Hei taas kaikille! Minulla meni vähän pidempään tämän osan kanssa useista eri syistä. Toisaalta kuvaaminen oli haastavampaa ja toisaalta tämä on pisin osa tähän mennessä (se nyt ei ole varsinaisesti saavutus, sillä yleensä minun osani ovat jotain 60 kuvan molemmin puolin). Aion tuolla osan lopussa kertoa hieman seuraavasta osasta, mutta ensin nauttikaa tästä osasta :).
Rebecca muutti uuteen kotiinsa ylioppilasjuhlia seuraavana viikkona. Hän oli kohdannut jo kaksi kämppäkaveriaan, Josephinen ja Dawnin. Dawn oli lähemmäs kolmekymppinen ja asunnon vanhin asukas. Josephine oli puolestaan hieman yli parikymppinen. Rouva Cutford, vuokraemäntä, oli kuulemma vuokrannut neljännen huoneen jollekulle toiselle uudelle tytölle, mutta hän ei ollut vielä tullut. Rebecca oli purkanut omat tavaransa lattialle. Yhtäkkiä hän kuuli alakerrasta pelottavan tutun äänen.
Rebecca päätti lähteä katsomaan – ihan vain varmistaakseen – mutta Rebeccan kauhuksi hän oli ollut oikeassa. Hän melkein haistoi tuon blondin hajuveden, kun hän asteli alas portaita. Rebecca näki tytön juttelevan Josephinen kanssa. Rebecca ymmärsi heidän puheestaan sen verran, että tuo tyttö oli muuttamassa samaan asuntoon hänen kanssaan.
”Becky!” nuori kaunotar huudahti nähdessään Rebeccan. ”Älä sano, että sinä olit se ’nuori ja taidokas ballerina’, joka vei valkoisen huoneen aivan minun nenäni edestä?”
”Hei Lidia”, Rebecca sanoi. ”Joo, minähän se. Mutta mitä sinä täällä teet?”
Hän oli edelleen toiveikas, että Lidia oli vain käymässä.
”Meistä tulee näköjään jälleen kämppiksiä”, Lidia naurahti selvästi harmissaan.
”Et ole tosissasi”, Rebecca sanoi, kun hän oli tullut portaat alas.
”Ai, te tunnette jo toisenne!” Josephine sanoi innokkaasti.
”Joo, me olimme huonetovereita Balettiakatemiassa”, Lidia sanoi miellyttävällä äänellä Josephinelle.
”Niin, miten mukavaa onkaan jakaa asunto Lidian kanssa”, Rebecca sanoi yrittäen vähentää sarkasmin minimiin.
Ruskeatukkainen Dawn pyysi heitä syömään illallista.
”Älkää tottuko tähän kulinaariseen taivaaseen”, Dawn nauroi. ”Minä olen aivan pian lähdössä kiertämään, ja olen poissa yli kuukauden. Etkös sinä, Rebecca, aloita Greenpondin balettiseurueessa?”
”Minua voi kutsua Beckyksi”, Rebecca sanoi ja hymyili itseensä tyytyväisenä ”Ja kyllä, minä aloitan heti maanantaina. Olisin tietenkin halunnut aloittaa heti ylioppilaskirjoitusten päätyttyä, mutta valitettavasti seuralla oli juuri kiertue kesken.”
”Kuinka mukava kuulla! Osa meistä balettitanssijoista jatkaa pienemmällä kokoonpanolla”, Dawn sanoi.
”Ai, me olemme samassa balettiseurassa? Tosi kivaa!” Rebecca sanoi.
”Niin, tosin jos olen oikein kuullut, niin maanantaina kaikki tanssijat, jotka eivät jatka kiertämistä, saavat harjoitella tour fouettéja. Todella useita peräkkäin. Eli onnea matkaan”, Dawn toivotti.
Tour fouettét olivat pyörähdyksiä, joihin yhdistettiin jalan nopea vauhdinottoliike. Rebecca oli harjoitellut niitä Balettiakatemiassa, mutta hänestä alkoi tuntua, että ne olisivat paljon haastavampiä tässä uudessa ryhmässä.
”Minä en tosiaan ymmärrä, miten te jaksatte klassista balettia. Minähän siis olin ensin tanssimassa nykybalettia, mutta vaihdoin kokonaan nykytanssiin ja hiphoppiin melkein heti. Klassinen baletti ei onnistuisi minulta enää ollenkaan. Minä tarvitsen vapauksia”, Josephine selitti.
”Voi, minä olen myös miettinyt jotain nykytanssiin liittyvää, mutta tahdon ensin kokeilla klassista”, Lidia puuttui keskusteluun.
