Lokakuun puolenvälin kunniaksi ajattelin julkaista uuden osan. Tässä hypätään aivan uuteen ympäristöön, ja esittelen teille sankoin joukoin uusia henkilöitä. Teidän ei tarvitse vielä pysyä perässä kaikissa nimissä, joten ei huolia. Toivottavasti pidätte tästä "ennätyspitkästä" osasta.
Milton ja Darcey matkustivat St. Runnymeden sisäoppilaitokseen Miltonin autolla. Darcey, joka oli asunut lähes koko elämänsä suurkaupungin keskustassa, oli innoissaan pääsystään henkilöauton etupenkille. Hän yritti olla näyttämättä sitä isälleen, jota hän tuskin tunsi. Darcey ei toivonut keskustelua heidän välilleen, sillä tilanne oli jo valmiiksi vaivaantunut. Kolme tuntia kului tuskallisen hitaasti. Vauhdin huuma karisi jo tunnin jälkeen.
Kun he olivat aikansa ajaneet metsässä jo jonkun aikaa – jälleen täysin uusi kokemus Darceylle – Milton vihdoin pysäytti auton suuren, kartanomaisen rakennuksen eteen.
”Meitä odotetaan jo”, Milton sanoi rikkoen pitkään kestäneen hiljaisuuden, ”Joten parasta pitää kiirettä.”
Darcey tyytyi nyökkäämään. Hän ei halunnut antaa sellaista kuvaa, että hän haluaisi olla väleissä isänsä kanssa.
”Ah, Milton. Ehdinkin jo odotella sinua”, vaaleatukkainen, siististi pukeutunut nainen sanoi topakalla äänellä.
”Hei Lidia. Anteeksi, Beatrice viivytteli meitä, ja tiellä oli hieman ruuhkaa”, Milton pyysi anteeksi.
Darcey katseli ympärilleen mykkänä. Onneksi kumpikaan heistä ei vaikuttanut haluavan puhua tytön kanssa.
”Kuten isäsi varmaan sinulle selitti, pyysin teitä saapumaan tunnin aikaisemmin kuin muut oppilaat tulevat tänne. Tarkoituksena on siis käydä keskustelemassa kansliassani järjestyssäännöistä, esitellä sinulle paikkoja ja lopuksi viedä sinut huoneeseesi, jotta voit vaihtaa koulupukuusi”, Lidia selitti hieman lempeämmällä äänellä.
Koulupuku? Darcey ei heti ymmärtänyt kuulemaansa. Siis mikä ihmeen koulupuku?
”Eli minua ei varmaan enää tarvita?” Milton sanoi tekohymy kasvoillaan.
Lidia huokaisi.
”Darcey, voisitko mennä edeltä yläkertaan? Voit odottaa minua käytävässä. Tahtoisin vaihtaa muutaman sanan isäsi kanssa”, Lidia sanoi.
Darcey totteli, mutta ennen kuin Darcey oli edes puolivälissä portaita, Lidia alkoi mumista Miltonille.
”Minä en tahtoisi kritisoida sinun kasvatustapojasi, mutta Darcey on sinun tyttäresi, ja sinä aiot vain, tuosta noin vain hylätä hänet tänne, ilman kunnollisia hyvästejä?”
”No jos et ole huomannut, niin minä en ole kasvattanut Darceytä, joten ei ole mitään kasvatustapoja, joita kritisoida. Sitä paitsi, olen ihan varma, että Darcey haluaa itsekin eroon minusta”, Milton sanoi hiljaa.
”Darcey on jo viisitoista. Eikö olisi aika vihdoin luoda suhde teidän välille?” Lidia kuiski.
”Minä sain tarpeekseni sinun tuomitsemisesta jo puhelimessa. Sinä suostuit ottamaan Darceyn, se siitä. Ja syyn vapautuneelle paikalle me tiedämme molemmat. Jos Kaytä ei löydetä, sinunkin työpaikkasi voi olla vaarassa”, Milton sanoi vielä hiljempää.
Darcey oli, jälleen kerran, aivan ymmällään keskusteluista. Kuka ihme oli Kay? Ja miten hän liittyi Lidian työpaikkaan?
Lidia tuli portaat ylös ja johdatti Darceyn kansliaansa. Huone oli vanha, ja siitä hyökyi tunne, ettei sen nykyinen asukas ollut täysin kotoutunut. Pöytä oli tyhjä, eikä missään ollut henkilökohtaisia esineitä. Lidiakaan ei vaikuttanut olevan täysin tottunut liikkumaan omassa toimistossaan.
Lidia pyysi Darceytä istumaan alas.
”Sinä tosiaan muistutat äitiäsi”, Lidia sanoi aivan yhtäkkiä. ”Sinulla on selvästi tanssijan vartalo. Harrastatko sinä balettia?”
Darcey ei ollut odottanut tällaista vastaanottoa.
”Öh, ei, en harrasta. Lilian, isotätini, tahtoi pitää minut erossa tanssista”, Darcey vastasi totuudenmukaisesti.
