Olin (omasta mielestäni) tosi nopea tämän osan kanssa :D. Seuraavaa osaa pitää sitten odottaa, koska en ole ihan varma, miten toteutan sen. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että tulee olemaan typeriä aikahyppäyksiä ja muuta ärsyttävää. Mutta nauttikaa ensin tästä osasta! :D
Kenraaliharjoitukset olivat vain vähän ennen joulujuhlaesitystä. Oli viimeisten säätöjen aika, rehtori Lee huudahteli hermostuneita neuvoja, ja Rebecca yritti keskittyä omaan tanssiinsa. He harjoittelivat koulun juhlasalissa, joka oli kuin oikea teatteri. Kaikilla tanssijoilla oli yhteensopivat vaatteet, mikä sai kaiken tuntumaan todelliselta – Rebecca tosiaan joutuisi esiintymään samana iltana yli sadalle ihmiselle!
Hänelle oli tehty harjoitusmeikki juuri ennen tanssin alkua, ja Rebecca tunsi itsensä aidoksi balettitanssijaksi. Nosto, kääntö. Nosto, ylös, hyppy. Nickin syliin, ylös, heittäytyminen maahan, kierto. Rebecca rakasti sitä. Tanssi oli kuin hengittämistä. Ja illalla hän esiintyisi vaikka kenelle, ja ken ties, ehkä joku kykyjenetsijä huomaisi hänet. Oli vaikea esittää surun murtamaa, kun hän oli niin innoissaan.
Kun esitys oli käyty läpi, jännitys palasi Rebeccaan.
”No niin, hyvinhän se meni. Menkää nyt nopeasti illalliselle tai pakkaamaan viimeiset tavarat joululomaa varten. Palatkaa pukuhuoneisiin kuitenkin vähintään tunti ennen esityksen alkua, jotta maskeeraaja saa käytyä teidät kaikki meikattua”, rehtori Lee sanoi.
Seuraavat puolitoista tuntia kuluivat tuskallisen hitaasti. Rebecca oli erityisen aikaisin maskeerauksessa ja siksi hän sai odottaa entistä kauemmin esityksen alkua näyttämön takaisessa pukuhuoneessa. Hän tiesi, että hänen äitinsä oli yleisössä mummin kanssa. Se sai hänet jännittämään yhä enemmän.
”Minä en oikeasti kestä. Tahdon vain päästä esiintymään ja sitten se on ohi”, Rebecca sanoi.
”En minäkään kestä tätä. Tosin tulevaisuudessa se on kai aina tällaista. Jatkuvia esityksiä”, Maxine totesi.
”Ehkä… ehkä tähän tottuu ajan myötä. Tai sitä minä ainakin toivon”, vaaleatukkainen Lidia sanoi.
Rebecca ei voinut olla huomaamatta, että tämän jalka tärisi hervottomasti. Rebecca ei pahemmin perustanut Lidian seurasta, mutta tällaisena hetkenä Rebecca ei jaksanut heittää näsäviisasta kommenttia siitä, että Lidia tuskin ikinä pääsisi balettitanssijaksi.
”’Hyvän esityksen antaminen, kaiken antaminen on se mistä on tässä on kyse. Minä rakastan esiintymistä.’ Henry Rollins”, Lea sanoi. ”Ja Lidia, sinä et ole edes lähellä pääosaa, joten sinun ei tarvitse hermoilla. Sinähän olet tavallaan osa kulissia.”
Maxine henkäisi, samoin Rebecca. Lidia yksinkertaisesti käänsi päänsä ja mutisi jonkun hiljaisen loukkauksen. Rebecca tiesi, että Lea oli vieläkin hieman ärsyyntynyt Lidiaan, joka seurusteli Emmetin kanssa. Lea oli ollut ihastunut Emmettiin kauan.
Rebecca ei kestänyt paikoillaan istumista. Hänen oli yksinkertaisesti pakko tehdä jotakin. Hän jätti Maxinen, Lidian ja Lean maskeeraushuoneeseen ja meni seinän taakse eräänlaiseen pukeutumis- ja odotustilaan.
”Ai hei Becky”, mustatukkainen Hannah tervehti.
”Bella on vielä vaihtamassa vaatteita. Kuuntele, miten hän yrittää ahtautua balettipukuunsa”, violettitukkainen Shelly hymähti ja huikkasi vielä, ”Et olisi syönyt niin paljon illallisella!”
”Älä viitsi, Shelly!”, Bella sanoi ja kurkisti verhon raosta. ”Sitä paitsi, sinä söit paljon enemmän kuin minä.”
”Näemmä sait puettua”, Shelly vastasi virnuillen.
