Kuten jo edellisessä osassa kerroin, Balettiakatemian tontti päätti pilailla kustannuksellani, joten kuvien ottaminen siellä ei kunnolla luonnistunut. Juonenkäänteitä siis karsittiin, mutta ei hätää! Onnistuin silti kuvaamaan tämän osan alun (tuskallisen hitaasti), joten toivottavasti pidätte siitä. Minun pitäisi itse asiassa olla tekemässä esseetä, laskemassa matikan prelitehtäviä ja käymässä läpi englannin ylppärivihkoa, mutta niiden sijaan päätin julkaista tämän osan! Nauttikaa :)
Oli loppusyksy. Rebecca oli viimeisellä vuodellaan Marie Camargon Balettiakatemiassa. Hän tunsi olonsa haikeaksi tietäessään, että vain muutaman kuukauden kuluttua hän joutuisi jättämään rakkaan koulunsa. Edessä olisi kuitenkin kevään kirjoitukset ennen kuin hän varmasti pääsisi ylioppilaaksi. Tulevaisuuden suunnitelmat olivat kuitenkin selvät: hänet oli jo valittu Greenpondin arvostettuun balettiseurueeseen.
”Bex hei, minä haluan näyttää sinulle jotain”, Nick sanoi.
Nick oli keskeyttänyt Rebeccan taidehistorian opinnot, eikä Rebecca ollut mielissään.
”Nicky, sinä tiedät, että koeviikko lähestyy”, Rebecca totesi.
”Tuleee nyyyt”, Nick maanitteli.
”Meneekö siinä kauan?”
”No tavallaan, mutta haloo, sinä ehdit lukea myöhemmin. Nyt on aika seikkailulle!” Nick sanoi.
”Jos sinä autat minua matikassa”, Rebecca sanoi.
”Aina sinä puhut koulusta. Mutta hyvä on. Sinun on oikeasti nähtävä tämä”, Nick sanoi.
Rebecca heitti jalkansa alas sängyltä.
”Mennään sitten ennen kuin pitää palata takaisin huoneisiin nukkumaan”, hän sanoi.
Nickin huulille kohosi outo hymy. Se ilmaisi jonkinlaista pelottavaa tyytyväisyyttä, jota Rebecca ei tunnistanut.
”Sinun kannattaa ehkä jättää Lidialle jokin lappu, jotta hän tietää, että olet kunnossa”, Nick sanoi.
”Ihan turhaa, Lidia on varmaan koko yön Shawnin huoneessa”, Rebecca vastasi viitaten Lidian uusimpaan poikaystävään.
”Okei, mennään”, Nick sanoi.
Nick johdatteli Rebeccaa pitkin käytäviä, joiden varrella oli tyhjiä huoneita, joita ei enää käytetty.
”Missä me oikein ollaan? Ja minne me ollaan oikein menossa?” Rebecca kysyi jännittyneenä.
Vaikka hänellä oli Nick turvanaan, häntä silti pelotti kulkea koulun hämärillä käytävillä.
”Me olemme koulun käyttämättömässä siivessä. Olemme ihan pian perillä, malta vielä hetki”, Nick vastasi ja avasi jälleen yhden oven, joka vain johti seuraavaan pölyiseen käytävään.
Vihdoin Nick pysähtyi juhlallisen näköisenä ison oven eteen. Hän avasi oven ja astui sisälle.
”Tadaa!” hän sanoi asteltuaan keskelle hämärää huonetta, jonne joku oli käynyt sytyttämässä kaksi kynttelikköä.
”Mitä ihmettä?” Rebecca kuiskasi kuin peläten rikkovansa jotakin tärkeää.
Hänen katseensa osuivat jatkuvasti suureen hakaristilippuun.
”Mikä ihmeen huone tämä on? Miksi täällä on tuo lippu? Ja miten sinä löysit tänne?”
”Tämä”, Nick aloitti, ”on vanha tanssisali. Tuolla takana on esimerkiksi Marie Camargon muotokuva. Ja olen tehnyt omia päätelmiäni tuohon lippuun liittyen. Ei, koulu ei ole salaa natsimyönteinen – itse asiassa olen melko varma, että täällä ei ole käyty jälkeen toisen maailmansodan. Uskoakseni natsit valtasivat tämän rakennuksen ja käyttivät tätä jonkun aikaa päämajana. Siksi tätä salia ei varmaan käytetä enää.”
”Miksi sinä sitten tulit tänne?” Rebecca kysyi, kun he olivat istahtaneet vanhoille nojatuoleille.