Lilian oli ollut vahvasti sitä mieltä, että balettikulttuurilla oli ollut suuri vaikutus Rebeccan syövän syntymiseen.
”Sääli, sääli”, Lidia sanoi enemmän itsekseen.
Hetken hiljaisuuden jälkeen hän aloitti jälleen puhumisen.
”Olen kuullut, että olet aikaisemmin… venyttänyt sääntöjen rajoja, mutta täällä St. Runnymedessä se ei ole suotavaa. Alkoholi ja muut päihteet ovat ehdottomasti kiellettyjä. Koulupukua on pidettävä myös vapaa-ajalla, eikä koulun alueelta saa poistua kuin erityisluvalla. Käytävillä on täysi hiljaisuus kello kymmenen jälkeen, opettajia on puhuteltava kunnioitettavasti, kolmesta myöhästelykerrasta saa jälki-istuntoa…”
Darceyn katse lasittui hetkessä. Sääntöjä tuntui olevan loputon lista.
”…Ja tietysti muut kuin kaverilliset suhteet oppilaiden välillä ovat tiukasti kiellettyjä”, Lidia lopetti paasaamisensa. ”Ja tuota, me emme St. Runnymedessä hyväksy vahvaa meikkaamista, joten sinun olisi parempi ottaa suurin osa luomiväristä pois ennen muiden saapumista.”
”Siis mitä? Ihan hölmö sääntö”, Darcey sanoi ennen kuin ehti estää itseäsi.
”Kuten aikaisemmin sanoin, opettajakunnalle ei saa sanoa vastaan, ja sääntöjä on turha kritisoida. Jos ihan tarkkoja ollaan, sinun täytyy kutsua minua rehtori Gordoniksi”, Lidia ojensi hieman. ”Vain koska olet ystäväni lapsi, en voi antaa sinulle enempää erikoiskohtelua.”
”Kyllä, rehtori Gordon”, Darcey sanoi yrittäen pitää sarkasmin minimissä.
Oliko hän joutunut jonnekin keskiajalle? Mistä lähtien opettajia ja rehtoria oli puhuteltu näin muodollisesti?
Kun Lidia oli antanut Darceylle lukujärjestyksen (joka sisälsi naurettavan paljon erilaisia aineita ja pitkiä oppitunteja), hän päätti seuraavaksi esitellä Darceylle makuusalin ja hänen ikäluokkansa vapaa-ajan tilat. Darceyn mielestä he ohittivat miljoonia käytäviä ja kulkivat portaikosta toiseen. Darceyn mielestä St. Runnymeden arkkitehdin täytyi olla sekaisin oleva abstraktin taiteen ystävä. Kuka muu olisi suunnitellut niin sokkeloisen koulun?
”Tässä on yläkoululaisten oleskeluhuone. Alakoululaisilla on oma oleskelutilansa toisella puolella koulua. Täällä voi rentoutua koulupäivän jälkeen, vaikka suotavaa toki olisi, että oppilaat osallistuisivat johonkin iltatoimintaan, kuten kirjakerhoon tai kuoroon, sillä muuten tämä huone on melko täynnä. Täällä on muutamia kirjoja, mutta lukemista voi harjoittaa kirjastossa, jossa on hiljaisempaa ja helpompi keskittyä”, Lidia esitteli vanhaa ja nuhjuista huonetta.
Nukkavierusta vaikutelmasta huolimatta kaikki oli siistiä ja huone tuoksui puhtaalta.
Seuraavaksi Lidia ohjasi Darceyn kohti parvea.
”Sinulla on tuuria. Tai, jos niin nyt sopii sanoa. Toisen epäonni on toisen onni”, Lidia sanoi, ja vaikutti katuvan puheitaan. ”Tarkoitan vain, että yleensä täällä ei avaudu paikkoja uusille oppilaille. Yleensä kaikki aloittavat täällä ensimmäisestä luokasta ja lähtevät vasta peruskoulun päätyttyä.”
Darcey tahtoi kysyä, miksi paikka oli sitten vapautunut, mutta hän ei kehdannut. Se vaikutti jotenkin aralta asialta.
Lidia avasi oven yhteen makuusaleista ja astui sisälle. Paikka ei ollut laisinkaan sitä, mitä Darcey oli odottanut. Huone oli iso, mutta siellä oli vain kolme sänkyä. Puhtaat lakanat yhdistyivät vanhan puun tuoksuun.
”Tämähän on ihan kuin jossain Tylypahkassa”, Darcey naurahti puoliääneen.
Lidia ei kuullut tai sitten hän ei välittänyt.
”Kuten ehkä arvelit, jaat huoneen kahden muun tytön kanssa. Sängyn ympäristö on teoriassa vapaassa käytössä, mutta arvostaisin syvästi, jos et kiinnittäisi paperilappusia seinille kuten muut tytöt”, Lidia huokaisi katsellessaan ympärilleen.