He jatkoivat keskustelua baletista ja yrittivät jollain tavalla ystävystyä ennen ikävää arkea. Rebecca oli asunut aina jonkun toisen huollettavana – ellei kesää jälkeen Rebeccan siskon Bethanyn kuoleman lasketa – joten Rebeccaa jännitti kaikki vastuu, mitä omillaan asuminen toisi. Ja häntä myös huoletti, miten kemiat sopisivat yhteen.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kesän toisella viikolla Rebecca meni käymään Lean luo. Lea oli muuttanut omaan yksiöön upeaan vanhaan taloon. Rebecca aina unohti sen, miten varakas hänen ystävänsä perhe oikeasti oli.
”Minä ajattelin kesän aikana tehdä pientä pintaremonttia. Ainakin vedän osan tapeteista alas”, Lea selitti rentoutuneesti. ”Ja mietin myös uusien kalusteiden hankkimista. Kunhan saan palkan myyjäntöistä.”
”Minä luulin, että sinun porukkasi auttaisivat sinua”, Rebecca sanoi yrittäen minimoida kateuden itsessään.
”Äh, on paljon hauskempaa elää itsenäisesti. Tai no… ei ehkä hauskaa”, Lea naurahti. ”Mutta minusta tuntuu aikuiselta.”
”Olet oikeassa, minustakin tuntuu paljon paremmalta nyt, kun isä ei enää maksa minun tekemisiäni”, Rebecca sanoi.
”Muuten”, Lea sanoi yhtäkkiä, ”Kohtasin Nickin eilen kaupungilla. Hän kyseli paljon sinusta.”
Nick ja Rebecca olivat olleet aikaisemmin ystäviä. Heidän tiensä olivat eronneet, kun Nick oli yrittänyt lähennellä Rebeccaa todella törkeästi. Rebecca oli vältellyt häntä siitä lähtien, mutta vain muutama ihminen tiesi, minkä takia Rebecca ei voinut sietää Nickin seuraa.
”Mitä hän kysyi?” Rebecca sanoi ahdistuneena.
”Hän yritti vaikuttaa huolettomalta. Aivan kuin hän muuten vain kyselisi, missä sinä nykyään asut ja mitä sinä teet työksesi. Minä en kertonut mitään”, Lea sanoi nopeasti huomattuaan Rebeccan ilmeen, ”Älä huoli.”
”Minä vain toivon, että hän jättäisi minut rauhaan”, Rebecca huokaisi.
Hän sai jatkuvasti sähköpostia Nickiltä, joissa jokaisessa pyydettiin anteeksi tämän tekoja.
”Minä sanoin hänelle sitä ihan samaa!” Lea sanoi tyytyväisenä itseensä. ”Nick kysyi myös Lidiasta. Miten teillä menee siellä pikkuballerinojen pesässä?”
Rebecca päätti olla huomioimatta Lean sarkastista kommenttia, mutta hän alkoi selittää pienistä ongelmista, joita hänellä oli ollut Lidian kanssa.
”Nyt kun Dawn on poissa, Lidia on ottanut jonkinlaisen äidin roolin…”
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kesän aikana elämä kimppakämpässä kolmen muun tytön kanssa alkoi tasaantua. Rebecca ei tullut hirveän hyvin toimeen Lidian kanssa, mutta he eivät joutuneet usein tekemisiin toistensa kanssa. Tämä sopi hyvin heille molemmille. Harvoin Rebecca sai olla asunnossa aivan yksin, joten tämän tapahtuessa Rebecca otti kaiken ilon irti – toisin sanoen hän harjoitteli balettia.
Kesken tanssin puhelin soi. Kaikilla heillä oli kännykät, joten Rebecca uskoi soittajan olevan pelkkä puhelinmyyjä. Hän kirosi jo mielessään sitä onnetonta, joka oli kehdannut keskeyttää hänet.
”Edd Webster tässä. Onko Lidia Gordon paikalla?” mies toisessa päässä sanoi.
”Valitettavasti Lidia ei ole kotona. Tahdotko jättää viestin?” Rebecca kysyi.
”Voisitko ilmoittaa hänelle, että koe-esiintyminen on aikaistettu keskiviikkoon ja paikaksi on vaihdettu Maple Street 21:n. Sano hänelle, että aika on edelleen puoli kahdelta. Muistuttaisitko Lidiaa vielä harjoittelemaan Joutsenlammen koreografian kertaalleen?”
”Keskiviikko, Maple Street 21, puoli kaksi”, Rebecca toisti. ”Okei, ilmoitan hänelle.”