”Sillä välin kun te muut olette viettäneet teinidraamaelämäänne, minä olen kulkenut seikkailemassa ympäri koulua. Olen käynyt noin suunnilleen kaikissa koulun huoneissa, mutta tämä on löydöistäni oudoin ja isoin. Ja siksi halusin näyttää sen myös sinulle”, Nick selitti.
”Mitä me… niin kuin tehdään täällä?” Rebecca kysyi, kun hän oli hetken katsellut ympärilleen.
”No minä tiedän, että tämä kuulostaa aika hullulta, mutta eikö olisikin ihan mieletöntä yöpyä täällä?” Nick sanoi.
”Joo, olet oikeassa, tuo kuulostaa aika hullulta. Tämähän on pelottava natsipaikka!”
”Et kai sinä pelkää? Ota tämä haasteena! Minä voin… harjoitella jonkun kokonaisen illan kanssasi joutsentanssia, vaikka se onkin ihan mielettömän tylsää, jos sinä uskallat yöpyä täällä minun kanssani.”
Nick johdatti Rebeccan pienen sohvapöydän äärelle, jonne hän oli aikaisemmin jättänyt eväitä.
”Katso, meillä on syötävää ja juotavaakin”, Nick sanoi.
”Sinä olet tosiaan ajatellut kaiken valmiiksi. Mutta en minä tiedä. Meidän pitäisi olla jo huoneissamme. En tahdo jäädä kiinni”, Rebecca sanoi.
”Et sinä jää kiinni. Ja haloo, sinä et ikinä tee mitään jännittävää. Tämä on meidän viimeinen vuosi Balettiakatemiassa. Kai sinä haluat tehdä edes jotain, mistä kertoa lapsenlapsille?” Nick sanoi.
Rebecca ei voinut olla myöntämättä, että Nick oli oikeassa. Hän oli kaikesta huolimatta viettänyt melko tasaista ja tylsää elämää. Rebecca ei yksinkertaisesti halunnut vaarantaa balettiuraansa, ja sääntöjen rikkominen oli juuri sitä, mitä Rebecca oli vältellyt. Mutta ehkä hän voisi kerrankin tehdä jotain jännittävää.
”Toitko sinä mukanasi makuupusseja?” Rebecca kysyi.
”Täällä on jotain parempaa”, Nick sanoi.
Hän kääntyi ja lähti kapuamaan tikapuita.
”Tule perässä!” Nick huikkasi.
”Minne sinä menet? Onko tuo edes turvallista?”
”On on! Olen käynyt täällä kymmeniä kertoja. Tikapuut ovat ihan tukevat ja parvi on ihan mieletön”, Nick sanoi.
Rebecca huokaisi, eikä osannut tehdä muuta kuin seurata.
”Tämä on tanssisalin vanha parvi – jota käytettiin makuuhuoneena syystä, jota en tiedä”, Nick sanoi.
”Kun sinä sanoit, että sinulla ei ole makuupusseja ja että täällä on jotain parempaa, sinä et varmaan tarkoittanut tuota parisänkyä?” Rebecca sanoi.
”Äh, ota nyt vähän rennommin. Täältä on tosi kivat näkymät alakertaan. Älä kuitenkaan nojaa kaiteeseen, se on laho”, Nick sanoi.
”Vau. Joo, aika kiva”, Rebecca sanoi voimatta täysin keskittyä näkemäänsä.
Häntä huoletti mahdollinen kaiteen murtuminen ja lattian romahtaminen. Ja myös mahdollinen nukkumisjärjestely. Rebecca oli vain ystävä Nickin kanssa, ja Rebecca tiesi Nickin ajattelevan hänestä samoin. Hän ei kuitenkaan halunnut nukkua Nickin vieressä, se tuntui aivan liian intiimiltä. Mutta miten sen voi sanoa kaverille? Ajatukset pyörivät aivan liian vinhaa vauhtia, eikä Rebecca saanut niistä otetta.
Rebecca kääntyi ympäri ja yhtäkkiä Nick oli siinä, aivan hänen takanaan.
”Minä voin nukkua sohvalla, jos sinä lainaat lakanoita”, Rebecca änkytti.
”Becky”, Nick sanoi kuin typerälle lapselle, ”Kyllä me voidaan jakaa tuo sänky. Se on leveä, älä huoli. Sitä paitsi, tuolla sohvalla taitaa olla jotain hometta.”
”Kiva”, Rebecca sanoi hiljaa.
”Tule kokeilemaan, tämä on ihmeen hyvässä kunnossa oleva sänky”, Nick sanoi.
Kun Rebecca näytti epäilevältä, Nick avasi suunsa jälleen.
