja sen sellaista. Sitä ennen me voisimme kuitenkin tutustua toisiimme”, professori Lund sanoi. ”Joten, jos jokainen meistä sanoisi oman nimensä, ja vaikka sisarustensa nimet. Ja miksei vaikka kotikaupunkinsa. Jos vaikka punapää sieltä sivusta aloittaisi.”
Rebecca pelästyi ja häneltä kesti hetki muodostaa ajatuksia.
”Minä… minun nimeni on Rebecca Brennan. Tuota… olen Herburrysta, melko kaukana täältä. Ja minulla on yksi sisko, Beth-”, Rebecca ehti sanoa. ”Tai siis Ashley. Niin, Ashley, pikkusiskoni.”
Rebecca hengitti syvään. Uudestaan ja uudestaan. Hän ei edes kuullut, kun Nick alkoi selittää itsestään ja omasta perheestään, ja kuinka jokainen muukin oppilas kertoi itsestään nämä tiedot. Yhtäkkiä hän ajatteli ajatuksia, jotka hän oli kieltänyt itseltään. Jos Bethany olisi elossa, silloin olisi ollut hänen ensimmäinen lukion koulupäivä. Lasittuneen katseen takana tunteet myllersivät. Jos hän joutuisi avaamaan suutaan, kaikki tulisi ulos.
Kaukaa jostain Rebecca kuuli Nickin äänen. Poika selitti jotain kirjoittamisesta. Rebecca ravisteli nopeasti päätään saadakseen keskittymiskykynsä takaisin. Nick kertoi, että heidän pitäisi tehdä muistiinpanoja. Rebecca otti käteensä kynän kuin robotti. Hän kirjoitti ymmärtämättä sanoja. Oli kivuliasta ajatella Bethanya. Rebecca yritti sulkea mielensä. Unohtaa. Ajatella nykyhetkeä.
Se oli naurettavan vaikeaa. Rebecca ei ymmärtänyt. Hän oli viettänyt pitkiä aikoja niin, ettei hän sallinut itselleen ikävää. Miksi juuri nyt häntä itketti? Miksi juuri nyt hänen täytyi kaivata siskoaan? Miksei Bethany voinut olla elossa? Rebecca tunsi sen. Kyyneleet tekivät tuloaan. Ajattele Heatheria, Rebecca käski itseään. Ajattele isän naista, ajattele kuinka inhoat häntä.
Rebecca selvisi päivän normaaleista oppitunneista. Päivä oli ollut rankka runsaista hyppytunneista huolimatta, ja se päättyi pitkään tanssituntiin. Opiskelijat kokoontuivat tanssisaliin – samaan, jonne he olivat kokoontuneet, kun he pyrkivät Marie Camargon Balettiakatemiaan. Rebeccaa jännitti enemmän kuin muilla tunneilla. Hän tiesi olevansa maan parhaiden nuorten balettilupausten keskellä.
Heidän opettajansa – koulun rehtori neiti Lee - katseli arvostelevasti nuoria, jotka seisoivat epävarman näköisinä hänen edessään.
”Minä toivon, että jokainen teistä on täällä tosissaan. Minä en haaskaa aikaani lahjattomiin ja saamattomiin nuoriin, jotka kavahtavat pientä kipua. Te yritätte joka tunti parhaanne ja teidän täytyy yltää aina parempiin suorituksiin. Minä en siedä keskinkertaisuutta. Te olette nyt täällä, mutta tanssijan tulevaisuus on aina epävarma.”
”Balettitanssijan elämä on ikuista työtä. Ikuista kilpailua. Yksi virhe, yksi loukkaantuminen ja ura saattaa olla ohi. Minä valmennan teitä ottamaan vastaan niin vastoinkäymiset ja harvat onnistumiset. Toivon todella, että edes joku teistä yltää odottamalleni tasolle”, neiti Lee sanoi ja kaikki oppilaat kohensivat asentoaan kuin yrittäen osoittaa, että he ylittäisivät opettajan kaikki odotukset.
Neiti Lee laittoi oppilaat tekemään liikkeitä kolmen oppilaan ryhmissä. Osan liikkeistä neiti Lee näytti edeltä, mutta useimmiten hän oletti, että opiskelijat osasivat ne jo ennestään. Rebeccasta tuntui ahdistavalta ja pelottavalta esiintyä kaikkien edessä, vaikka hän ei ollut yksin. Onnekseen ainoa tuomitsevalla katseella tuijottava oli neiti Lee. Kaikki muut katsoivat neiti Leen reaktiota.
Rebecca vaihtoi omasta mielestään asentoa sulavasti ja taivutti jalkojaan virheettömästi, mutta neiti Lee ei ollut tyytyväinen.
”Brennan, nosta jalka korkeammalle. Kutsutko sinä tuota taivutukseksi, Fisher? Ja pyyhi tuo naurettava virne naamaltasi, Dockery. Sinunkin piruettisi on aivan järkyttävä”, neiti Lee moitti.
Hänen opetustyylinsä muistutti paljon Rebeccan vanhan balettiopettajan neiti Valenskyn opetus, joten Rebecca pystyi ottamaan kritiikin vastaan mukisematta. Muihin sen tuntui vaikuttavan vahvemmin.
Kun neiti Lee vaihtoi vihdoin ryhmää, Rebecca saattoi huokaista helpotuksesta. Höykytys ei ollut niin paha kuin Rebecca oli pelännyt. Suurin osa muista ei ottanut neiti Leen haukkuja yhtä hyvin. Yksi tytöistä alkoi melkein kyynelehtiä. Rebecca ei alentuisi itkemään moisen takia. Hän oli varma asiasta. Hieman kateellisena Rebecca katsoi muiden tyttöjen ja poikien esimerkillisiä tanssiliikkeitä, tosin luonnollisesti neiti Lee löysi niistäkin jotain kritisoitavaa.
Kun tunti vihdoin loppui, he kaikki kiirehtivät suihkuun ja päivälliselle. Rebecca vietti ruokasalissa kauan aikaa jutellen Emmetin, Nickin ja monen muun hänen luokkalaisensa kanssa paljon vapautuneemmin kuin edellisenä iltana. Oudolla tapaa baletti ja neiti Leen haukut olivat yhdistäneet heitä. Mutta koko ajan Rebecca ajatteli vain yhtä asiaa: tupakkaa. Rebecca tiesi, että Balettiakatemiassa oli tiukat säännöt, mutta hän ei välittänyt. Hän oli tupakkansa ansainnut.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Eli Rebecca pääsi kuin pääsikin Marie Camargon balettiakatemiaan :). Mitä pidätte uusista (ja vanhoista) hahmoista? Minulla meni ihan hirveästi aikaa erilaisten ryhmäkohtausten kuvaamiseen :D. Toivottavasti jaksatte kommentoida! Ja toivottavasti minulla ei ole ihan hirveästi kirjoitusvirheitä joka paikassa. Ensiosassa Rebecca pääsee viettämään viikonloppua isänsä ja tämän naisystävän ja heidän tyttärensä luo. Draamaa luvassa :D.
Kommentit