”Muut tytöt tulevat tänne melko pian, ja siihen mennessä vaihda vaatteet ja peset suurimman osan meikeistäsi pois. Jos sinulla on vaikeuksia löytää luokkahuoneisiin, voit aina pyytää apua muilta tytöiltä. Totta kai myös opettajakunta auttaa sinua mielellään”, Lidia sanoi. ”Ja tuota… Älä välitä puheista, joita muut ehkä viljelevät. Kaikki, mitä käytävillä puhutaan ei ole totta.”
”Enköhän minä pärjää, rehtori Gordon”, Darcey sanoi, vaikkei ollut siitä niin varma.
Darcey vaihtoi koulupukuunsa ja istui uudelle sängylleen. Hänen kätensä tärisivät hieman. Meikkiään hän ei viitsinyt poistaa, tai siis kuka nyt oikeasti välittäisi, kuinka paljon luomiväriä hänellä oli. Darcey mietti Lidian sanoja. Mitä hän oli tarkoittanut sillä, ettei kaikkien puheita kannattanut uskoa? Oliko olemassa jokin sopeutumisriitti, jossa hänelle huijattaisiin tekemään jotain typerää? Vai oliko olemassa jokin salaisuus, jonka Lidia tahtoi häneltä peittää?
Samassa ovi heilahti auki, ja kaksi tyttöä astui sisälle.
”Kuka hitto sinä olet?” ruskeatukkainen, lyhyt tyttö kysyi välittömästi.
”Ja mitä sinä teet Kayn sängyllä?” toinen tyttö kysyi, pienellä äänellä.
Molemmilla oli tietynlainen yläluokkainen äänensävy, jollaista Darcey ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut.
”Ai hei, minä olen Darcey Brennan, uusi oppilas”, Darcey sanoi ja yritti vaikuttaa mukavalta ja helposti lähestyttävältä.
Mahdolliselta ystäväehdokkaalta siis.
Mutta kaksi muuta tyttöä ei olleet vaikuttuneita. Päinvastoin.
”Tarkoittaako tämä, että he ovat lopettaneet etsinnät?” tummatukkainen tyttö sanoi ilme tummuneena.
Darcey ei ymmärtänyt, mistä he oikein puhuivat. Mitä tai ketä etsittiin? Kaytä? Ja kuka etsi?
”Ruby, minähän sanoin. Hän on karannut eikä tule takaisin”, vaaleatukkainen tyttö sanoi.
”Ei Marie. Jos Kay olisi vain karannut, hänet olisi jo löydetty”, Ruby sanoi ja kuulosti olevan itkun partaalla.
Ruby syöksähti parvelle, ja Marie seurasi tätä. Hetken emmittyään Darcey lähti heidän peräänsä.
”Kaikki! KUULKAA!”, Ruby huusi julistajan elkein alakerrassa keskusteleville tytöillä. ”Kayn paikka on viety. Kukaan ei enää etsi häntä. Jopa koulu uskoo, että hän on kuollut!”
Tätä Darcey ei ollut odottanut ensimmäiseltä koulupäivältä. Darcey tahtoi tietää, kuka ihme tämä Kay oli, mutta hän ei kehdannut kysyä.
Koulupukuihin pukeutuneet tytöt vilkaisivat ensin nopeasti ylös, mutta uppoutuivat keskusteluun välittömästi. Sävy oli selkeästi synkeämpi kuin aikaisemmin. Darcey oli jokseenkin kauhuissaan ajatuksesta, että hän oli näköjään vienyt kadonneen (ja ehkä jopa kuolleen) tytön paikan St. Runnymedessä. Sehän vaikeuttaisi ystävien saamista entisestään.
Koska Ruby ja Marie menivät alakertaan, Darcey päätti jälleen seurata kuin lammas, vaikka hän olisi paljon mieluummin jäänyt yksin makuusaliin. Marie näytti erityisen ärtyneeltä Rubyn käytökseen.
Ruby ja Marie menivät heti liittymään muiden tyttöjen seuraan, ja Darcey jäi auttamattomasti yksin. Muiden puheista hän sai ymmärrettyä vain muutaman sanan kerrallaan, kuten ”ruumista ei löydetty”, ”poliisi uskoo kuolleen” ja ”ei voi olla totta”. Darcey seisoi portaikon luona tietämättä mitä tehdä. Voisiko hän vain kysyä joltakulta, mistä oli kyse? Ennen niin itsevarma Darcey oli saanut väistyä. Nyt hän tunsi olevansa pelkkä hiirulainen.
Darceyn toiveisiin vastattiin, kun ponnaripäinen tyttö tuli hänen luokseen.
”Sinä olet uusi”, hän sanoi. ”Minä olen Emma.”
”Minä olen Darcey. Darcey Brennan.”
”Ooh, oletko sinä David Brennanin tytär? Sen pilvenpiirtäjien rakennuttajan lapsi?” Emma kysyi innokkaasti.
”Öh, en. Minä olen Rebecca Brennanin ja Milton Brooksin tytär. He ovat balettialalla”, Darcey sanoi hieman vältellen.