”Älä huoli, minä vaihdoin lakanat.”
Rebecca tunsi olonsa epämiellyttäväksi ja hermostuneeksi, mutta hän oli kyllästynyt siihen, miten Nick piti häntä tiukkapipona.
Rebecca kiersi toiselle puolelle sänkyä, ja hän tunsi ummehtuneen hajun yhä selvemmin.
”Oletko sinä varma, että tässä kannattaa nukkua? Olisi varmaan kivempaa nukkua omissa sängyissä”, Rebecca sanoi.
”Eihän se silloin olisi mikään seikkailu”, Nick naurahti.
Rebecca hymyili tyytymättömänä ja istui alas.
Kun hän oli asettunut makuulleen, Nick yhtäkkiä pyörähti hänen ylleen.
”Mitä-” Rebecca henkäisi kauhun ja hämmennyksen sekaisena.
”Bex, sinä olet tosi kaunis. Ja kiva. Ja mukava. Ja hauska. Ja ihana”, Nick sanoi.
Rebecca ei osannut vastata. Hän ei ymmärtänyt enää puhetta.
”Kai sinä ymmärrät, miksi minä kutsuin juuri sinut tänne yöksi?” Nick kysyi.
”Nick, minä en-” Rebecca yritti selittää, mutta hänet keskeytettiin jälleen.
”Bex, minä olen kerännyt voimia sanoa tämän jo kohta kolme vuotta, joten älä sano mitään. Tämä on meidän viimeinen vuosi yhdessä, eli tavallaan viimeinen mahdollisuus. Minä en vain kestä ajatella, että pian en… en voisi nähdä sinua”, Nick sanoi ja tarttui Rebeccan käsivarteen.
Rebecca oli peloissaan. Mitä ihmettä oli oikein tapahtumassa?
Nick sulki silmänsä ja hän laskeutui lähemmäs ja lähemmäs Rebeccan kasvoja.
”Nick, ei”, Rebecca sanoi, mutta Nick ei kuunnellut.
Rebecca yritti riuhtoa kättään irti Nickin otteesta, mutta Nick piti siitä tiukasti kiinni. Rebecca tuli täydellisen pakokauhun valtaan. Miksei Nick ymmärtänyt, hän ei halunnut suudella!
”Päästä irti!” Rebecca sanoi tiukasti, mutta sen sijaan Nick alkoi avata Rebeccan farkkuja.
Rebeccasta tuntui, että hän ei enää tuntenut tuota poikaa.
”IRTI!” Rebecca huusi.
Hän kiljui ja kiljui, mutta Nick pysyi rauhallisena. Hän tiesi, että kukaan ei kuulisi. Pelko oli lamauttanut Rebeccan vartalon.
”Lopeta! Kuuletko? Lopeta!” Rebecca käski.
Aivan yllättäen Rebecca sai tunnon takaisin jalkoihinsa ja hän potkaisi Nickiä suoraa nivusille. Poika painui kokoon ja Rebecca työnsi hänet pois päältään. Hän kiskoi housut takaisin ylös ja lähti juoksuun.
”HAISTA PASKA! HAISTA PASKA SINÄ IDIOOTTI!” Rebecca itki kiljuen.
Hän ei tiennyt, miten hän pääsisi takaisin omaan huoneeseensa, mutta tärkeintä oli päästä pakoon. Nick nousi seisomaan juuri kun Rebecca oli tikkaiden yläpäässä.
”Älä mene!” Nick pyysi, mutta Rebecca ei välittänyt.
Rebecca harhaili pitkin tuntemattomia käytäviä, mutta lopulta hän löysi tien takaisin huoneeseensa. Hän räväytti valot päälle heti juostuaan sisälle. Hän luuli, että Lidia oli poikaystävänsä luona, kuten hän oli aikaisemmin väittänyt, mutta sen sijaan hän kuuli tämän sängystä mutinaa, kun lamput valaisivat koko huoneen.
”Minun herättämiselle on parempi olla todella hyvä syy”, Lidia sanoi väsyneenä.
Rebecca hengitti, itki ja mietti, millä hän voisi tukkia oven niin, ettei kukaan pääsisi sisälle. Hän ei jaksanut ajatella Lidian tunteita – tai edes sitä, mitä Lidia hänestä ajatteli, kun hän oli näin myöhään yöllä rynnännyt sisälle. Rebecca tunsi olonsa häväistyksi, vaikka käytännössä Nick ei ollut ehtinyt tehdä melkein mitään. Hän pelkäsi, että Nick tulisi hänen huoneeseensa.