”No joo, mutta tämä on niin vaikeaa, kun minun käteni tärisevät niin”, Bella vastasi. ”Ja Shelly, rehtori käski sinua ottamaan tuon huulipunan pois.”
”Niin juuri”, rehtori Lee sanoi ja astui sulki pukuhuoneen oven.
Hän oli pukeutunut istuvaan pikkumustaan. Rebecca asteli toiselle puolelle sohvalla istuvaa kaksikkoa. Rehtori Leen kasvoilla paistoi huoli ja jännitys.
”Rebecca”, rehtori Lee sanoi painokkaalla äänellä, ”Meidän täytyy keskustella.”
He menivät pukuhuoneen ulkopuolelle toiselle puolelle lavaa.
”Rebecca, en tiedä miten sanoisin tämän. Äitisi soitti juuri”, rehtori Lee sanoi.
”Eikö hän pääse katsomaan esitystä?” Rebecca kysyi nopeasti, pettyneenä.
”Ei. Hän ei pääse. Mutta lisäksi hän pyysi minua lähettämään sinut välittömästi kotiin”, rehtori Lee sanoi.
”Ei, ei! Minun täytyy tanssia!” Rebecca vastusteli.
”Ja hän pyysi minua kertomaan, että isoäitisi joutui sairaalaan. Ja hän, olen pahoillani, menehtyi lähes välittömästi. Otan syvästi osaa, kaksi suurta menetystä näin lyhyessä ajassa”, rehtori Lee sanoi mitä myötätuntoisimmalla äänellä.
Rebecca oli varma, että hänen sydämensä oli pysähtynyt. Hän ei ajatellut mummia vaan äitiään. Äiti ei kestäisi.
”Taksi odottaa sinua alhaalla. Lidia voi tanssia sinun osasi”, rehtori Lee lisäsi.
”Voi hyvä Luoja”, Rebecca kuiski.
Hän ei voinut avata silmiään ja nähdä jälleen sitä turhauttavan myötätuntoista katsetta. Miksi hän? Miksi hänen ympäriltään aina kuoli kaikki? Miksi kaikki jättivät hänet yksin? Rebeccan oli lähdettävä heti. Heti.
Kuten rehrori Lee oli luvannut, koulun edessä odotti taksi. Rebecca älysi astuttuaan ulos Marie Camargon Balettiakatemiasta, että hän oli jättänyt talvivaatteensa huoneeseensa. Oli liian myöhäistä kääntyä etsimään niitä. Rebecca ajatteli edellistä taksimatkaansa, jota oli edeltänyt yhtä karmeita uutisia. Siitä oli vain hieman yli puoli vuotta, kun hän oli viimeksi astunut taksiin yhtä surullisena. Se oli tapahtunut sinä iltana, kun Bethany oli kuollut.
Kun Rebecca saapui taksilla äitinsä kerrostaloasunnon pihaan, hän nappasi salamannopeasti matkalaukkunsa taksin takakontista ja juoksi ylös portaita. Eteisessä hän kohtasi äitinsä.
”Äiti, olen niin pahoillani”, Rebecca sanoi ja halasi äitiään.
Äiti itki. Lapselle on aina jollain tapaa pelottavaa nähdä oma vanhempi niin voimattomassa tilassa. Rebecca tiesi mitä äiti ajatteli: kaikki rakkaat heidän ympäriltään kuolivat. Ja se oli niin väärin.
He keskustelivat hyvin lyhyesti – Beatrice kertoi, että mummi oli sairastellut jo kauan ja kuolema oli oikeastaan odotettavissa ja että kaikki oli tapahtunut nopeasti. Sitten Beatrice sanoi, että hän oli hyvin väsynyt. Rebecca istui nojatuoliin, ja Beatrice asettui pienelle punaiselle sohvalle. Hän nukahti lähes välittömästi, mutta Rebecca ei saanut unta. Hän mietti, miten kaikki voi muuttua yhdessä päivässä. Aamulla hänellä oli edessä maailman paras ilta, ja nyt hän ei edes uskaltanut ajatella, miten tuskallinen seuraava päivä olisi. Ja miten tuskallinen koko loma olisi.
-------------------
Rebeccalle oli selvää, että äiti ei tahtonut juhlistaa joulua Leenin kuoleman jälkeen. Hän sai kuitenkin huomata olevansa väärässä.
”Bethany rakasti joulua”, äiti sanoi, mikä oli totta, mutta toisaalta kaikki rakastivat joulua.
He kutsuivat Lilianin, Beatricen siskon, jouluksi kylään. Jouluaattona hän saapui, piristäen jollain tapaa tunnelmaa, vaikka hänkin oli juuri menettänyt äitinsä.