Hän sulki puhelimen ja oli jo kirjoittamaisillaan Lidialle lapun, kun hänelle tuli idea. Hän muisti kuinka hänen vanhan koulunsa rehtori oli sanonut heille, että vain kovalla työllä pääsisi huipulle, eikä uraa luodessa pidä keskittyä ystävyyssuhteisiin. Lidian kanssa hän ei edes ollut ystävä. Rebecca tiesi osaavansa Joutsenlammen hyvin. Ehkä hän voisi käydä itse selvittämässä, millainen koe-esiintyminen oli luvassa.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Seuraavana keskiviikkona Rebecca lähti metsästämään Maple Street 21. Kun hän vihdoin löysi paikan, häntä alkoi epäilyttää. Laitakaupungin rakennus vaikutti autiolta. Toisaalta, siellä saattoi olla jokin salainen kansallisbaletin koe-esiintyminen.
Rebecca astui sisälle vanhaan ja hylätyltä vaikuttavaan taloon. Hän saapui valkoiseen aulatilaan, jonka seinät vaikuttivat huonokuntoisilta. Ilmassa leijui homeen haju. Rebecca alkoi olla varma, että hän oli väärässä paikassa. Seinällä oli lista, mitä eri kerroksissa oli. Rebecca huomasi pienen ilmoituksen, jossa luki, että casting oli kolmannessa kerroksessa. Rebecca ei luottanut hissiin, joten hän valitsi portaat ja lähti kapuamaan.
Matkalla ylös hän ei nähnyt ristin sielua, mutta saavuttuaan kolmannen kerroksen odotustilaan, hän löysi ihmisiä. Kaksi jumppapukuun pukeutunutta tyttöä istuskeli odottamassa aulan tuoleilla.
”Öhöm”, Rebecca yskäisi. ”Tiedättekö te, missä täällä voi vaihtaa vaatteet?”
Rebecca huomasi äänensä olevan kauhean kimeä. Kääntämättä katsettaan toinen tytöistä sanoi:
”Vessat ovat käytävän päässä.”
”Kiitos”, Rebecca piipitti.
Kun Rebecca palasi vessasta, paikalle oli ilmestynyt kolmas nainen.
”Vau”, hän sanoi sarkastisesti huomattuaan Rebeccan, ”Sinä tosiaan taidat yrittää tehdä vaikutuksen valitsijoihin.”
”Tuota… Nämä ovat ihan minun tavalliset tanssivaatteet”, Rebecca sanoi yrittäen keksiä jotain ikävää sanottavaa tuosta naisesta.
Nainen pyöräytti silmiään. Muutkin tuijottivat häntä.
Rebecca kutsuttiin pian sisälle – tosin Lidian nimellä. Hän ei ollut varma, mitä hänen kuului tehdä, joten hän jäi yksinkertaisesti seisomaan huoneen etuosaan tiiliseinän eteen.
”Hei Lidia”, keskimmäinen nainen sanoi. ”Minä olen Ebody Wood, ja tässä ovat Mick Wald ja Emily Sand.”
”Itse asiassa Lidia ei päässyt tulemaan, joten minä korvaan häntä. Minä olen siis Rebecca Brennan. Hauska tutustua”, Rebecca sanoi hermostuneena.
”Ahaa. No, voisimmeko me siis nähdä sinun mallikansiosi, Rebecca”, sama blondi kysyi.
”Mi-minun mallikansioni?” Rebecca kysyi hämmentyneenä.
”Niin, Rebecca. Sinun mallikansiosi”, Mick Wald sanoi kuin lapselle.
”Tuota… Minulla ei ole sellaista. Ei vielä. Olen aloitteleva… malli”, Rebecca sanoi nolona.
”Aika lyhyt. Toisaalta hyvin hoikka”, Ebody Wood sanoi arvostellen.
”Punapäät eivät kyllä myy hirveän hyvin”, Emily Sand huomautti.
”Eikä hänellä ole mallikansiota”, Mick Wald sanoi.
”Totta, totta”, Ebody Wood sanoi.
Rebeccalle oli heti selvää, että tämä oli nainen, joka lopulta päätti kaikesta.
”Hän on aika mitäänsanomaton”, Emily Sand sanoi.
”Tosin se voi olla hyväkin juttu. Mitäänsanomattomista voi saada vaikka minkä näköisiä”, Mick Wald sanoi.
”Osaatko sinä tanssia balettia?” Ebody Wood keskeytti muut.
”Totta kai! Tahtoisitteko te nähdä?” Rebecca kysyi.
Tanssi oli ainoa asia, jossa Rebecca uskoi onnistuvansa. Hän voisi nopeasti tanssia jotain ja lähteä pois, sillä Rebeccasta ei tosiaan olisi malliksi.
”Ole hyvä, Rebecca”, Ebony Wood sanoi kyllästyneenä.
