Minun ylioppilaskirjoitukseni lähestyvät uhkaavasti, mutta opiskelun sijaan olen viettänyt aivan liikaa aikaa Brennaneitten kanssa. Minun piti julkaista tämä osa jo viime viikonloppuna, mutta en sitten ehtinytkään. Tämä osa on surullisempi kuin muut (ja työläämpi, vaikkei se siltä vaikuta), mutta toivottavasti pidätte siitä silti.
Toukokuun lopulla
Oli viimeinen ilta ennen todistusten jakoa, ennen yhdeksännen luokan loppua. Rebecca oli menossa nukkumaan, mutta kuten tavallisesti perjantaisin, Bethany oli lähdössä ulos.
”Äiti kielsi sinua”, Rebecca sanoi. ”Ja minä en tosiaan enää ala selittämään, miksi sinä tulet humalassa kotiin aamuyöstä.”
”Sinä olet niin rasittava, Bex! Kaikki ovat ulkona tänään. Minä en jää sisälle!”
”Sinä saat ikuisen arestin. Äiti sanoi tänäänkin varmaan miljoona kertaa, että jos sinä menet ulos tänään, et koskaan pääse ulos talosta ennen kuin olet kolmikymppinen”, Rebecca sanoi vahingoniloisesti.
”Sinä olet hiljaa tästä. Oikeasti, tämä on viimeisiä kertoja kun minä olen samalla luokalla kaikkien ihanien tyyppien kanssa, ja me halutaan juhlia sitä. Kiltti Becky, ole hiljaa tästä”, Bethany pyysi.
Lopulta Rebeccan oli suostuttava, sillä ei hän itse hyötyisi lainkaan Bethanyn kiinnijäämisestä. Lisäksi Bethany lupasi antaa Rebeccalle yhdet nätit farkut.
”Olet paras, Rebecca. Ihan oikeasti”, Bethany sanoi ja halasi siskoaan.
He olivat jollain tapaa lähentyneet Rebeccan Balettiakatemian koe-esiintymisen jälkeen. Bethany oli älynnyt, että pian Rebecca ei ehkä olisikaan kotona viikkoja, vaan kaukana Greenpondissa sisäoppilaitoksessa.
”Joo joo, älä ala tunteilemaan”, Rebecca nauroi siskonsa halatessa häntä.
Yön ollessa pimeimmillään Rebecca heräsi ja kuuli uniensa keskeltä alakerrasta ääntä. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että Bethany oli palannut kotiin ja vanhemmat olivat huomanneet hänet. Korotettuja ääniä ei kuitenkaan kuulunut. Ei Bethanyn humalaista örvellystä tai äidin yrityksiä saada Bethanya ymmärtämään tekojensa vakavuudet. Pian portaista kuitenkin kuului ääntä, joku nousi ylös.
Bethanyn sijaan pimeään yläkertaan rymisti pukeissaan oleva Beatrice.
”Becky, Becky! Ylös! Pue päälle ja nopeasti. Me lähdemme sairaalaan. Ole viidessä minuutissa alakerrassa", hän sanoi.
Rebecca ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta nousi ylös. Hänen uneliaat aivonsa yrittivät selvittää, mitä oli tapahtumassa. Beatrice poistui välittömästi huoneesta, luultavasti taksia soittamaan.
Minuutissa Rebecca oli alhaalla.
”Mitä..?” hän ehti sanoa.
”Bethany. Kolarissa. Pahassa kolarissa. Hän on sairaalassa. Leikkauksessa. Ja sairaalassa”, Beatrice sanoi.
Bertil vain aukoi suutaan, osaamatta sanoa mitään.
Taksi saapui pihaan lohdullisen pian. Bertil ja Rebecca olivat hiljaa, mutta Beatrice puhui jatkuvasti. Hän kertoi keille kaikille oli vihainen onnettomuuden takia, kuinka hän varmasti haastaisi oikeuteen sen toisen auton kuskin, johon Bethany ystävineen oli törmännyt ja miten hän pitäisi Bethanylle puhuttelun siitä, että humalaisen kyytiin ei kannattanut mennä. Ainoastaan taksikuski kuunteli. Rebecca oli isänsä ilmeestä ja yleisestä kiireestä huomannut, että kyseessä ei ollut tavallinen onnettomuus. Hän yritti pitää ilmeensä neutraalina. Hän teki kaikkensa pitääkseen ikävät ajatukset poissa, ja ajatteli vain balettia.