Hänestä oli ikävä puhua aiheesta, sillä hän ei tuntenut vanhempiaan. Hän tiesi heistä vain sen, mitä hänelle oli kerrottu, eikä se ollut paljon.
”Minä olen varmaan tavannut heidät! Niin, he kävivät muutama kesä sitten isän hyväntekeväisyystapahtumassa”, Emma selitti innoissaan.
Ennen kuin Darcey ehti selittää, että Emma oli varmaankin tavannut Darceyn isän ja tämän uuden naisystävän, kiharatukkainen tyttö tuli keskeyttämään heidät.
”Emma, hän ei ole suorittanut koetta vielä. Hän ei kuulu porukkaan”, tyttö sanoi ja katsoi Darceytä kuin likaa kengänpohjassa.
Emma hiljeni välittömästi.
”Joten, uusi tyttö, voisit vaikka poistua jonnekin muualle. Me kutsumme sinut, kun me tarvitsemme”, kiharapää sanoi ja astui eteenpäin. ”Ja kun me kutsumme, sinun on parasta tulla.”
Darceyn kurkkua kuristi. Häntä ei ollut koskaan syrjitty. Emma muotoili huulillaan ”anteeksi”, mutta kääntyi poispäin Darceystä.
Darcey kipitti pettyneenä narisevat portaat ylös takaisin makuusaliin. Hän istui vanhalle nojatuolille ja yritti olla itkemättä. Uuteen kouluun vaihtaminen oli tarpeeksi kamalaa ilman ikäviä tyttöjä ja outoja, salaisia sääntöjä. Mitä ihmettä se kikkarapäälle kuului, jos hän jutteli Emman kanssa? Ja mitä ihmettä tarkoittaa, että he ’kutsuvat hänet, kun he tarvitsevat’? Miksi kaikki olivat niin outoja? Darcey ei enää kestänyt tyhmiä kysymyksiä, jotka pyörivät hänen päässään. Hän halusi jo nukkumaan.
Kun Darcey oli viettänyt makuusalissa tunteja liian peloissaan lähteäkseen ulos, joku tuli kutsumaan heidät kaikki päivälliselle. Darcey ei heti lähtenyt muiden matkaan, mitä hän katui hetkeä myöhemmin. Hän joutui yksin etsimään ruokasalia, ja se oli paljon vaikeampaa kuin hän oli uskonut. Käytävät olivat hämäriä eikä missään ollut opasteita. Eikä missään näkynyt ristin sielua.
Kun Darcey vihdoin viimein löysi perille, paikalla oli enää kourallinen hänen ikäisiä tyttöjä ja muutama hiljainen kahdeksasluokkalainen. Hän oli pahasti myöhässä. Darcey katseli eksyneen näköisenä ympärilleen. Kaikki vilkaisivat häntä nopeasti, mutta kuin yhteisestä sopimuksesta kukaan ei luonut katsekontaktia hänen kanssaan. Darceylle tuli selväksi, että kukaan ei halunnut istua hänen vieressään.
Darcey meni istumaan nurkkaan ja otti itselleen lautasen. Vaikkei hän ollut syönyt juuri mitään koko päivänä, hänellä ei ollut enää yhtään nälkä. Hän työnsi annoksen poispäin itsestään ja siveli hermostuneesti puista penkkiä. Ei tämä mikään Tylypahka ollut. Tämä oli tyhmä paikka, ja Darcey tahtoi kotiin. Mikä ikinä se sitten olisi.
Kun Darcey oli ottanut vain muutaman suupalallisen, kaikki muut ysiluokkalaiset tytöt nousivat ylös ja lähtivät. Kukaan ei katsonut Darceyyn päinkään. Pala Darceyn kurkussa tuntui taas. Mitä jos se olisi tällaista koko loppuvuosi? Mitä jos hän ei ikinä pääsisi mukaan muiden porukoihin? Siltä se nimittäin vahvasti vaikutti.
Darcey söi hetken yksin, mutta lopulta jätti puoliksi syödyn annoksensa ruokasaliin. Hän lähti jälleen harhailemaan pitkin käytäviä, ahdistuneena. Hänellä ei ollut mitään tietoa, paljonko kello oli tai pitäisikö hänen olla jo makuusaleissa. Eikä hän välittänyt. Ehkä olisi ihan hyvä ajatus rikkoa naurettavan koulun naurettavia sääntöjä, jotta hänet potkaistaisiin ulos sieltä.
Hän löysi tiensä oleskeluhuoneeseen paljon nopeammin kuin hän oli löytänyt tiensä ruokasaliin. Sohvalla istui muutama nuorempi oppilas, mutta muista yhdeksäsluokkalaisista ei näkynyt jälkeäkään.
Makuusali oli tyhjä. Darcey päätteli, että muut tytöt olivat jossain toisessa makuusalissa, varmaan puhumassa hänestä pahaa. Koko päivä oli ollut uuvuttava. Mikään ei ollut sujunut Darceyn toiveiden mukaan, mikä oli todella harvinaista. Yleensä hän sai aina tahtonsa läpi. Darceytä ei piristänyt sekään, että seuraavana päivänä hänen pitäisi nousta ylös ja mennä oikeille oppitunneille.