”Miten sinä voit?” Rebecca kysyi tädiltään, joka oli leikannut tummat hiuksensa entistä lyhyemmiksi sitten viime näkemän.
”No, sanotaan vaikka niin, että tämä vuosi ei ole ollut juhlaa Brennanin tytöille”, Lilian vastasi.
Rebecca hymyili myötätuntoisesti. Hänen oli myönnettävä, että jos hänelle olisi edellisenä jouluna kerrottu, että hän viettäisi seuraavan joulun äitinsä ja tätinsä kanssa pienessä kerrostaloasunnossa suunniltaan surusta, hän ei olisi uskonut.
He söivät pikaisesti hyvin minimaalisen jouluaterian. Beatrice ei tahtonut pitkittää ateriaa, se ei kuulemma ollut muutenkaan samanlainen ilman koko perhettä. Pian he siis siirtyivät lahjojen jakoon. Rebecca oli ostanut äidilleen muutaman kirjan ja suklaata.
”Miten ihanaa, Becky. Sinun ei olisi tarvinnut”, äiti sanoi ja hymyili kiitollisesti.
Rebeccasta tuntui niin hyvältä nähdä äitinsä hymyilevän pitkästä aikaa.
Kun lahjat oli nopeasti jaettu – Rebecca sai lehden, suklaata, rahaa, John Greenin kirjan sekä meikkejä – he istuivat television eteen katsomaan piirrettyjä ja jotakin vanhaa jouluelokuvaa. Lilian esitti kauhistunutta joka kerta, kun joku suuteli jotakuta. Rebecca ei keskittynyt elokuvaan, mutta hän tunsi olonsa oudolla tapaa onnelliseksi ja todella surulliseksi.
Kun kello oli melkein kymmenen, puhelin soi. Rebecca riensi vastaamaan. Hänen yllätyksekseen Nick puhui linjan toisessa päässä.
”Hei Becky, kuulin Lealta, mitä tapahtui. Olen tosi pahoillani”, hän sanoi.
Taustalta kuului joululauluja ja aikuisten matalaa puheensorinaa. Rebecca tunsi naurettavan kateudenpistoksen.
”Ai. Kiitos. Onhan tämä ollut aika rankkaa ja hiljaista. Ihan kuin joulu ei olisi ollut muutenkin kurja”, Rebecca vastasi.
”Tuota… minä tiedän, että sinä et varmaan jaksa tai mitään, kun sinulla on suruaika ja kaikkea, mutta jos sinä öö… löydät tilaa kalenteristasi uutena vuotena, niin olisi kiva, jos sinä voisit tulla tavallaan… tapaamaan minua. Ja muita. Ei me varsinaisesti juhlita, mutta kokoonnutaan jollain tapaa. Niin että, pääsisitkö sinä?”
Rebecca oli yllättynyt, että Nick ihan yhtäkkiä kysyi häntä mukaan johonkin ja vielä jouluna, eikä hän ollut varma, saisiko hän viettää uuden vuoden poissa kotoa. Kuitenkin…
”Tietysti minä tulen. Keitä muita on tulossa?”
”No ainakin Lea ja Perry. Emmet ei ole vielä varma. Sitä paitsi, Emmet haluaa tyttöystävänsä mukaan, jos hän ylipäätänsä pääsee lähtemään. Mutta tosi kiva! Minä soitan sinulle myöhemmin aikatauluista. Hyvää joulua!”, Nick sanoi.
”Hyvää joulua”, Rebecca sanoi vähemmän innokkaasti ja sulki puhelimen.
Jouluaamuna Rebecca oli ylhäällä aikaisin. Hän tiesi, ettei äiti heräisi vielä tuntiin, ja hän luotti myös siihen, että Lilian-tätikin nukkuisi jonkun aikaa. Rebecca pukeutui vikkelästi ulkovaatteisiinsa ja avasi lähes ääneti parvekkeen oven. Hän sulki sen ja sytytti tupakan. Miten hyvältä se tuntui – Rebecca tunsi rentoutuvansa välittömästi. Hän ei yleensä voinut polttaa ollessaan viikonloppuina kotona. Koulussa oli helpompaa – piti vain laittaa kylppärissä suihku päälle ja laittaa pyyhkeitä kylpyhuoneen oven alle, eikä savua päässyt ulkopuolelle.
Yhtäkkiä Rebecca kuuli tiukan koputuksen parvekkeen ikkunassa. Hän heitti välittömästi tupakkansa alas parvekkeelta ja yritti näyttää kuin olisi vain haukkaamassa happea. Rebecca ei kehdannut kääntyä ympäri, sillä hän pelkäsi näkevänsä äitinsä. Kun Rebecca kuuli toisen koputuksen, hän kääntyi ja huomasi helpotuksekseen Lilianin.