Matka sairaalalle kesti kauan. Rebeccan silmät olivat iskostuneet taksissa pimeässä vilkkuvaan kelloon. Jokainen minuutti oli liikaa. Kun he saapuivat sairaalan pihaan, Beatrice heitti tyttärelleen lompakon, jotta tämä voisi jäädä maksamaan. Sillä välin Bertil ja Beatrice selvittäisivät, missä huoneessa Bethany oli. Rebecca piti suunnitelmaa huonona, mutta mukisematta hän antoi kuskille rahat ja riensi vanhempiensa perään. Lämmin alkukesän yö tuntui ilkkuvan perheen pelolle.
Beatrice ja Bertil joutuivat jonottamaan hetken, sillä he eivät olleet ainoita, joita aamuöinen kolari oli koskettanut. Juuri heitä ennen oli mies, joka etsi pikkuveljeään.
”Teidän on parempi puhua tohtori McMillianin kanssa”, vastaanottoapulainen sanoi, kun mies pyysi saada tietää pikkuveljensä huoneen numeron.
Kun mies jatkoi huoneen inttämistä, vastaanottoapulainen mainitsi sanan ruumishuone. Bertil ja Beatrice eivät enää kuulleet keskustelun jatkumista. He alkoivat toden teolla pelätä, millaisia uutisia he saisivat.
Kuitenkin, kun tuli heidän vuoronsa, heille ilmoitettiin, että potilas Bethany Brennan oli huoneessa 452. Kaikki kolme yrittivät saada vastaanottoapulaisen äänensävystä pieniä vinkkejä, missä kunnossa heille rakas Bethany oikein oli. Bertil ehti tuskin kiittää, kun he kaikki lähtivät etsimään huonetta 452.
Kaikki kolme pysähtyivät huoneen eteen. Hämyisen ikkunan läpi he näkivät suurimman pelkonsa. Bethany makasi sairaalasängyllä, niin elottoman näköisenä, että heitä hirvitti. He näkivät hoitajan valkoisiin puetun tytön luona. Kukaan ei halunnut mennä sisälle ensimmäisenä, samalla kun he kaikki tahtoivat Bethanyn luo yhtä aikaa. Rohkeimmaksi osoittautui Beatrice, joka kevyesti inahtaen avasi oven tyttärensä luo.
Kun Beatrice näki suloisen tyttärensä kasvot, hän kirkaisi. Vaikka haavoja oli selkeästi puhdistettu ja yritetty hoitaa, Bethany näytti kamalalta. Beatrice ei ollut odottanut sitä. Hän kuiskasi hiljaa tyttärensä nimeä, mutta vastausta ei kuulunut. Sitten hän nosti katseensa vieressä seisovaan hoitajaan.
”Miten hän voi?” Beatrice kysyi ääni murtuen.
”Tyttärenne tila on epävakaa”, sairaanhoitaja sanoi monotonisella ja harjoitellulla äänellä. ”Hän sai runsaasti ruhjeita joka puolelle kehoaan, mutta pahiten kärsivät hänen maksansa ja haimansa. Lisäksi neiti Brennan löi päänsä pahasti, ja hän on vaipunut koomaan.”
Jokainen uusi sana sai Beatricen tuntemaan kipua fyysisesti. Aivan kuin naisen luettelemat asiat olisivat tapahtuneet hänelle.
Beatricen takaa kuului nyyhkäisy.
”Selviääkö Bethany?” Rebecca kysyi, uskaltaen esittää sen kaamean kysymyksen, joka oli ollut kaikkien kolmen huulilla siitä lähtien, kun puhelinsoitto sairaalasta oli saavuttanut heidät.
Yhtäkkiä huoneessa ei kuulunut muuta kuin monitorien hiljainen piipittely.
He eivät tienneet, että sairaanhoitaja, jonka nimi oli Lily, oli kertonut saman yön aikana jo kahden nuoren vanhemmille, että kaikki oli vielä mahdollista, toivosta ei pitäisi luopua, heidän lapsensa oli selkeästi taistelija. Sen jälkeen hän oli joutunut katsomaan, kuinka vanhemmat pitivät kaikin tavoin lapsestaan kiinni, eivät päästäneet lähtemään. Ja lopulta, se pieni taistelija lähti yhtä hiljaisesti pois, kamppailunsa kamppailtuaan, ja niin paljon toivoneet vanhemmat saivat tuntea toivonsa valuvan viemäriin. Lily ei koskaan nauttinut valehtelusta, joten hän päätti kertoa totuuden.
”Neiti Brennan on vakavasti loukkaantunut. Hänen mahdollisuutensa selvitä eivät ole korkealla. Jos minä olisin te, pitäisin hänelle seuraa kunnes aika on tullut. Olen pahoillani, mutta tarvitsisimme ihmeen, jotta hän selviäisi.”
”Lopeta”, Beatrice pyysi, kyynelten partaalla.
”Minä yritän vain auttaa.”
”Ei.”