Darcey meni kylpyhuoneeseen ja pesi meikkinsä pois. Hänestä tuntui siltä, kuin viimeiset rippeet hänen urheuden naamiostaan varisivat pois. Hän tahtoi soittaa jollekulle, mutta puhelimet olivat kiellettyjä St. Runnymedessä, joten hänen olisi pitänyt löytää yleinen puhelin. Darceystä ei kuitenkaan ollut enää eksymään pimeillä käytävillä. Ei sinä iltana.
Darcey vaihtoi nopeasti yöpukuunsa – sekin oli osa koulupukua – ja pujahti lakanoiden alle. Aamulla asiat olisivat paremmin. Pakko olla. Hän heräisi aikaisin ja soittaisi vanhoille ystävilleen. Ehkä hän yrittäisi anella Liliania hakemaan hänet pois. Jos Lilian edes vastaisi hänen puheluunsa.
”Psst! Herää!” ääni sanoi hiljaa.
Darcey oli sulkenut silmänsä ehkä sekunniksi. Kaikkialla oli pimeää.
”Mitämphh”, Darcey mutisi.
”Ylös!” toinen ääni kovempaa.
”No jo oli aikakin”, ensimmäinen ääni huokaisi.
”Nouse ja tule perässä, senkin köntys”, joku sanoi.
Darcey ei osannut tehdä muuta kuin noudattaa hänelle annettuja käskyjä. Hän oli vielä ihan unenpöpperöinen vastustellakseen ääniä.
”Mitä oikein tapahtuu?” Darcey kysyi, kun hän vihdoin alkoi herätä.
”Ei kuulu sinulle”, Marie huokaisi kävellessään etunenässä.
Hän oli siis se, joka oli kutsunut Darceytä köntykseksi. Darcey alkoi heti inhota Marieta.
Tytöt johdattivat Darceytä käytävästä toiseen. Darcey olisi eksynyt ilman pimeyttä, mutta se teki asioista vieläkin sekavampia.
”Minä luulin, että oli kiellettyä kulkea öisin käytävillä”, Darcey huomautti, kun he olivat kävelleet jo jonkun aikaa.
”Niin se onkin. Joten olisitko hiljaa, jotta me ei jäädä kiinni?” toinen bruneteista sanoi.
Darceyn teki mieli väittää vastaan, mutta siitä ei olisi ollut hyötyä.
Vartin kävelyn jälkeen Marie avasi oven, ja hetkeksi kirkkaus häikäisi Darceyn silmät.
”Mikä teillä kesti?”
”Unikekoa ei meinattu saada ylös”, joku muu sanoi.
Darcey ei ymmärtänyt, missä hän oli. Huone oli kuin heidän oleskeluhuone, mutta vähemmän muodollinen. Ja joka puolella oli enemmän tavaraa. Ja ihmisiä oli enemmän. Oikeastaan vaikutti siltä, että kaikki muut yhdeksäsluokkalaiset olivat siellä.
”No tärkeintä on, että olette täällä. Laittakaa tyttö istumaan ja hoidetaan homma”, vaaleatukkainen tyttö sanoi melko välinpitämättömästi.
Hiljalleen Darceylle alkoi valjeta, että hän oli ainoa, jolla oli yöpuku päällä. Ja että tämä tapaaminen ei tulisi olemaan mieluisa. Mikä ’homma’ tässä oikein piti hoitaa?
Darcey meni ilman pakottamista istumaan ruskealle, nahkaiselle nojatuolille. Tuoli oli vanha ja se tuntui pehmeältä. Darcey ei ehtinyt kuitenkaan nauttia siitä, sillä hetkessä kaikki muut tytöt ympäröivät hänet.
”Meillä on sinulle tehtävä”, joku tytöistä sanoi virnuillen muille.
”Niin, ja päästäksesi porukkaan sinun täytyy selvitä siitä kunnialla”, toinen sanoi.
”Sinun pitää käydä uuden, rakkaan rehtorimme kansliassa hakemassa meille jotakin”, Ruby, Darceyn huonetoveri, sanoi. ”Sinun pitää käydä hakemassa Sonyan iPod. Rehtorimme mielestä se piti takavarikoida, sillä Sonya saattaisi kuunnella musiikkia tunnilla.”
Darceyllä ei ollut hajuakaan, kuka Sonya oli. Mutta hän tiesi sen verran, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta löytää Lidian kansliaan pimeässä. Ja murtautua sinne. Ja etsiä sieltä jonkun iPod.
”Te ette ole tosissanne”, Darcey sanoi ja katseli ympärilleen.
”Miksi emme olisi?” Ruby sanoi.
”Niin, et kai sinä kuvittele, että sinä voit vain kävellä meidän kouluun ja sopeutua joukkoon ilman tulikoetta?” kiharapäinen tyttö sanoi.
Darcey huokaisi.
Hän nousi ylös.