”Becky, minä olen todella pettynyt. Sinä tiedät, että tupakka aiheuttaa syöpää. Minä voin hankkia sinulle jotain nikotiinilaastareita tai jotain, kunhan lupaat lopettaa tuollaiset typeryydet”, Lilian vaati.
Rebecca oli käynyt saman keskustelun isänsä kanssa – tosin vähemmällä tukemisella ja enemmällä huudolla.
”En minä polta oikeastaan koskaan, ihan oikeasti. Nyt on vain tapahtunut niin paljon kurjia asioita ja minulla on ollut stressiä”, Rebecca valehteli.
”Ai hei äiti!” Rebecca sanoi äänekkäästi, kun hän yhtäkkiä huomasi äitinsä seisomassa Lilianin takana.
”Huomenta”, Beatrice toivotti ja Rebecca rukoili, ettei hän ollut kuullut sanaakaan tupakanpoltosta.
”Minä tahdon mennä tapaamaan Bethanya” Beatrice sanoi, ja kaikki hiljenivät.
Koska oli joulu, bussit eivät kulkeneet, joten Rebeccan ja Beatricen piti ottaa taksi. Lilian sanoi, ettei hän voinut tarpeeksi hyvin lähteäkseen pitkälle matkalle hautausmaalle. Rebecca ei ollut käynyt hautausmaalla jälkeen Bethanyn hautajaisten, joten häntää jännitti. Ilta pimeni nopeasti, joten hautausmaalla oli jo pimeä heidän saapuessa sinne. Muutamalla haudalla oli kynttilä, mutta ne olivat hautautuneet lumeen.
Beatrice ohjasi heidät Bethanyn lumen peittämälle haudalle. Joku oli asettanut sen viereen pienen lyhdyn, ja Rebecca ajatteli välittömästi Bethanyn vanhaa parasta ystävää Sallya, joka vielä asui samassa kaupungissa hautausmaan kanssa. Rebeccasta tuntui pahalta tietää, että jossain hänen jalkojensa alla makasi sisko, jota hän oli niin paljon rakastanut ja jota hän rakasti edelleen. Äiti itki.
Yhtäkkiä he kuulivat takaansa askelia, ja Rebecca kääntyi ympäri. Suureksi yllätyksekseen Rebeccan isä Bertil seisoi siellä. Hänen mukanaan oli Rebeccan siskopuoli Ashley suloisessa pinkissä toppapuvussaan. Hän oli 8-vuotias ja ehkä kaunein 8-vuotias, jonka Rebecca oli koskaan joutunut kohtaamaan. Rebeccan äiti ei ollut joutunut tapaamaan Ashleyta koskaan aikaisemmin, ja Rebecca huomasi toivovansa, että äiti olisi kiltti Ashleytä kohtaan.
Bertil käveli heidän luokseen, ja Rebecca huomasi sivusilmällä äitinsä jäykistyvän.
”Becky on täällä!” Ashley huudahti innoissaan.
Rebecca ei ollut koskaan ymmärtänyt, miksi Ashley jaksoi ajatella, että Rebecca piti hänestä.
”Hei Becky. Ja Beatrice”, Bertil sanoi.
”Hei isä”, Rebecca vastasi ja älysi samalla, että tämä oli ensimmäinen kerta hautajaisten jälkeen, kun koko perhe oli tapaamassa Bethanya.
Ja että tämä oli Ashleyn ja Bethanyn ensitapaaminen.
”Hyvää joulua”, Rebecca sanoi.
”Niin, hyvää joulua teillekin. Tai siis… kuulin Leenin kuolemasta, Bea. Olen pahoillani”, Bertil sanoi.
”Niin varmaan”, äiti sanoi ja hymyili kuin olisi ottanut Bertilin sanat kohteliaisuutena. ”Ja sinähän toit äpäräsi tänne.”
Rebeccan teki mieli laittaa päänsä käsiinsä. Loukkaus oli huono, koska Rebecca oli yhtälailla äpärä kuin Ashleykin.
”Mitä äpärä tarkoittaa?” Ashley kysyi isältä.
”Suloista tyttöä”, Bertil väitti ja katsoi ilkeästi Beatricea.
”Ashley, miten sinun joulusi on mennyt?” Rebecca kääntyi siskopuolensa luo.
Hän arveli mitä oli tulossa, eikä hän missään nimessä halunnut Ashleyn kertovan omalle äidilleen siitä, että Beatrice oli käyttäytynyt kamalalla tavalla. Sillä välin kun Rebecca ja Ashley kävivät melko yksipuolista keskustelua Ashleyn uudesta Moxie-nukesta, isä ja äiti kävivät hiljaista mutta ilkeää keskustelua toistensa elämästä hymyillen ja esittäen, että he eivät oikeasti riidelleet.