Beatrice istui alas jakkaralle. Maailma hänen ympärillään pyöri. Hän oli varma, että maailman loppu oli lähellä. Pahinta, mitä vanhemmille saattoi tapahtua, oli lapsen kuolema. Luonnotonta. Niin ei pitänyt tapahtua. Se oli väärin. Bethanyn piti elää kauan. Saada lapsia. Elää elämää. Mennä yliopistoon. Lopulta vanheta ja saada lapsenlapsia. Jos ihme oli se, mitä Bethanyn selviämiseen tarvittaisiin, ihmeen Beatrice järjestäisi.
Bertilkin istui alas. Syvä katumuksen aalto peitti hänet alleen. Kaikki ne päivät, jolloin hän oli ollut poissa Beatricen ja tyttöjen luota, hän oli menettänyt kallisarvoista aikaa lastensa luota, ajatellen, että hänellä jos kenellä oli aikaa tuhlattavaksi saakka. Hän oli sysännyt kasvatuksen Beatricelle. Kivuliaita muistoja tulvi hänen mieleensä, kaikki ne kerrat, jolloin hän oli ollut liian kiireinen leikkiäkseen lastensa kanssa ulkona… Hän syytti itseään siitä, että Bethany oli onnistunut karkaamaan kotoa juhlimaan. Jos hän olisi ollut enemmän läsnä, ehkä Bethany olisi arvostanut häntä enemmän, totellut häntä enemmän.
Rebecca ei ehtinyt istumaan. Hänen oli pakko istahtaa lattialle, koska hänen jalkansa eivät enää kantaneet. Hän yritti hengittää syvään, rauhoittua. Jos Bertil tunsi syyllisyyttä, se ei ollut mitään verrattuna Rebeccan syyllisyyteen. Jos Bethany kuolisi, se olisi täydellisesti hänen vikansa. Hän oli päästänyt Bethanyn ulos. Lily polvistui hänen luokseen, yritti jollain tapaa lohduttaa. Sen sijaan, että hän olisi kuunnellut sairaanhoitajaa, hän yritti vakuutella itselleen, että Bethany oli vielä elossa. Oli vielä mahdollisuus. Ei pidä luovuttaa.
Yhtäkkiä Bertil nousi ylös. Hän ei kestänyt hiljaista huonetta. Hänen täytyi sitä paitsi ilmoittaa toiselle tyttöystävälleen Heatherille, että hän ei olisi tulossa viikoksi tämän ja heidän yhteisen lapsen luo. Hän mietti erilaisia tekosyitä. Mikä tahansa ajatus. joka veisi hänet pois lapsensa kuoleman luota, oli hänelle hyväksi. Ehkä Bertil väittäisi, että töissä olisi suuria ongelmia. Tai että hänen pitäisi matkustaa jonnekin työmatkalle…
Beatrice ja Rebecca jäivät huoneeseen Bethanyn kanssa. Rebecca polvistui sängyn viereen, kun Beatrice vei lähimmän istumapaikan sängyn läheltä. Kumpikaan ei saanut sanaa ulos suustaan. He molemmat kielsivät tosiasiat. Auringon noustessa kaikki paha katoasi, Bethany nousisi ylös sängystä ja he kaikki lähtisivät kotiin. Kun Bertil oli ollut poissa jo vartin, Beatrice pyysi Rebeccaa lähtee etsimään isää.
Pian Rebecca löysi isänsä, puhumassa puhelimessa.
”Minä tiedän. Miten hänellä meni?... Oh, kysyikö hän? Olen pahoillani, etten päässyt. Esikoulun kevätjuhla on tärkeää… Tiedän, että hän on pettynyt, kun en pääse hänen kanssaan uimarannalle ensiviikolla… Ei, ei sinun tarvitse pyytää häntä puhelimeen, antaa tytön vielä nukkua, sano hänelle, että isä on pahoillaan, ja että isä rakastaa häntä… Minun pitää mennä… Minäkin rakastan sinua, Heather… Olette molemmat minulle tärkeitä, pusi pusi!” Rebecca kuuli Bertilin sanovan.
Väsymyksestään huolimatta Rebeccan aivot toimivat nopeasti. Isä oli juuri tunnustanut rakkautensa jollekin toiselle kuin hänen äidilleen. Lisäksi hän puhui itsestään sanalla ”isä”, kun hän puhui jostain muusta lapsesta. Rebecca ei kestänyt enää surua. Sen sijaan hän tunsi vihaa.
”Kuka se oli?” Rebecca kysyi.
”Ei kukaan, tai siis työpaikka. Minä soitin töihin, että pidän vapaata”, Bertil vastasi.
”Sinä soitit lauantaiaamuna töihin, ettet mene sinne, ja lopetit puhelun sanomalla ’pusi pusi’? Älä viitsi. Sinulla on toinen nainen! Oletko sinä edes töissä siellä Hennesvillessä? Vai onko sinulla vain nainen ja lapsi siellä?” Rebecca sanoi, ja antoi tuskansa kaikua.