Rebecca aloitti tanssin. Tuntui rentouttavalta tanssia yleisölle, joka ei osaisi huomauttaa hänelle väärästä taivutuksesta tai piruetista. Rebecca unohti taas hetkeksi, missä hän on. Laitakaupungin äänet hiljenivät, ja hän oli taas yksin huoneessa, esiintymässä vain itselleen.
Kun Rebecca lopetti, hän huomasi hämmästyneen yleisönsä. Vaikka he eivät olleet baletin asiantuntijoita, he vaikuttivat ymmärtäneet tanssin kauneuden.
”Hän vaikuttaa paremmalta kuin se edellinen. Ja ne kaksi muuta, he eivät osaa balettia ollenkaan”, Mick Wald sanoi.
”Hän ei ole kyllä yhtä pitkä kuin Rose, se edellinen tyttö”, brunetti Emily Sand sanoi.
”Mutta Rosella ei ole melkein ollenkaan hiuksia, sellainen naurettava poikatukka”, Ebony Wood totesi nopeasti.
”Mutta Rebecca on edelleen ihan liian lyhyt. Ja punapää”, Emily Sand intti.
”Ja mallikansio. Tai siis kuka tulee castingiin ilman mallikansiota”, Mick Wals sanoi.
”Minä haluan hänet”, Ebony Wood sanoi.
Rebeccaa tympi se, miten he keskustelivat aivan kuin Rebecca ei olisi paikalla. Eikä hän enää pysynyt kärryillä siinä, mitä oli oikein tapahtumassa.
”Rebecca, toivomme sinun tulevan huomenna kuvauksiin, aamulla kymmeneltä. Onko se mahdollista, näin lyhyellä varoitusajalla?” Ebony Wood kysyi.
”Tuota… Tietysti. Okei. Kyllä se sopii”, Rebecca sanoi.
”Hienoa. Älä laita aamulla meikkiä. Meillä pitäisi olla kaikki täällä valmiina. Kiitos kun kävit”, Ebony Wood sanoi asialliseen sävyyn.
”Ahaa. No, kiitos teille”, Rebecca sanoi täydellisen hämmennyksen vallassa.
Mitä oli oikein tapahtunut? Oliko Rebecca valittu kuvauksiin? Mutta ei hän ollut mikään malli! Ei hän osannut olla kuvattavana – hyvänen aika, hän inhosi kaikkia hänestä otettuja kuvia! Mutta oli kai myöhäistä selittää asia. Hänen täytyi vain harjoitella poseeraamista koko ilta.
Hieman ennen kymmentä Rebecca saapui talon luo. Hän ei ollut nukkunut koko yönä. Häntä jännitti ihan hirveästi se, mitä kaikki tekisivät, kun heille paljastuisi hänen huijauksensa. Rebecca toivoi, ettei hänen tarvitsisi tehdä muuta kuin vetää joutsentanssi kertaalleen ja häipyä – ja toivoa, ettei kukaan näkisi hänen mainoksiaan koskaan.
Rebecca ei koskaan käyttänyt paljoa meikkiä, mutta hänestä tuntui oudolta liikkua kaupungilla ihan kokonaan ilman mitään peitevoidetta tai ripsiväriä. Hän mietti, että millaiseksi hänet oikein meikattaisiin. Ja millaiset vaatteet hän saisi. Ja miten hän oikein näyttäisi oikealta mallilta.
”Sinä olet Rebecca?” jakkuun pukeutunut hoikka nainen kysyi, kun Rebecca astui sisälle.
”Joo, kyllä”, Rebecca sanoi ja teki kaikkensa vaikuttaakseen tottuneelta mallinkeikkoihin.
”Hienoa! Ole hyvä, ja seuraa minua. Vien sinut ensin maskeeraukseen ja puhutaan sitten myöhemmin”, nainen sanoi edelleen esittäytymättä.
Rebecca vietiin läpi käytävien ja lopulta hän ja mysteerinen nainen saapuivat pukeutumis- ja maskeeraustilaan.
”Minä olen Maryana”, tummatukkainen meikkaaja sanoi iloisesti.
”Minä, tuota, olen Rebecca”, Rebecca vastasi.
”Niin, niin, upea ballerinamme”, Maryana nauroi ja jutusteli.
Rebecca ei kuitenkaan onnistunut rentoutumaan.
Rebeccasta tuntui kuin hän olisi istunut maskeerattavana ja puunattavana tuntikausia. Maryana jutteli niitä näitä ja Rebecca vastaili melko monotonisesti. Hänestä tuntui, että hänen kasvonsa olisi peitetty sentin paksuisella kerroksella meikkiä. Kun Maryana vihdoin näytti Rebeccalle, miltä tämä näytti, Rebecca oli yllättynyt.
”Vau, minähän näytän ihan… ihan mallilta!” Rebecca hihkaisi.