Lopulta Rebecca ei kestänyt, ja hän ehdotti poistumista. Tuntien matka Bethanyn haudalle oli kulunut hukkaan.
”Hyvää joulua”, Ashley sanoi ja vaati Rebeccalta halausta. ”Minä olen pahoillani Bethanyn kuolemasta. Hän oli varmasti ihana sisko.”
Rebecca oli järkyttynyt ja samalla otettu pikkusiskonsa eleestä. Hän epäili, että Bertil oli puhunut Bethanystä hänelle.
--------------------------
Rebecca ja Beatrice eivät puhuneet jälkeenpäin laisinkaan vierailusta hautausmaalla. Oikeastaan he eivät paljoa puhuneet, joten Rebecca oli erittäin helpottunut, kun hän pääsi lähtemään Nickin uuden vuoden juhliin. Tarkoituksena oli, että kaikki vieraat jäisivät yöksi, sillä busseja ei enää kulkenut aamuyöstä, jolloin juhlinta oli aikomus lopettaa. Kun Rebecca saapui Nickin talolle myöhään illalla, hän oli jälleen ihmeissään siitä, miten isoissa kodeissa kaikki asuivat.
”Hyvää uutta vuotta!” Rebecca sanoi Nickin päästettyä hänet sisälle taloon.
”Niin sinullekin. Ja tervetuloa! Me jo mietittiin, minne sinä oikein jäit”, Nick sanoi hymyillen. ”Tai oikeastaan kaikki muut ovat ajoissa.”
Rebecca nauroi.
”Tosi kivaa nähdä sinua! Äidin luona on aivan hirveän tylsää”, Rebecca sanoi pyyhkiessään jalkojaan eteisen mattoon.
”Hei kaikki! Becky on täällä!” Nick huudahti hieman liian innoissaan.
Lattialla oli pitsalaatikoita ja siellä täällä oli kalja- ja siideritölkkejä. Rebecca tunsi olonsa äkkiä paljon vaivaantuneemmaksi. Hänen siskonsa oli kuollut auto-onnettomuudessa, kun hän oli juonut ja mennyt humalaisen kuskin kyytiin.
”Muut ovat ehtineet olla täällä vasta kymmenen minuuttia, ja katso, millaisen sotkun he ovat saaneet aikaan”, Nick nauroi.
Rebecca hymyili ja nyökkäsi. Hän katseli ympäri huonetta, ja huomasi Emmetin ja Lidian päässeen sittenkin paikalle. Kello oli vasta kymmenen, joten hän joutuisi katsomaan heidän kuherteluaan enää muutaman tunnin ennen nukkumaanmenoa.
Kun Lidia huomasi Rebeccan, hän kääntyi pois Emmetistä.
”Becky! Me odotettiin sinua! Minä tiedän, että me ei tulla tosi hyvin toimeen, mutta sinä olet oikeasti tosi kiva”, Lidia julisti muiden tuijottaessa heitä.
”Lidia on juonut vasta yhden”, Lea huikkasi sohvalta.
”Älkää viitsikö, minä en ole humalassa”, Lidia sanoi ja muuttui heti vakavammaksi. ”Ihan oikeasti.”
Hän päästi irti Rebeccan käsistä ja siirtyi sohvalle.
”Hei Becky!” Perry sanoi, vaikuttaen vielä aivan selvältä. ”Haluatko sinä juotavaa? Nickillä on tyyliin jääkaappi täynnä kaikkea.”
Rebecca kohdisti pettyneet silmänsä Perryn puoleen. Hän oli toivonut, että Perry olisi ollut fiksumpi.
”Ei kiitos”, Rebecca vastasi lyhyesti.
Rebecca tahtoi pysyä vesilinjalla. Hän tiesi, ettei hän joutuisi mihinkään auto-onnettomuuteen - eihän hän ollut edes poistumassa Nickin talosta koko yönä – mutta hän ei tahtonut ottaa riskiä.
Rebecca istui Nickin ja Lidian väliin.
”Miten teidän balettiesitys meni?” hän kysyi muilta.
”Ihan hyvin”, Lea vastasi. ”Tosin Lidia vähän sekoili askelissa, mutta oikeastaan kukaan muu kuin me ei huomannut sitä.”
”No haloo, minä en ollut tanssinut Beckyn askelia vähään aikaan, oliko se edes ihme?” Lidia puolustautui, mutta hän silti hymyili.