Ja hänen tuskansa kaikui kauas. Ovesta astui ulos Beatrice, eikä ollut epäilystäkään, etteikö hän ollut kuullut tarkkaan, mitä Rebecca oli huutanut.
”Bertil?” hän sanoi hiljaa, mutta huuto kaikkosi välittömästi. ”Puhuuko Becky totta?”
”Bea-kulta, tämä ei ole sitä miltä se kuulostaa. Becky ymmärsi väärin”, Bertil yritti selittää.
”Ai mitä minä ymmärsin väärin?! Minä kuulin sinut ihan selvästi”, Rebecca huusi.
”Rauhoitutaanpa nyt”, Bertil pyysi, mutta Beatricen surulle oli käynyt samoin kuin Rebeccan surulle: se oli muuttunut silmittömäksi vihaksi.
Beatrice alkoi huutaa käsittämättömiä lauseita: hän muisti kaikki ne kerrat, kun joku hänen tutuistaan oli nähnyt Bertilin näköisen miehen kuhertelevan jonkun naisen kanssa. Hän muisti epäilyttävät valheet, joita Bertil oli syytänyt. Suru muuttui lohdulliseksi vihaksi ja hetkelliseksi unohdukseksi.
Rebecca jätti vanhempansa huutamaan toisilleen. Heidän suunnitellessa avioeroa Rebecca teki kauppaa jumalansa kanssa. Hän oli valmis antamaan mitä tahansa, jotta Bethany selviäisi. Hän luopuisi baletista – Rebeccan elämän tärkeimmästä asiasta – jotta Bethany selviäisi.
Minuutit kuluivat, huuto huoneen ulkopuolella ei laantunut. Huoneessa oli silti rauhallista. Rebeccalle muistui mieleen kaikki ne kerrat, kun hän ja Bethany olivat vanhempien riidellessä juosseet yläkertaan sängyn alle ja kertoneet toisilleen tarinoita, suunnitelleet tulevaisuutta ja haukkuneet molemmat vanhemmat ja nauraneet heille kaiken sen ahdistuksen keskellä. Rebecca tahtoi kertoa tarinoita, suunnitella seuraavaa kesää ja haukkua heidän isäänsä. Ja olla kauhuissaan siitä, että heillä oli siskopuoli.
Sen sijaan Rebecca joutui hyvästelemään siskonsa.
”Bethany kiltti, sinä et voi hylätä minua. Minä tarvitsen sinua”, Rebecca kuiskasi sanat, joita hän oli pantannut lähes koko hänen ikänsä.
Rebecca vilkaisi monitoreja. Bethanyn syke laski jatkuvasti.
”Ei! Bethany, älä mene! ÄLÄ!” Rebecca kiljui lujempaa kuin oli tarkoittanut.
Pakokauhu valtasi hänet. Bethany täytyi pelastaa.
Huuto lakkasi, mutta Rebecca ei huomannut sitä. Beatrice ja Bertil juoksivat huoneeseen. Bertil huusi lääkäriä, mutta tiesi jo sillä hetkellä, että oli liian myöhäistä. Beatrice kuiski jotain käsittämätöntä mantraa. Rebecca itki ja huusi siskonsa nimeä. Vanhempien suru oli ylittänyt kaikki kyyneleet. Jossain kaukaa aurinko alkoi nousta. Sydämenlyönnit katosivat olemattomiin. Bethany oli poissa.
Hoitaja ehti huoneeseen ennen lääkäriä. Hän katsoi asiaankuuluvalla myötätunnolla lapsen menettänyttä perhettä.
”Otan osaa”, hän sanoi toistaen tuttua fraasia.
Beatrice ei ymmärtänyt. Miksei Bethanya yritetty elvyttää? Miksei kukaan auttanut? Miksei kukaan tehnyt mitään?
”Haluaisitteko puhua jonkun kanssa?” sairaanhoitaja jatkoi.
”En. Minä en halua puhua kenenkään kanssa. Minä haluan pelastaa minun tyttäreni!” Beatrice kääntyi ärtyneenä ympäri.
”Olen pahoillani. Hän on siirtynyt ajasta iäisyyteen”, Lily sanoi käyttäen taas yhtä turhaa sanontaa.
”Eikä ole!”
”Ehkä teidän pitäisi mennä kotiin nukkumaan. Tämä on ollut rankka yö. Voin antaa teille hyvän hautaustoimiston nimen, jonne voitte soittaa”, Lily sanoi.
”Hän on oikeassa, Bea. Meidän on parempi mennä kotiin”, Bertil kääntyi ympäri ja sanoi.