”Hienoa, sinä olet valmis”, edelleen tuntemattomaksi jäänyt nainen sanoi.
Rebecca ei ollut huomannut, että hän oli hiippaillut paikalle.
”Mennään sitten nopeasti katsomaan vaatteet, jotta saadaan sinut kuvattavaksi”, nainen käski.
Rebecca nousi ylös ja hyvästeli Maryanan.
Rebecca joutui häpeäkseen riisuutumaan ja pukeutumaan bleiserinaisen edessä. Bleiserinainen auttoi hänelle oudon balettipuvun päälle. Kun hän oli saanut rikkinäiset verkkosukkahousut aseteltua hyvin, bleiserinainen saattoi hänet peilin eteen. Rebecca matki peilin edessä poseerausta, jonka hän oli nähnyt lehdessä.
”Ei tuo ole kuitenkaan se paras vaihtoehto”, bleiserinainen sanoi nasaaliäänellä. ”Vaihtoon!”
Rebecca joutui jälleen riisuutumaan. Hän tunsi, että hänen ei yksinkertaisesti pitäisi olla siinä. Lidia olisi paljon parempi malli. Hän oli pidempi, kauniimpi ja sosiaalisempi. Rebecca ei ehtinyt kauaa ajatella sitä, kun bleiserinainen ilmoitti löytäneensä toisen asun.
Kun Rebeccalle oli saatu lähes identtinen asu päälle, bleiserinainen saattoi hänet välittömästi peilin eteen. Ebody Wood tuli paikalle puuskuttaen.
”Alicia, sinä olet pitänyt Rebeccaa täällä vaikka kuinka kauan. Aika on rahaa”, Ebony Wood sanoi.
”Me saimme juuri Rebeccan valmiiksi”, Alicia sanoi. ”Sitä paitsi, se on Maryana, joka piteli Rebeccaa vaikka kuinka kauan.”
Ebony Wood viittasi heitä molempia seuraamaan häntä perässään. He astuivat ovesta toiseen huoneeseen ja Rebecca huomasi saapuneensa isoon tilaan, jossa oli ihmisiä heitä odottamassa.
”Okei, tyttö on saapunut. Ovatko kaikki valmiita?” Ebony Wood touhotti.
”Tuota, Alicia?” Rebecca sanoi bleiserinaiselle.
”Niin?”
”Mitä… mitä minun pitää siis tehdä?” Rebecca kysyi lievän kauhun vallassa.
”Sinä tanssit. Eikö se ole jo selvää?” Alicia sanoi
”Okei. Entä… onko tämä niin kuin… videolle vai…” Rebecca sanoi, mutta hänet keskeytettiin.
”Malli kameran eteen!” joku huusi ja Alicia väistyi Rebeccan tieltä.
Rebecca asteli epävarmasti huoneen etuosaan.
”Hei Rebecca! Minä olen Robert. Ota vain ihan rennosti”, kuvaaja sanoi.
”Hei vaan. Tuota… aloitanko minä vain… tanssin?” Rebecca kysyi.
”Ole hyvä vaan”, Robert sanoi.
Rebecca aloitti baletin tanssimisen, mutta Rebecca ei päässyt samanlaiseen flow-tilaan kuin yleensä. Häntä jännitti ihan hirveästi. Kaikki ne ihmiset puhuivat ja katselivat häntä. Kun tanssia oli kulunut jo jonkin aikaa, häntä pyydettiin keskeyttämään.
”Okei, Rebecca, tule pois sieltä. Pidetään lyhyt tauko”, Ebony Wood huusi.
”Minä aion yrittää kysyä tämän kauniisti”, Ebony Wood sanoi, ”mitä ihmettä tuo oikein oli?”
Rebeccaa itketti. Häntä nolotti ja ällötti ja ärsytti.
”Minä en tiedä”, Rebecca sai sanotuksi.
”No sitten ala miettiä, koska minä en maksa sinulle tällaisesta lorvailusta. Mitä jos tehtäisiin tämä niin, että sinä vain teet jonkun yksittäisen liikkeen. Ja yritä näyttää edes vähän eloisammalta”, Ebony Wood pyysi.
Rebecca palasi takaisin kameran eteen, tuntien itsensä tyhmemmäksi kuin koskaan.
”Onko hän edes tehnyt mallintöitä”, Alicia kysyi joltakulta.
Rebecca yritti sulkea korvansa, olla kuulematta. Hän kaipasi tupakkaa niin paljon. Hän oli varma, että edes yhden sätkän jälkeen hän tuntisi itsensä niin rentoutuneeksi, että hän saisi onnistuneen kuvan.
”Okei, nyt alkaa hiljalleen lähtemään. Nosta kuule tota jalkaa vähän enemmän vasemmalle. Ei, kun siis sinun vasemmalle”, Robert ohjaili.