Rebecca alkoi rentoutua hiljalleen. Hänen ystävänsä eivät vaikuttaneet juovan hirveästi – tosin ilta oli vasta alussa. Kaikki vaikutti ihanan normaalilta. Hänen ei tarvinnut olla enää neljän seinän sisällä.
Reilu tunti myöhemmin Rebecca ja Lea juttelivat kahdestaan keittiössä naposteltavien luona. Muut olivat olohuoneessa kuuntelemassa musiikkia ja soittamassa typeriä pilapuheluita tutuille. Rebecca ei kokenut olevansa tarpeeksi lapsellinen tai humalassa jaksaakseen moista. Lea puolestaan ilmoitti, että hän oli elämänsä aikana saanut niin monta pilasoittoa, ettei hän tahtonut osallistua.
”Lidia alkaa olla jo huonossa kunnossa”, Lea huomautti.
”No joo, minä en ymmärrä, ei hän edes ole juonut melkein mitään”, Rebecca sanoi ja nappasi suuhunsa mansikan.
”Hän on juonut Emmetin kaljaa koko ajan”, Lea sanoi tietävästi.
”Sinähän olet seurannut heitä tarkkaan”, Rebecca totesi.
Lea oli hetken hiljaa. Rebecca ei voinut olla huomaamatta, että Lea lainasi vähemmän erilaisia kirjailijoita juotuaan jotakin vettä vahvempaa.
”Minä en voi sille mitään, Becky. Olen ihan oikeasti yrittänyt ottaa etäisyyttä Emmetistä, mutta…” Lea sanoi matalalla äänellä.
”Hei kaunokaiset”, Nick sanoi silmät hieman harottaen. ”Mitä te täällä oikein lymyilette?”
”Me vain tultiin ihailemaan tarjoiluja. Tosi hyvää maissia”, Lea sanoi nopeasti uskaltamatta katsoa ketään silmiin.
Nick nauroi kuin Lea olisi sanonut jotain todella hauskaa.
”Ihan hullua, minä en melkein koskaan juo ja nyt olen juonut jo varmaan kuusi tölkkiä eikä tunnu missään!” Nick julisti. ”Hei, tulkaa tekin olohuoneen puolelle!”
Rebecca ja Lea seurasivat Nickiä. Koko porukka istui lattialla ja vain jutteli musiikin soidessa vaimeasti taustalla. Emmet selitti, että heidän pilapuheluyritykset olivat menneet mönkään, koska Lidia oli kikattanut liikaa taustalla. He kaikki sopivat, että he eivät joisi mitään ennen vuoden vaihtumista. Lidia oli aluksi ideaa vastaan – ”Minä olen ihan selvä!” – mutta lopulta he kaikki myöntyivät. Juuri siitä Rebecca piti, pelkästä juttelusta.
Kun kello vihdoin löi kaksitoista, Lea ja Perry nappasivat juotavaa ja kilistelivät. Lidia ja Emmet suutelivat ja Rebecca ja Nick halasivat.
”Hyvää uutta vuotta!” Rebecca toivotti kaikille.
”Hyvää uutta vuotta!” muut sanoivat.
”Juhlat alkakoooooon!” Lidia huudahti.
Nick laittoi cd-soittimensa päälle ja yhtäkkiä kaikki puhkesivat tanssiin. He tanssivat niin huonosti, että Rebecasta tuntui, että kyseessä oli ”huonoin tanssija” –kilpailu. Todellisuudessa he kaikki osasivat tanssia muitakin tansseja kuin balettia, mutta kaikki muut paitsi Rebecca vaikuttivat unohtaneen kaikki oppinsa. Alkoholilla saattoi olla osaa asiaan, mutta heillä oli silti yllättävän hauskaa.
Valitettavasti Lidia ei ollut aivan niin hyvässä kunnossa kuin hän oli luullut. Kova rysähdys maahan pelästytti heidät kaikki.
”Hupsista”, Lidia sanoi ja hihitti hieman hämillään.
”Taitaa olla Lidian nukkumaanmenoaika”, Perry huokaisi.
Rebecca vilkaisi Perryn harottavia silmiä.
”EI ole! Minua ei väsytä yhtään!” Lidia huudahti.
”Ehkä me kaikki voisimme mennä nukkumaan”, Rebecca ehdotti.
Hänestä alkoi tuntua, että muutkaan eivät pysyisi pystyssä enää kauaa.
”Älä nyt, Becky. Kello ei ole vielä mitään”, Perry sanoi.
”Niin, Becky. Ollaan vielä vaikka tunti tai kaksi ja juhlitaan”, Emmet vetosi.
”No minä en taida jaksaa. Minä vien Lidian nukkumaan”, Rebecca sanoi.
”MINUA EI VÄSYTÄ!!” Lidia mongersi lattialta.