”Rebecca!” Lidia huudahti, kun hän huomasi Rebeccan kyyneleet. ”Mitä on tapahtunut?”
”Nick on tulossa. Minä luulen. Millä minä voin tukkia hänen tiensä? Hän ei saa päästä tänne”, Rebecca sanoi tietäen, että hänen puheessaan ei ole järkeä.
”Becky, voitko sinä selittää, mitä on tekeillä?” Lidia sanoi täysin virkeänä.
Nick oli heidän molempien hyvä ystävä, eikä Lidia ymmärtänyt, mitä poika oli oikein voinut tehdä.
”Nick pyysi minua mukaansa ja minä menin ja siellä oli sänky ja hän sanoi, että me nukkuisimme siinä, vaikka minä en oikeasti halunnut, mutta sitten kun menin makuulle niin hän tuli päälle, eikä kuunnellut, kun sanoin ei”, Rebecca sanoi tehden asiasta entistä sekavampaa.
Lidia katsoi Rebeccaa täysin kauhuissaan, peläten pahinta.
”Et kai… et kai sinä tarkoita, että hän… raiskasi sinut?” Lidia kuiskasi.
”Ei”, Rebecca sanoi itkien. ”Mutta hän… hän avasi minun housuni ja olisi mennyt paljon pidemmälle, jos minä en olisi päässyt pois.”
”Voi Becky”, Lidia sanoi myötätuntoisesti.
Yhtäkkiä Rebecca älysi kaikessa sekavuudessaan yhden asian.
”Niin, minua ei raiskattu. Eli toisin sanoen, sillä ei ollut mitään väliä”, Rebecca sanoi.
”Älä sano noin. Sinä olet selvästi järkyttynyt. Heti aamulla mennään kertomaan rehtorille. Nick erotetaan ja se on ihan oikein” Lidia sanoi.
”Etkö sinä ymmärrä? Koska minua ei raiskattu, ei Nick edes tehnyt mitään. Hän ehkä yritti, mutta ei minulla ole mitään todisteita. Kukaan ei usko minua, kaikki pitävät minua idioottina. Ei ketään kiinnosta, miltä minusta tuntuu, jos minun vartaloni ei ole täynnä mustelmia”, Rebecca vuodatti.
”Kop kop” Lea, Rebeccan paras ystävä, sanoi.
Hän astui sisälle, eikä vaikuttanut lainkaan hämmentyneeltä siitä, että kaikki olivat hereillä, vaikka kello oli reilusti yli puolenyön.
”Nick lähetti minut. Hän sanoi, että teillä oli riitaa”, Lea sanoi puhuen vain Rebeccalle sivuuttaen täysin Lidian.
”Ai riitaa?” Lidia tuhahti.
Lidian ja Lean välit olivat kiristyneet jo ensimmäisenä vuonna, kun Lea oli mennyt sänkyyn Lidian silloisen poikaystävän Emmetin kanssa.
”Se oli pahempaa kuin riitaa. Nick yritti pakottaa Beckyn sänkyyn!” Lidia sanoi ja nautti selvästi siitä, että oli oikeassa.
”Mitä? Sinä et ole tosissasi”, Lea sanoi epäuskoisena.
Rebecca ei sanonut mitään – vain nyyhkäisi – ja asia valkeni Lealle.
”Voi ei, Becky”, Lea sanoi, nosti Rebeccan ylös ja halasi tätä. ”Minä tunnen itseni ihan tyhmäksi, kun tulin tänne muka sovittelemaan teidän riitoja.”
Rebecca nyyhkytti ja tunsi itsensä jonkinlaiseksi petturiksi. Hän ei kokenut ansaitsevansa lohduttavia sanoja. Hän koki itsensä syylliseksi tapahtumiin.
”Sinun täytyy kertoa rehtorille”, Lea sanoi välittömästi.
”Ei, se vain tekisi pahaa. Minä en halua kenenkään tietävän tästä”, Rebecca sanoi.
Hän pelkäsi, että muut vähättelisivät tapahtunutta, ja sitä hän ei kestäisi.
”Mutta Becky, miten sinä kestät hänen kanssaan samassa koulussa?” Lea sanoi hyvin huolestuneena.
”Minä tarvitsen tupakan”, Rebecca sanoi ja lähti vessaan.
Rebecca tunki oven väliin pyyhkeen, jotta tupakansavua ei kulkeutuisi käytävään. Hän sytytti tupakkansa ja pian lohduttava annos nikotiinia vapautui hänen kehoonsa. Se ei kuitenkaan rauhoittanut häntä kuten yleensä.
”Tule ulos sieltä, Becky”, Lea maanitteli oven ulkopuolella.