Rebeccasta alkoi tuntua yhä enemmän ja enemmän siltä, että hän olisi jälleen balettiharjoituksissa. Ebony Woodin ahdistunut katse alkoi hieman hälvetä. Rebecca ei varsinaisesti saanut siitä lisää itseluottamusta, mutta hän alkoi hiljalleen taas hengittää, eikä häntä itkettänyt enää niin paljon.
Rebecca joutui vielä esittämään joutsentanssin kymmeniä kertoja, kun Edd otti videokuvaa erilaisista kuvakulmista televisiomainosta varten. Lopulta Ebony Wood ilmoitti, että heillä oli tarpeeksi kuvamateriaalia.
”Kiitos, me emme tarvitse sinua täällä enää. Me lähetämme sinulle kuvat mallikansiotasi varten muutaman kuukauden kuluessa. Voit seurata Aliciaa, hän auttaa sinut pois puvustasi”, Ebony Wood sanoi.
”Ai, kiitos teillekin”, Rebecca sanoi ja tunsi silkkaa huojennusta.
Rebecca kulki Alician perässä pukuhuoneeseen. Koska kuvaukset olivat ohi, Rebeccasta tuntui siltä, että hän voisi olla rehellinen.
”Alicia”, Rebecca sanoi, ”Mikä mainos tämä oikein oli?”
Alicia katsoi Rebeccaa hölmistyneenä.
”Anteeksi kuinka?” hän kysyi.
”Niin siis mitä minä olen nyt mainostanut?” Rebecca sanoi.
”Hajuvesimainos, tietysti. Genialin Belle Ballerina –hajuvedelle”, Alicia sanoi.
”Siis mitä? Genialin mainos? Minä olin sen Genial-kosmetiikkamerkin mallina?” Rebecca sanoi hämmentyneenä.
Rebecca itsehän käytti jatkuvasti Genialin meikkejä! Se oli tunnettu brändi, ei mikään pikkumerkki.
”Miksi ihmeessä Genial ei käyttänyt jotakin oikeaa mallia?” Rebecca kysyi.
”Genial halusi jonkun tuntemattoman kasvon. Mutta miten ihmeessä sinä päädyit castingiin, jos sinä et tiennyt yrittäväsi Genialin malliksi?” Alicia esitti vastakysymyksen.
”Se on aivan liian pitkä tarina”, Rebecca sanoi.
Hän ei kehdannut myöntää, että hän oli huijaamalla ja erehtymällä päätynyt kokeilemaan onneaan.
Kun he olivat saanet Rebeccan ulos kireästä balettipuvusta, Alicia pyysi Rebeccaa jälleen seuraamaan häntä. Alicia kertoi, että he vielä allekirjoittaisivat sopimuksia ja muita asioita. Rebecca ei ollut kertaakaan ajatellut, että hän voisi saada moisesta ala-arvoisesta poseeraamisesta korvausta.
Aurinko alkoi jo laskea, kun Rebecca pääsi vihdoin kotiin. Hänellä oli aivan kamala nälkä ja häntä väsytti. Rebecca oli innoissaan saamastaan palkkiosta, mutta häpeissään siitä, että kymmenet tuhannet – ellei jopa useammat – näkisivät hänen mainoksensa. Ja hän joutuisi ehkä jopa televisioon! Rebecca ei osannut päättää, että oliko hän enemmän onnellinen vai nolona sen takia.
”…ja sitten minua nolotti ihan kamalasti! He vain sanoivat, että-”, Lidia selitti pää painuksissa, mutta Josephine keskeytti hänet.
”Becky! Mitä ihmettä?” hän huudahti.
”Miten niin ’mitä ihmettä’?” Rebecca kysyi hymyillen.
”No sinun meikkisi! Ja sinun kampauksesi! Missä sinä olet ollut tänään?” Josephine kyseli.
”Ai tämä!” Rebecca esitti hämmästynyttä. ”Minä olin tänään Genialin mallina.”
Rebecca korosti tahattomasti Genialia niin paljon, ettei sitä voinut olla huomaamatta.
”Ai, mikä sattuma”, Lidia sanoi ja nousi ylös. ”Nimittäin minulla piti olla tänään Genialin casting, mutta se olikin siirretty jo eiliseen. Ja kappas, joku taisi unohtaa mainita siitä. Hmm… hei, sehän olit sinä!”
Kun Rebeccan ilme oli hämmennyksen ja kauhun sekoittamana, Lidia lisäsi:
”Minun…managerini Edd Webster kertoi puhuneensa jonkun Rebeccan kanssa.”