”Sinä et ole tulossa kotiin. Sinä lähdet nyt. Sinä et kuulu enää meidän elämäämme”, Beatrice vastasi ääni särkyen.
”Sinä et voi sanoa, etten saa olla lapseni luona”, Bertil vastasi, eikä kukaan tiennyt, ketä hän tarkoitti.
”Sinulla on jo perhe. Häivy”, Rebecca kuiskasi vihaisena, eikä Bertilillä ollut muuta mahdollisuutta.
Bertil lähti, mutta Rebecca ja Beatrice jäivät istumaan siihen vielä tunniksi. He odottivat ihmettä, jota ei tullut. Lääkärit ja hoitajat yrittivät hätyyttää heitä pois, jotta he voisivat siirtää ruumiin. Surevien omaisten annettiin kuitenkin olla siinä hiljaa, sillä huonetta ei varsinaisesti tarvittu.
Sillä välin Bertil oli saapunut murtuneena Heatherin ja tyttärensä Ashleyn luo. Hän ei itkenyt. Hän ei voinut uskoa, että Bethany oli poissa – lopullisesti. He eivät menisi yhdessä matkalle pohjoiseen syyslomalla, kuten he olivat suunnitelleet. Kaikki unelmat, joita hänen Bethanyllään oli ollut, katosivat. Niitä ei enää ollut. Bertilillä oli suuri aukko sydämessään. Bertil halusi nukkua surunsa pois, mutta ensin hänen täytyisi puhua Heatherin kanssa. Hänen täytyisi kertoa Bethanysta ja Beatricesta ja kaikista valheista, joita hän oli kertonut.
Heather oli Bertilin onneksi hereillä. Kun Bertil astui ovesta sisälle, Heather riensi eteiseen. Nainen aisti välittömästi, että jotain oli vialla.
”Bertil? Sinunhan ei pitänyt tulla kotiin vielä viikkoon”, Heather sanoi.
Hän oli niin kaunis, niin elossa.
”Minun lapseni kuoli”, Bertil sai sanotuksi.
Kuolemasta oli vain hetki, vain kuusi tuntia aikaisemmin Bethany oli ollut elossa, kauniina ja elinvoimaisena. Kuoleman sanominen ääneen teki siitä niin lopullista, niin julmaa.
”Mitä sinä tarkoitat? Ashley on aivan kunnossa, hän on vain nukkumassa”, Heather sanoi.
”Heather, meidän on puhuttava. Sinä ehkä haluat heittää minut ulos kodistamme sen jälkeen, mutta minä rakastan sinua. Muista se”, Bertil sanoi. ”En halua menettää sinuakin.”
Heather ja Bertil menivät kotinsa keittiöön, ja molemmat istuivat alas. Bertil pyysi Heatheria pysymään hiljaa koko hänen tarinansa ajan, jotta tämä saisi kuulla koko kertomuksen. Sitten Heather saisi huutaa ja raivota niin paljon kuin haluaisi. Heather suostui jännittyneenä. Bertil vuodatti koko tarinansa, hän kertoi, kuinka oli saanut kaksoset Beatricen kanssa ja kuinka oli väittänyt työskentelevänsä Hennesvillessä vaikka oikeasti oli asunut koko ajan Herburryssä, kuinka hänen rakas tyttärensä oli menehtynyt vain muutama tunti sitten. Kuinka hän oli vihdoin eronnut Beatricesta.
Heather olisi tahtonut huutaa ja olla vihainen. Mutta hän rakasti miestään liikaa. Ja nähdessään tämän pohjattoman surun, hän ei voinut tehdä muuta kuin tukea tätä. Kaikesta huolimatta, tästä lähtien Bertil asuisi hänen ja Ashleyn luona. Seuraavat kuukaudet tulisivat olemaan rankkoja, mutta Heather tahtoi tukea miestään. Hän ei halunnut tuottaa tälle ylimääräistä surua. Bertilin näkeminen niin surkeana oli sydäntä särkevää.
”Minä rakastan sinua, ja toivon, että pysyt luonamme. Mutta meidän on myös mietittävä, miten tämä selitetään Ashleylle”, Heather sanoi hellästi.
Samassa Ashley astui sisälle keittiöön. Bertil ei ollut koskaan ennen ollut niin kiitollinen siitä, että Ashley ei muistuttanut lainkaan sisaruksiaan.
”Isi!” Ashley huudahti kirkkaalla äänellä.
”Hei Ashley”, Bertil vastasi ja teki kaikkensa hymyilläkseen.
Ashley ryntäsi 6-vuotiaan innolla halaamaan isäänsä, ja Bertil yritti keskittyä elävään tyttäreensä. Hän kaipasi aikaa.