”Minä tulen näyttämään tien”, Nick sanoi.
He nostivat Lidian ylös lattialta ja veivät hänet portaiden alapäähän. Rebecca kulki perässä, sillä hän pelkäsi Lidian kaatuvan minä hetkenä hyvänsä. Nick ei itsekään vaikuttanut olevan hirveän hyvässä kunnossa, mutta ainakin hän osasi vielä auttaa Rebeccaa Lidian kanssa.
”Ehkä minua väsyttää ihan vähän”, Lidia sanoi ja haukotteli.
Nick saattoi heidät hänen vanhempiensa makuuhuoneeseen, jonne hän oli jättänyt patjat Lidiaa ja Emmetiä varten. Hän poistui, kun Lidia ilmoitti vaihtavansa vaatteensa.
”Etkö sinä halua peittoa?” Rebecca kysyi, kun Lidia painoi päänsä patjalle.
”En. Minä nukun nyt”, Lidia mumisi ja Rebecca tunsi parhaakseen poistua.
Rebecca ajatteli palaavansa takaisin alakertaan, mutta hän tunsi olevansa pelkkä ilonpilaaja muiden iloisessa seurassa. Siksi hän hiippaili Nickin huoneeseen, jonne Nick oli asettanut osan patjoista. Hän vaihtoi vaatteensa ja painoi päänsä tyynyyn. Yhtäkkiä Rebecca tunsi itsensä kamalan väsyneeksi. Kello oli yksi. Hän nukahti lähes välittömästi.
Rebeccasta tuntui siltä kuin hän ei olisi nukkunut laisinkaan, kun yhtäkkiä huoneeseen laitettiin valot ja joku kompastui Rebeccan päähän. Kuului kikatusta ja hölmöä örinää. Muutama unelias hyvänyöntoivotus. Rebecca sulki silmänsä. Hän toivoi, ettei kukaan oksentaisi hänen päälleen aamulla ja käänsi kylkeä.
Rebecca heräsi keskellä yötä vessahätään. Hän nousi ylös kätensä varaan ja odotti, että silmät tottuisivat pimeään. Hän mietti, miten hassua oli olla yötä kavereiden kanssa Nickin luona. Hän ei ollut koskaan pahemmin harrastanut yökyläilyä – hänellä ei ollut peruskoulussa ystäviä balettiystävien lisäksi. Rebecca oli ollut aina yksin ennen Balettiakatemiaa. Ja nyt, nyt hän oli viettämässä uutta vuotta uusien parhaiden ystäviensä kanssa.
Rebecca nousi ylös ja huomasi, että Lea ei ollut huoneessa. Hänen huomionsa kiinnittyi Perryyn, joka vaikutti todella suloiselta nukkuessaan. Hän olisi voinut jäädä siihen katselemaan pojan unta. Rebecca ravisteli päätään. Mitä hän nyt oikein ajatteli? Ei hän pitänyt Perrystä. Rebecca päätti lähteä etsimään vessaa ja pistää ajatukset Perrystä unen piikkiin.
Rebecca ei pimeässä osannut suunnistaa laisinkaan, ja yritti käsillä haparoiden avata jonkun oven päästäkseen vessaan. Oli vaikeaa suunnistaa pimeässä, joten Rebecca varoen kurkkasi ovesta sisälle.
Rebeccan suu loksahti auki, kun hän näki ovenraosta Emmetin. Ja mitä pahinta, hän näki Lean. Rebecca ei ymmärtänyt, mitä oikein oli tapahtumassa. Lea oli kumartumassa Emmetin puoleen ja siveli tämän poskea. Rebecca ei osannut tehdä mitään muuta kuin tuijottaa järkyttyneenä. Lidiahan oli samassa huoneessa heidän kanssaan!
”Me ei saataisi”, Lea kuiskasi hieman kiihtyneen humalaisesti.
”Shh”, Emmet kuiskasi ja asettui makuuasentoon.
Rebeccaa ällötti. Mitä ihmettä oli oikein tapahtumassa?
Lea asettui makaamaan Emmetin viereen ja he suutelivat. Rebecca oli ennenkin nähnyt ihmisten suutelevan, mutta ei sillä tavalla. Käsiä vaikutti olevan joka paikassa ja koko toiminta vaikutti johtavan johonkin aivan muuhun kuin pelkkään suuteluun. Rebecca ei voinut ymmärtää kumpaakaan. Emmetin tyttöystävä nukkui vain muutaman metrin päässä heistä.
Rebecca ei kestänyt. Hän avasi oven kokonaan, astui sisälle ja sulki oven äänettömästi.
”Lea! Emmet!” Rebecca kuiskasi vihaisesti. ”Mitä hittoa te oikein teette?”