”Te olette kaikki ihan sekaisin”, Darcey naurahti.
Ei häntä oikeastaan pelottanut, vaikka ajatus pimeillä käytävillä hortoilusta ei houkutellutkaan häntä. Darcey kuitenkin tiesi, että hän oli tehnyt elämänsä paljon pahempia asioita kuin rehtorin kansliaan murtautuminen. Ja vaikka häntä olisi pelottanut, hän ei olisi halunnut näyttää sitä muille.
Darceyllä meni jonkun aikaa oikeaa ovea etsiessä. Hän muisti vain, että toimisto oli toisessa kerroksessa. Hän ehti käydä ensimmäisen kerroksen aulassa ennen kuin löysi oikean reitin Lidian kansliaan. Hän tiesi olevansa oikeassa paikassa, kun hän näki ruman taulun oven vieressä. Varoen Darcey kokeili ovea. Se oli lukossa. Darcey nappasi hiuspinnin käteensä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän joutui tiirikoimaan lukkoja.
Hetkessä lukko napsahti auki ja Darcey astui sisälle. Hänen silmänsä olivat jo tottuneet pimeään, ja nopeasti hän bongasi Lidian pöydältä punaisen iPodin. Miten kaikki tämä oli niin helppoa! Kun hän oli murtautunut vanhan koulunsa rehtorin kansliaan, kaikki oli ollut paljon haastavampaa.
Darcey kuitenkin hiippaili hiljaa Lidian pöydän ääreen – olihan pakko olla jossain lisää turvatoimia. Kun mitään ei tapahtunut, Darcey nappasi iPodin nopeasti shortsiensa taskuun. Samassa ovi heilahti auki.
”Darcey!” Lidia huudahti.
Hän oli yhä pukeutunut arkivaatteisiinsa, vaikka kello oli jo paljon. Darceyn sydän pomppasi kurkkuun. Miten hän puhuisi itsensä ulos tästä?
”Mitä ihmettä sinä teet minun toimistossani tähän aikaan yöstä?” Lidia kysyi.
”Minä… minä etsin sinua”, Darcey mietti samaan aikaan kun puhui.
”Mitä sinä sitten teet pöytäni äärellä?” Lidia painosti.
”Minä mietin, että jos täällä olisi joku pohjapiirustus tai jotain, jotta minä voisin löytää sinun – tai siis teidän - huoneeseenne”, Darcey sanoi, ja tiesi, miten tyhmältä hän kuulosti. ”Minun oli aivan pakko puhua jonkun kanssa. Minä tahtoisin puhua isästä.”
Darcey tiesi, että se jos mikä tepsisi Lidiaan. Ja kuten hän arvasi, Lidia unohti hetkessä oudon kellonajan.
Hän laittoi yhden valon päälle ja istui alas tuolilleen.
”Mikä on hätänä?” hän kysyi paljon ystävällisemmällä äänellä.
”Uhm”, Darcey ynähti ja yritti peittää paniikkiaan. ”Minä vain mietin, että… luuletko sinä, että isä… rakastaa minua?”
Darcey oli ehkä keksinyt kysymyksen hetkessä, mutta todellisuudessa tuo arvoitus oli kaivertanut hänen mieltään lapsuudesta saakka. Suurimman osan ajasta Darcey oli kiitollinen siitä, ettei hän tiennyt vastausta. Jos vastaus olisi kielteinen, hän ei ehkä kestäisi sitä. Toisaalta ikuinen tietämättömyys oli tuskaista kuin laastari, jota vedettiin hitaasti irti.
Lidian ilme muuttui välittömästi myötätuntoisemmaksi.
”Minä olen varma, että isäsi rakastaa sinua. Hän ei ehkä osaa osoittaa sitä oikealla tavalla. Minä luulen, että häntä vain hävettää se, että hän on… no, hän ei ole ottanut vastuuta tarpeeksi. Ja nyt kun sinä olet jo iso tyttö, hän ei ehkä tiedä, miten lähestyä sinua”, Lidia sanoi.
Darceystä tuntui, että Lidia valehteli. Ilme oli aivan liian ymmärtäväinen.
”Okei, no, kiitos”, Darcey sanoi. ”Minä taidankin tästä palata takaisin nukkumaan.”
”Eikö sinulla ole muuta kysyttävää?” Lidia hämmästeli.
”No ei oikeastaan”, Darcey vastasi, vaikka tiesi, miten hölmöltä hän kuulosti.
”Sinä siis tulit etsimään minua vain tuon kysymyksen takia?” Lidia sanoi epäilevästi.
”Tuota… se kysymys oli häirinnyt minua jo todella kauan”, Darcey sanoi, kerrankin rehellisesti, ”Ja te olette ainoa, jolta minä saatoin kysyä asiasta.”
”Minun on parasta varmaan mennä takaisin nukkumaan”, Darcey lisäsi ja nousi ylös.
Hän oli varma, että hän oli päässyt pälkähästä.