”Lidia, minä olen oikeasti pahoillani. Tai siis, minä en tiennyt, että se oli casting”, Rebecca sanoi, ja älysi, miten tyhmältä hän oikein kuulosti. ”Ei kun minä tarkoitan, että… muistatko, kun me oltiin vielä Balettiakatemiassa ja rehtori sanoi, että baletissa ei ole ystäviä ja että on vaikea pärjätä, jos ei ihan vähän kilpaile.”
Rebeccan teki mieli lyödä itseään. Hänen ei pitänyt kuulostaa niin kamalalta.
”Kuule Becky, minä olen ollut vain ja ainoastaan kiva sinulle! Minä en puhu sinusta paskaa kaikille niin kuin sinä teet. Ihan niin kuin minä en tietäisi, että joka ikinen kerta, kun käännän selkäni, niin sinä olet jollekin supattamassa jotakin! Tätä on jatkunut vaikka kuinka kauan, ja minä olen niin täynnä tätä! Sinä et edes tarvitse enempää töitä! Sinä olet jo balettiseurassa! Miksi sinun pitää aina olla tuollainen?!” Lidia räjähti.
Ennen kuin Rebecca ehti vastata siihen mitään, Lidia tönäisi hänet pois tieltään ja juoksi ylös.
”Lidia! Hei Lidia!” Rebecca huusi. ”Tule takaisin!”
Rebecca ei ollut koskaan ajatellut asioita Lidian kannalta. Oli totta, että Rebecca oli aivan liian usein sanonut pahoja asioita Lidiasta. Ja oli totta, että Lidia oli hänelle mukava tai ainakin siedettävä.
”Lidia”, Rebecca maanitteli Lidian huoneen ovella. ”Voidaanko me puhua?”
”Mene pois”, Lidia pyysi.
”Lidia hei, minä olen pahoillani. Ihan oikeasti. Minä en edes tiennyt, että se oli joku casting. Jos minä olisin tiennyt, minä en olisi mennyt.”
”Onpa lohdullista”, Lidia totesi, kun Rebecca tuli sisälle hänen huoneeseensa.
”Minä antaisin sinulle ne typerät kuvaukset, jos vain voisin. Se oli ihan oikeasti kamalaa. Kaikki vain haukkuivat minua”, Rebecca liioitteli, jotta Lidia piristyisi.
”Minä en voi edes ymmärtää sitä, että he ottivat sinut sinne. Sinulla ei ole mitään kokemusta eikä edes mallikansiota”, Lidia jupisi.
Lidia nousi ylös ja käveli toiselle puolelle huonettaan.
”Meidän ei kannata puhua enää tänään”, hän sanoi ja nojasi peiliinsä.
”Lidia, etkö sinä voisi antaa minulle anteeksi?”
”En tänään. Mene pois, okei?” Lidia pyysi.
Rebeccasta alkoi tuntua siltä, ettei hänen asiansa edennyt, joten hän päätti totella.
Hän meni ja pesi kasvonsa. Hän selvitti hiuksensa auki ja huokaisi. Aurinko oli jo laskenut kokonaan, mutta Rebeccan äskeinen nälkä oli kokonaan kadonnut. Hän tahtoi yksinkertaisesti nukkua.
Rebecca istahti kylpyammeen reunalle harmissaan. Hän sytytti tupakan, vaikka se oli ehdottoman kiellettyä. Rebecca alkoi rentoutua ja päivän stressi alkoi hiljalleen hälvetä.
”Becky, ulos sieltä! Minä tahdon suihkuun ja täällä haisee ihan tupakalta!” Josephine huusi oven takaa.
”Okei okei”, Rebecca sanoi.
Ehkä oli sittenkin parempi mennä nukkumaan.
------------------------------------------------------------------------
3 kuukautta myöhemmin
Rebecca oli saanut valtavan kirjekuoren postissa. Hän yritti päästä muiden näkyviltä avaamaan sen, mutta Lidia huomasi sen.
”Mitä sinulla siinä on?” hän kysyi.
”Ei mitään”, Rebecca yritti.
”Älä viitsi”, Lidia nauroi. ”Näytä!”
”Ei ole totta! Nämä ovat sinun mallikuviasi”, Lidia nauroi, muttei yhtä aidosti kuin aikaisemmin.
Ja totta se oli, kuvat olivat vihdoin saapuneet, mikä saattoi Rebeccan kauhuksi tarkoittaa myös sitä, että mainokset ilmestyisivät pian lehdissä.
”Tuo on tosi kiva puku sinulla”, Lidia sanoi.
”Voi että. Minä tavallaan toivoin, että koko juttu olisi unohdettu!” Rebecca huokaisi.
Samassa puhelin soi.