”Isä menee vielä nukkumaan. Äiti laittaa prinsessalle varmaan aamupalaa”, Bertil kuiskasi.
Hän selittäisi Ashleylle myöhemmin kaiken. Nyt hän halusi nukkua. Itkeä. Surra. Ja uskotella, ettei hän juuri menettänyt myös Beatricea ja Rebeccaa.
Beatrice ja Rebecca joutuivat lopulta palaamaan taloon, josta oli yön aikana poistunut kaksi asukasta. Kaksi hyvin rakasta ihmistä. Rebecca ei tiennyt, mitä surra. Hän oli menettänyt perheensä. Mikään ei koskaan palaisi entiselleen. Hänen äidistään ei ollut ajattelemaan selkeästi. Rebecca sen sijaan oli aina ajatellut enemmän tai vähemmän käytännöllisesti. Piti järjestää hautajaiset. Hautajaiset tytölle, joka oli elänyt, mutta joka ei koskaan oikeasti eläisi.
Rebeccan ja Bethanyn huoneessa oli aivan samanlaista kuin edellisenä iltana. Rebecca oli alitajuisesti odottanut, että jotain olisi muuttunut. Että Bethanyn tavarat olisivat poissa tai että sängyllä olisi viesti tai että kaikki olisi verhottu mustaan. Rebecca hengitti syvään. Hän mietti taivasta. Uskonnollisuus ei ollut koskaan yksi Rebeccan piirteistä, mutta hän toivoi tuskallisesti, että taivas tosiaan oli olemassa.
Rebecca mietti, katseliko Bethany häntä silläkin hetkellä? Tunsiko hänkin loputonta ikävää? Loppuisiko se koskaan? Hän toivoi niin paljon, että Bethany ei olisikaan kuollut. Hän mietti, tiesivätkö heidän luokkalaisensa jo, että Bethany oli poissa. Rebecca oli onnellinen, ettei hänen tarvitsisi nähdä luokkatovereittensa kasvoja, kun he saisivat tietää. Olikohan moni muu menehtynyt onnettomuudessa? Juuri ennen nukahtamistaan, hän mietti elämäänsä, ja miten kauheaksi se oli muuttunut yhdessä yössä.
Rebecca näki unta. Bethany oli pukeutunut rippimekkoonsa, jota heidän äitinsä oli sanonut liian avokaulaiseksi. Bethany hymyili. Hän sanoi jotain, mutta Rebecca ei kuullut. Rebecca nauroi, Bethany oli ollut vain piilossa. He nauroivat molemmat, kunnes Bethany katosi. Rebecca heräsi itkien kaipuutaan ja sitä, että oli vielä kerran saanut nähdä Bethanyn kasvot.
Bethanyn hautajaiset järjestettiin sateisena sunnuntaina, viikko jälkeen hänen kuolemansa. Leeni, Beatricen äiti, oli tullut heti kuullessaan katsomaan tytärtään ja Rebeccaa. Leeni oli kuitenkin huonommassa kunnossa kuin Beatrice ja Rebecca olivat luulleet, mutta tavallaan se oli juuri saanut Beatricen ylös sängystä aamuisin: vielä oli joku, joka tarvitsi häntä. Leeni oli kaikesta omasta avuntarpeesta huolimatta saanut järjestettyä pienimuotoiset hautajaiset. Beatrice oli kieltänyt kutsumasta Bertiliä, mutta Leeni oli selittänyt, että kyseessä oli myös hänen lapsensa hautajaiset.
Rebecca joutui istumaan isänsä vieressä, mutta loppujen lopuksi se ei haitannut häntä. Hän ei kuitenkaan vaihtaisi isänsä kanssa sanaakaan. Vaikka Bethanyn menettämisen tuska oli hänellä päällimmäisenä, hän ei ollut unohtanut isänsä aiheuttamaa tuskaa. Rebecca oli käynyt salaa siskonsa meikkilaatikolla, yrittäen luoda itselleen maskin, jonka taakse naamioitua. Hän oli sen jälkeen pukeutunut siskonsa mustaan mekkoon, joka ei sekään ollut yhtään hänen tyyliään. Sitä paitsi se tuoksui aivan Bethanyltä.
Leeni ja Beatrice istuivat vierekkäin. Beatrice ei ollut harjannut hiuksiaan tai laittanut meikkiä. Rebecca oli pakottanut Beatricen pukeutumaan ja tulemaan hautajaisiin. Rebecca inhosi äitinsä käyttäytymistä. Aivan kuin kukaan muu ei olisi menettänyt tärkeää ihmistä, aivan kuin hän olisi ainoa ihminen, jolla oli oikeus suruun. Hän oli kieltänyt ketään koskemasta Bethanyn tavaroihin, mutta hän oli itse ottanut oikeuden päättää, mikä oli Bethanyn ja mikä ei.