”Niin, se olisi parasta. Älä kuitenkaan enää tule tänne yöaikaan, etsi minut mieluummin päivällä”, Lidia sanoi.
”Totta kai. Kiitos rehtori Gordon”, Darcey sanoi kevyesti, eikä ymmärtänyt luovansa epäilyksiä Lidian mieleen.
Hetkessä Darcey löysi oikean tien takaisin muiden tyttöjen luo. Halu paistatella saavutuksellaan oli niin suuri, että Darcey ei välittänyt edes varoa sitä, pitikö hän mekkalaa vai ei.
”Täällä ollaan!” Darcey huudahti, kun hän astui sisälle huoneeseen.
Muutamat onnittelivat Darceytä hänen nopeudestaan tai nyökkäsivät hyväksyvästi.
”Miten sinä pystyit siihen? Minä luulin, että rehtori Gordon olisi tullut kansliaansa”, Ruby kuitenkin sanoi.
”Mistä sinä tiesit, että hän tulisi kansliaan?” Darcey kysyi.
”No ei kai me voitu päästää sinua liian helpolla”, kiharapää sanoi.
”Te kerroitte Lidialle, että minä olin menossa hänen kansliaansa?” Darcey sanoi ja tunsi itsensä hieman petetyksi.
”No ei me kerrottu, että sinä olet siellä. Me vain ilmoitettiin, että me kuultiin hälyä sieltä”, tyttö sanoi hymyillen.
Darcey meni istumaan sivussa olevalle sohvalle. Hän tunsi olevansa voittaja nyt, kun muut eivät katsoneet häntä kuin sontaa. Muut tulivat jälleen seisomaan hänen ympärilleen.
”Tapoihin kuuluu, että kun uusi jäsen otetaan mukaan, uuden jäsenen pitää vastata rehellisesti kolmeen kysymykseen. Ja sitten toisin päin”, ponnaripäinen Emma sanoi.
”Minä aloitan”, ruskeatukkainen tyttö sanoi. ”Minä olen Sonya. Kiitos muuten, kun hait iPodini. Minä tahdon kysyä, että miksi ihmeessä sinä vaihdoit koulua, ja vieläpä tänne?”
Darcey oli osannut odottaa tätä kysymystä. Ikävä kyllä, hän ei ollut keksinyt siihen sopivaa selitystä.
Hän tiesi, että hänen pitäisi kertoa totuus, mutta totuus oli hyvin häilyvä käsite Darceyn mielessä. Paljon mukavampaa olisi kertoa tarina. Hyvää tarinaa kaikki arvostaisivat.
”No, kaikki alkoi siitä, kun minä ja eräs säveltäjä Leo rakastuimme palavasti.”
”Me aloimme seurustella kesän alussa. Hän oli isotätini ystävä – niin, minä asuin isotätini luona – ja siksi meidän piti salata suhde. Meistä tuntui vähän niin kuin Romeosta ja Juliasta. Oikeastaan Leo välillä kutsui minua omaksi Juliakseen”, Darcey sanoi ja väritti tarinaa vaaleanpunaisin värein.
”Me oltiin tosi onnellisia. Leo jopa puhui, että minä voisin muuttaa hänen luokseen asumaan jossain vaiheessa. Mutta sitten minun isotätini sai meidät kiinni sängystä, eikä hän katsonut hyvällä sitä, että minulla oli yli kaksikymppinen poikaystävä-.”
”Siis mitä? Sinulla on yli kaksikymppinen poikaystävä, ja te olitte sängyssä? Mutta sinähän olet vasta 15! Tuohan on laitonta. Ja hullua”, vaaleatukkainen tyttö keskeytti Darceyn tarinan.
”Itse asiassa minä olen vielä 14, Darcey sanoi hieman mahtaillen. ”Ja me tiedettiin, että se on kiellettyä. Siksi se olikin niin ihanaa.”
”Isotäti kuitenkin pyysi minua valitsemaan Leon ja hänen väliltään. Toisin sanoen, joko minä saisin jäädä hänen luokseen ja jättäisin Leon tai sitten saisin lähteä muualle. Totta kai valitsin Leon. Mutta sitten isotätini päätti lähettää hänet pois. Hänellä on paljon valtaa taidemaailmassa, joten hän vannoi, että Leo ei ikinä saisi töitä, jos hän tapaa minut. Hän jopa uhkasi Leoa vankilalla”, Darcey muotoili tarinan itselleen mukavammaksi ja vähemmän häpeälliseksi. ”Joten Leo joutui lähtemään, mutta hän lupasi tulla luokseni heti, kun täytän 16.”
”Minä viivyin hetken aikaa isoäitini luona, mutta sitten isä tuli hakemaan minua. Hän olisi totta kai tahtonut viedä minut kotiinsa välittömästi, mutta hänen uusi naisystävänsä ei hyväksynyt minua. Siksi hän lähetti minut vuodeksi tänne, jotta hän saisi lepyteltyä naisensa hyväksymään minut. Ei sillä, että minä välitän. Tai siis Leo hakee minut varmaan heti kun voi”, Darcey jatkoi valheitaan.