Emmet hypähti ylös nopeasti ja sulki silmänsä kuin ei uskoisi, mitä oli juuri tapahtunut. Lea pyörähti lattialla käsiensä varaan ja vaikutti nolostuneelta.
”Ei tämä ole mitään, Becky”, Emmet yritti vakuutella.
”Lidia nukkuu tuossa ihan vieressä, minä en voi ymmärtää teitä! Mikä teitä vaivaa?” Rebecca kuiski ärtyneenä.
”Becky, älä sano Lidialle mitään, siitä tulisi vain harmia”, Lea sanoi.
Samassa Lidia tuhahti ja käännähti lattialla. Rebeccan sydän pomppasi kurkkuun, ja hän oli varma, että Lealla ja Emmetillä oli myös.
”Mitä jos mentäisiin jonnekin muualle puhumaan?” Lea kuiskasi tosi hiljaa.
”Menkää te, minä voin jäädä tänne”, Emmet sanoi.
Lea vaikutti loukkaantuneelta.
”Te tulette molemmat mukaan tai minä huudan täyttä kurkkua, jotta Lidia herää”, Rebecca uhkasi ystäviään.
He menivät kaikki pimeään keittiöön. Lea istui jakkaralle ja vaikutti yllättävän vakavalta. Emmet huojui hieman paikoillaan. Rebecca – porukasta ainoa selvä – katsoi heitä syyllistävästi.
”Se ei ollut mitään. Ei mitään”, Emmet vakuutti.
Rebecca huomasi sivusilmällä Lean ilmeen värähtävän.
”Minä ehkä inhoan Lidiaa, mutta teidän käytöksenne on ihan kamalaa”, Rebecca sanoi.
”Se ei tapahdu uudestaan, okei? Älä kerro Lidialle, se vain satuttaisi häntä”, Emmet sanoi.
”Minä menen nukkumaan. Te pidätte suunne kiinni. Minä en halua menettää Lidiaa jonkun typerän kännisekoilun takia”, Emmet sanoi ja kääntyi takaisin kohti yläkertaa.
Rebeccaa itketti, vaikka hän ei tiennyt miksi. Hän ei halunnut kaveriporukan kaatuvan tällaisen takia. Rebecca ei kuitenkaan älynnyt, että Leaa itketti, ennen kuin hän kuuli tytön nyyhkäisevän.
”Lea?” Rebecca sanoi.
Lea halasi Rebeccaa ja ensimmäistä kertaa Rebecca osasi halata häntä takaisin niin kuin ystävät tekevät – ilman kiusaantumista.
”Minä olen niin tyhmä. Minä luulin… minä luulin, että Emmet voisi pitää minusta, mutta ei”, hän sanoi.
”Emmet tosiaan toimi tyhmästi”, Rebecca sanoi.
”’Pettymys on eräänlainen konkurssi – sielun konkurssi, joka kuluttaa liikaa toivoa ja odotuksia.’ Eric Hoffer”, Lea lainasi jotain miestä, josta Rebecca ei ollut koskaan kuullut.
Se, että Lea lainasi jotakuta, sai Rebeccan hymyilemään. Ainakin hän oli ennallaan.
”Mitä jos mentäisiin takaisin nukkumaan? Aamulla kaikki näyttää valoisammalta”, Rebecca yritti piristää.
Aamu tulikin yllättävän pian, kun kaikki heräsivät vierasvessasta kuuluvaan kaameaan kiroiluun ja oksentamisen ääneen. Pian alkoi muidenkin ravaaminen vessassa. Aamupalalla kukaan muu kuin Rebecca ei saanut alas murustakaan.
”Hitto, minä en juo enää koskaan”, Perry vannoi viedessään ottamansa muroannoksen takaisin keittiön puolelle – ja roskiin.
”Minusta tuntuu, että olen vielä vähän humalassa”, Emmet sanoi virnistäen.
Rebecca ei tuntenut oloaan sen paremmaksi kuin muutkaan. Hän oli edelleen aivan liian hämmentynyt kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Minulta katosi kaksi viimeistä kuvaa, enkä sitten löytänyt niitä mistään. Kuitenkin niissä nyt oli kuvia Rebeccan poistumisesta, että siinä mielessä ette menettäneet paljoa :D. Mutta loppu oli silti aika töksähtävä, joten olen pahoillani. Toivottavasti piditte osasta ja voitte vapaasti kertoa parannusehdotuksia ja mainita kirjoitusvirheistä/ajatusvirheistä :). Ja otan todella mielelläni vastaan ideoita juonenkäänteistä (varsinkin nyt, kun en ole kuvannut seuraavaa osaa melkein laisinkaan...).
Kommentit