”Hei äiti!” Rebecca sanoi puhelimeen. ”Joo, kyllä, minä se olin… Kyllä, kävin kuvauksissa enkä kertonut sinulle… älä nyt, äiti! Minä ilmoitan sinulle sitten ensikerralla, kun menen kuvattavaksi… No en ole suunnitellut, että jatkaisin mallintöitä… Ei ei ei ei ei, minä jatkan täällä, en ole menossa millekään mallikiertueelle…”
Rebecca joutui puhumaan äitinsä kanssa jopa yli tunnin, mikä oli paljon jopa heidän mittapuullaan.
Kun puhelu loppui, joku muu yritti soittaa hänelle. Se oli Rebeccan isä Bertil, joka halusi käydä tarkat keskustelut Rebeccan mallintöistä. Tätä jatkui koko päivän – Rebecca sulki puhelimen ja välittömästi joku muu soitti ja vaati saada selville, miksi Rebecca ei ollut kertonut asiasta juuri hänelle.
Rebecca ei päässyt mainoksia pakoon missään. Televisiota katsellessa ainakin kerran ohjelman aikana hänen mainoksensa välähti ruutuun. Ja siinä hän tanssi, kaikessa virheellisyydessään. Muiden mielestä se oli aivan älyttömän huvittavaa.
”Siinä sinä taas olet!” Dawn nauroi, kun Rebecca oli jälleen televisiossa.
--------------------------------------------
Seuraava talvi.
Rebecca oli jälleen yksin kotona laittamassa ruokaa. Joulu oli vasta edessä, ja Rebecca mietti, vierailisiko hän siskonsa haudalla sinä vuonna yksin vai menisikö hän sinne äitinsä kanssa. Yhtäkkiä ovikello soi.
Rebecca meni avaamaan, ja ovella oli hänelle tuntematon vaaleatukkainen nainen.
”Iltaa”, nainen sanoi. ”Minä olen Helen Davis. Ja sinä olet tietysti Rebecca.”
Helen ojensi kätensä ja Rebecca tarttui siihen epävarmana.
”Minä en taida tuntea teitä”, Rebecca sanoi.
”Ah, ette tietenkään. Mutta me tunnemme teidät. Me näimme sinun mainoksesi, ja me uskomme, että sinusta olisi suurta iloa Kansallisbaletille”, Helen sanoi.
”Te huijaatte”, Rebecca sanoi. ”Onko tämä jokin sairas pila? Miten te löysitte tänne?”
Helenin ilme ei värähtänytkään.
”Me tarjoamme sinulle paikkaa Kansallisbaletissa, ja jos olet todella Balettiakatemian rehtorin sanojen mukainen, me tahdomme sinut mukaan.”
Rebecca ei voinut uskoa sitä. Hänen unelmansa oli aivan hänen silmiensä edessä. Hän, kansallisbaletissa. Vastavalmistuneena. Se ei yksinkertaisesti voinut olla totta.
”Kuulostaa ihanalta”, Rebecca sanoi.
”Hienoa! Meidän pitää siis puhua”, Helen sanoi ja Rebecca ohjasi hänet pöytään.
He istuivat alas ja Helen selitti Rebeccalle, mistä oikein oli kyse. Helen kertoi, miten siirtyminen toiseen balettiseurueeseen tapahtuisi ja mitä se vaatisi Rebeccalta. He keskustelivat siirtymäajoista ja Rebeccan mahdollisuudesta nousta ensitanssijaksi. Helen kertoi, mikä hänen roolinsa Rebeccan elämässä olisi. Helen pyysi Rebeccaa allekirjoittamaan muutaman kaavakkeen ja sopimuksen.
Kun Helen oli lähtenyt, Rebecca ei enää kestänyt. Hän hyppi ympäri huonetta ja vähät välitti siitä, mitä alakerran naapurit ajattelivat. Hän oli tehnyt sen. Hän oli huipulla. Hän oli voittaja!
Ja tähän loppuun Rebeccan "mainoskuva".
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Toivottavasti piditte osasta! Näin ihmeen paljon vaivaa isossa osassa lavastuksista. Ja tiedän, että hahmoja on ihan hirveästi ja niissä on vaikea pysyä perässä, mutta kaikeksi onneksi vain muutamalla on väliä. Seuraavassa osassa käydään läpi n. kymmenen vuotta Rebeccan ja Rebeccan vanhempien (kai te ikävöitte vielä Bertiliä ja Beatricea? :D) elämästä. Osa tulee olemaan hyvin kuvapainotteinen, ja siinä käydään lähinnä 'suuria linjoja'. Se on luultavasti vähän lyhyempi kuin useimmat osat, mutta sen tekemiseen menee varmaan paljon aikaan. No niin, vähät löpinöistä. Toivottavasti jaksatte kommentoida :).
Kommentit