Toiveitaan.
”Eli se on tarinani. Mutta nyt on minun vuoroni kysyä”, Darcey sanoi innoissaan tilaisuudesta kysyä kysymys, joka oli häirinnyt häntä heti saapumisesta lähtien. ”Kuka on Kay ja missä hän on?”
Muiden ilmeet muuttuivat välittömästi. He eivät olleet enää iloisia ja kepeitä, vaan huolestuneita ja epävarmoja. Kukaan ei sanonut hetkeen mitään. Ilmapiiri tuntui jäätävältä, ja kaikki hakivat tukea muista. Oli kuin kukaan ei uskaltaisi avata suutaan.
”Kay Webber on pahin huora joka on jalallaan astunut St Runnymeden sisäoppilaitokseen”, tummatukkainen tyttö muiden takaa avasi suunsa. ”Kaikki vihasivat häntä. Ei ihme, että joku päätti listiä hänet.”
”Ole hiljaa, Rose. Sinä et tiedä, mistä sinä edes puhut. Kay on ihan varmasti vielä hengissä”, Marie, Darceyn huonetoveri, avasi suunsa.
”Mitkään todisteet eivät tue tuota väitettä”, Rose vastasi.
”No kukaan ei ole myöskään löytänyt Kayn ruumista!” joku sanoi siihen.
”Oli miten oli”, Rose sanoi, ”Kay oli tosi ilkeä ihminen. Kuolleista ei pidä puhua pahaa, mutta hän teki meidän kaikkien elämän ikäväksi.”
”Ei hän ole kuollut!” Marie keskeytti Rosen taas. ”Ja jos on, niin sinä alat kuulostaa ihan syylliseltä.”
”Ei minusta olisi ollut tappamaan Kaytä. Hän piti minua ja suurinta osaa meistä pelkkinä mitättömyyksinä häneen verrattuna, eikä minusta olisi ollut häntä haastamaan. Hän oli joidenkin mielestä kaunis, mustatukkainen ja tummasilmäinen tyttö. Ja jos totta puhutaan, hänen sydämensä oli varmasti yhtä synkkä kuin hänen pitkät kutrinsa.”
”Ja kuten ehkä arvaat, tämän jääkuningattaren paras ystävä oli Marie, joka edelleen kieltää tosiasiat. No, hän oli ainoa, joka säästyi Kayn itsevaltaiselta terrorilta. Sillä tytöllä oli kaikki langat käsissään. Siksi en usko Marien teoriaan siitä, että Kay olisi vain karannut, varsinkaan kertomatta ainoalle uskotulleen Marielle”, Rose sanoi.
”Kuten ehkä huomaat, Kayn kohtalosta on edelleen monia käsityksiä. Kuitenkin, edellisenä keväänä Kay siis katosi jäljettömiin. Kirjettä ei ole löytynyt, ei johtolankoja, ei ruumista. Poliisi on neuvoton. Meitä kaikkia on jo kuulusteltu, mutta mitään ei saatu selville”, Sonya pyöräytti silmiään. ”Mutta jos minä olisin Rose, minä pitäisin suuni kiinni. Tuollaiset puheet saavat poliisin varmasti kiinnostuneeksi.”
”Mutta eikö ole ketään epäiltyjä? Ei mitään tietoa yhtään mistään?” Darcey kysyi tiedonjanoisesti.
Hän peitti ahnaan katseensa hyvin myötätuntoisella ilmeellään. Darcey rakasti ajatusta murhamysteeristä – vaikka ei tietenkään ollut vielä varmaa, oliko Kay vain kadonnut. Häntä ei huolestuttanut laisinkaan se, että mahdollinen murhaaja olisi edelleen St Runnymedessä joko oppilaana tai osana henkilökuntaa.
”Oletko sinä miettinyt, miksi meillä on uusi rehtori tänä vuonna?” Marie sanoi hiljaa.
Muut eivät sanoneet hetkeen mitään.
Sitten Ruby kääntyi nopeasti ympäri.
”Meidän pitäisi mennä takaisin nukkumaan. Herätys on jo neljän tunnin kuluttua”, hän sanoi.
Makuusaliin löytäminen kävi kädenkäänteessä, kun mukana oli kaikki muut yhdeksäsluokkalaiset tytöt. Darceytä huvitti hieman, miten hyvin hän nyt oli yhden yön aikana oppinut tuntemaan uuden koulunsa käytäviä. Hänestä ei tuntunut niin pahalta mennä nukkumaan kuin viimeksi. Hän oli nimittäin huomannut yhden asian. Kay oli ollut tämän porukan johtaja, kuten Rose oli antanut ymmärtää. Kayn kadottua ryhmään oli selvästi tullut valtatyhjiö. Ja kukas muu sen voisi täyttää ellei Darcey?
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
No, mitäs olitte mieltä? Pärjääköhän Darcey sisäoppilaitoksessa? Ja mikä mahtaa olla Kayn kohtalo? Toivottavasti jaksaisitte kommentoida. :)