Vieraita ei ollut runsaasti, joten kun he kokoontuivat hautausmaalle, he mahtuivat kaikki haudan äärelle.
”Onnellisen haudalla sataa”, Leeni totesi hieman poissaolevaan tapaan.
Rebeccasta tuntui oudolla tapaa onnelliselta. Tuore nurmi tuoksui ja kesäsade rummutti hellästi hänen sateenvarjoa. Kukaan ei sanonut mitään, mutta kaikki ajattelivat samaa. Bethany oli poissa.
Hiljalleen kaikki liukenivat kohti parkkipaikkaa, jotta he voisivat siirtyä kohti ravintolaa, josta oli varattu pöytä. Rebecca ei kuitenkaan liikkunut mihinkään. Hän ei halunnut viettää aikaansa samassa tilassa äitinsä ja isänsä kanssa, siitä tulisi vain riitaa. Seisottuaan hetken hiljaa sateessa, hän kuuli yskäisyn takaansa. Hän kuuli hyvin hyvin hiljaisen yskäisyn takaansa.
”Haluaisitko mennä tupakalle?” hermostunut ääni kysyi.
Rebecca tyytyi nyökkäämään Rebeccan parhaalle ystävälle Sallylle, Rebeccan ikuiselle vihamiehelle.
He kulkivat hiljaisuuden vallitessa pois hautausmaalta, juuri sen viereen. Sally sytytti tupakkansa.
”En nähnyt sinua koululla järjestetyssä muistotilaisuudessa keskiviikkona”, Sally sanoi.
Rebecca oli taas hiljaa. Hän oli todella ollut menossa sinne. Hän oli pukeutunut mustaan mekkoon, mennyt jo koulun pihalle. Hän näki miten ihmisiä virtasi sisälle, osa jo itkien. Kolarissa oli kuollut neljä nuorta, mutta kaikki muut menehtyneistä olivat joko muista kouluista tai jo lopettaneet opiskelun. Rebecca oli tiennyt, että hän olisi ollut huomion keskipiste, kuolleen sisko. Hän ei halunnut sitä, joten hän oli lähtenyt.
”Se oli ihan fiksu veto. Se oli aivan kamalaa. Kaikki kysyivät miten hän kuoli. Ja missä sinä olit. Ja kaikki tuijottivat minua. He tiesivät, että minä olin juhlimassa hänen kanssaan”, Sally jatkoi hiljaisuuden jatkuttua kiusallisen pitkään.
”Sinä et ollut autossa”, Rebecca sanoi ääni murtuen, koska hän oli ollut ääneti niin kauan.
”En ollut”, Sally sanoi.
”Miksi? Te olette… olitte aina yhdessä”, Rebecca jatkoi.
”Herman oli humalassa. Hän oli kuski. Minä pyysin, ettei Bethany menisi. Minä ihan totta pyysin. Mutta lopulta päästin hänet. Olen niin vitun tyhmä! Niin helvetin syyllinen”, Sally avautui.
Rebecca tuijotti Sallya. Hän olisi halunnut olla vihainen, mutta hän tiesi, ettei Sally ollut syyllinen. Yhtäkkiä Rebecca ymmärsi, ettei hänen perheensä ollut ainoa, joka oli kokenut suuren menetyksen. Rebeccasta oli tuskallista myöntää, että Bethany ja Sally olivat aivan yhtä läheisiä, ellei jopa läheisempiä kuin Rebecca ja Bethany. Oli totta että kaksoset olivat lähentyneet viimeisten kuukausien aikana, mutta se ei ollut mitään verrattuna Sallyyn ja Bethanyyn.
”Et sinä ole syyllinen Bethanyn kuolemaan. Jos minä olisin kertonut äidille, että hän oli lähdössä ulos…”
”Vittu me ollaan säälittäviä”, Sally kuiskasi.
”Haluisitko sinä tulla meille joku päivä? Puhumaan Bethanysta”, Rebeccalta lipsahti ennen kuin hän ehti miettiä asiaa.
Hän vain todella kaipasi tietää siskostaan kaiken. Eniten hän pelkäsi, että hän unohtaisi, millainen Bethany oikeasti oli. Hän lopulta muistaisi vain vilauksia lapsuudesta ja tämän kuoleman, ja sitä hän ei halunnut.
”Okei”, Sally sanoi yllättävän varoen. ”Käykö huominen?”
Rebecca nyökkäsi. Koko loppuajan he olivat siinä, ymmärtäväisessä hiljaisuudessa, kunnes Rebeccan oli lähdettävä kotiin.
Seuraavana aamuna Rebecca oli hermostunut. Hän oli herännyt ja älynnyt kutsuneensa kiusaajansa käymään. Tunteet kamppailivat hänen sisällään: toisaalta hän halusi repiä kaikki Sallyn hiukset yksi kerrallaan irti, toisaalta hän tarvitsi Sallya. Hän oli ainoa ihminen, joka oli todella tuntenut Bethanyn samalla tavalla kuin Rebecca. Rebecca alkoi pakonomaisesti siivota pientä taloa. Hän oli aina hävennyt pientä kotiaan, ja tahtoi sen näyttävän parhaalta mahdolliselta. Äiti ja mummi olivat vielä makuuhuoneessa. Mummi yritti luultavasti saada äitiä ylös sängystä.
Kun Sally vihdoin saapui, Rebecca oli käynyt päässään läpi, miten kiusallinen heidän tapaamisensa tulisi olemaan.
”Hei”, Sally sanoi.
Rebecca älysi samalla, että Sally ei ollut käynyt heidän luonaan jälkeen Bethanyn kuoleman. Rebecca mietti, oliko se yhtä tuskallista Sallylle kuin se oli hänelle.
”Mennäänkö ylös?” Rebecca kysyi tervehtimättä.
”Okei”, Sally sanoi, selvästi toivoen, ettei olisi tullut.
”Sinulla on Bethanyn paita”, Sally sanoi kun he pääsivät yläkertaan.
”Eikö saisi olla?” Rebecca vastasi puolustuskannalla.
”En minä tullut riitelemään”, Sally vastasi. ”En minä vihaa sinua.”
Rebecca toivoi, että olisi voinut sanoa samaa. Hän yritti antaa anteeksi Sallylle kaikki ne kerrat, kun hän oli Bethanyn kanssa kiusanneet häntä julmilla tavoilla. Toisaalta, Sally ei ollut koskaan pyytänyt anteeksi. Rebecca tahtoi unohtaa sen, puhua muusta.
”On varmaan outoa olla taas täällä”, Rebecca sanoi vaihtaen puheenaihetta.
”Kaikki on niin samanlaista. Täällä tuoksuu Bethanyltä”, Sally vastasi. ”Tavallaan odotan, että hän tulisi sisälle ovesta.”
”Minusta on tuntunut samalta viikon ajan. Aamulla herätessä luulen, että hän on siinä, nukkumassa, mutta ei. Tyhjä sänky. Se on kamalaa”, Rebecca sanoi avautuen yllättäen.
”Minäkin tavallaan odotan hänen soittoa. Näen häntä jatkuvasti, kadulla kävelemässä, ostarilla, bussissa. Olen jo kertaalleen juossut juttelemaan jonkun naisen kanssa”, Sally naurahti.
He istuivat alas ja jatkoivat puhumista. Rebeccasta tuntui puhdistavalta puhua Bethanysta, koska kotona se tuntui olevan kielletty aihe. Varsinkaan kuolemaa ei saanut mainita. Sallyn kanssa Rebeccalla oli oikeus miettiä, oliko Bethany taivaassa vai syntynyt uudelleen vai yksinkertaisesti kadonnut kokonaan. Vaikka Rebecca ja Sally olivat lähes koko ikänsä vältelleet toistensa seuraa ja inhonneet toisiaan, he saattoivat puhua toisilleen ajatuksistaan suoraa.
He puhuivat ja itkivät ja puhuivat lisää. Lopulta Sallyn oli lähdettävä kotiin syömään.
”Saanko… saanko minä soittaa sinulle?” Sally kysyi hieman hämillään omasta kysymyksestään.
”Joo. Okei. Kyllä se käy”, Rebecca vastasi.
Sally oli jo avaamaisillaan ovensa, kun hän kääntyi takaisinpäin.
”Sinä näytät aivan häneltä”, Sally sanoi ja lähti, ennen kuin Rebecca ehti vastata.
Silloin Rebecca sai ensikerran huomata, että vaikka Bethany oli poissa, ihmiset tulisivat aina näkemään hänessä ensin Bethanyn, sitten hänet. Eikä Rebecca ollut iloinen siitä.
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Tiedän! Bethany kuoli! Minua huvitti edellisen osan kommenteissa, kun eräs kommentoija kertoi ennen toivoneensa Bethanyn kuolevan mutta sitten mielipide olikin muuttunut. Siinä vaiheessa olin jo kuvannut Bethanyn kuoleman. Beatricen epäonni elämässä tuntuu jatkuvan, ero ja lapsen menetys eivät oli helppoja asioita. Mitä mieltä olitte osasta? Toivottavasti jaksatte laittaa kommenttia :). Seuraavassa osassa painotetaan yhä enemmän Rebeccan elämää. Suru Bethanysta tulee myös jatkumaan, sillä koen sen olevan realistisempaa kuin se, että Rebecca pääsisi asiasta heti yli.
Kommentit