Rebecca ei kuunnellut. Hän heitti savukkeen pois ja pesi kasvonsa. Rebeccasta tuntui pahalta. Hän oli menettänyt ystävän. Rebeccasta tuntui väärältä valittaa, koska mitään ei oikeasti tapahtunut. Fyysisesti hän oli täysin kunnossa. Siltä hänestä tuntui aivan kamalalta. Miksi kukaan edes yrittäisi tehdä jotain sellaista? Miksi Nick ei kuunnellut häntä?
Rebecca palasi lopulta Lean ja Lidian luo, joiden kesken oli vaivaantunut hiljaisuus.
”Lea, sinä voit mennä takaisin huoneeseesi. Minä menen nyt nukkumaan”, Rebecca sanoi.
”Oletko sinä aivan varma?” Lea kysyi.
”Joo. Nähdään aamulla ruokalassa”, Rebecca vakuutti.
Lea vilkaisi epäilevästi ystäväänsä, mutta totteli tämän käskyjä.
Seuraavana iltapäivänä Perry tuli Rebeccan huoneeseen.
”Minä ymmärrän, että sinulla ja Nickillä on jotain pientä riitaa meneillään, mutta miksette sinä ja Lea voineet tulla edes syömään minun ja Nickin kanssa?” hän kysyi hivenen turhautuneena.
Oli totta, että Rebecca oli vältellyt Nickiä koko päivän. Hän ei halunnut olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Valitettavasti se oli tarkoittanut myös Perryn välttelemistä, sillä nämä kaksi olivat melkein aina yhdessä.
”Minä en tahdo nähdä Nickiä. Minä en aio olla missään tekemissä hänen kanssaan”, Rebecca sanoi kääntämättä katsettaan kohti Perryä.
”Mutta miksi? Teillä oli yksi pikkuinen riita, miksi sen pitäisi kaataa teidän ystävyys”, Perry sanoi.
”Olen pahoillani Perry, mutta minä en voi kertoa”, Rebecca sanoi.
Hänen kurkkuaan kuristi.
”Minä en ymmärrä teitä naisia!” Perry tuhahti ja lähti pois.
Rebecca nousi ylös, astui muutaman askeleen ja romahti.
”Minä en ymmärrä teitä naisia?” Rebecca mutisi. ”Haista paska, Perry. Haista paska.”
Hän halusi kertoa Perrylle, mitä Nick oli tehnyt, mutta hänestä tuntui, että Perryn mielestä Nickin teko olisi niin pieni ja minimaalinen, että sillä ei oikeastaan olisi mitään väliä. Ehkä se olisi hänen mielestään taas jotain naisten humpuukia.
Koska Rebecca vältteli yleisiä tiloja, hän ja Lea viettivät suurimman osan ajasta Rebeccan huoneessa. Lea otti opiskelun tosissaan, joten he lukivat paljon. Ylioppilaskirjoitukset tuntuivat tekevän kaikista stressaantuneita. Kirjasto alkoi täyttyä kolmannen vuoden opiskelijoista – Rebecca epäili Nickin olevan myös siellä. Rebeccasta lukeminen oli silti mukavampaa omassa huoneessa, jossa lattian saattoi täyttää kirjoilla ja sipsipusseilla.
-----------------------------------
Rebecca oli sellaisessa osassa Greenpondia, jota hän ei tuntenut. Hänet oli neuvottu katsomaan asuntoa, jonka hän jakaisi kolmen muun balettitanssijan kanssa. Asunnolla oli tietty kulttimaine, sillä vuokraemäntä otti vuokralle vain ja ainoastaan taidokkaita, nuoria balettitanssijoita, joista lähes poikkeuksetta tuli suuria tähtiä.
Rebeccan epäilykset kuitenkin nousivat, kun hän näki talon, jossa asunto sijaitsi. Kaikki näytti todella nuhjuiselta. Hänellä oli kuitenkin tapaaminen leskirouva Cutfordin kanssa, joka vuokrasi huonetta. Huone oli kaiken lisäksi melko edullinen, ja Rebecca tarvitsi asuntoa. Kevät oli jo pitkällä, eikä hän saanut enää kauaa elää Balettiakatemian katon alla.
Rebecca kipusi ylös portaat ja saapui vihdoin ylimmän kerroksen asuntoon. Häntä vastassa oli rouva Cutford, joka tervehti häntä lämpimästi.
”Miten mukavaa, että pääsit, neiti Brennan”, hän sanoi.
”Ilo on tietenkin minun puolellani, rouva Cutford”, Rebecca sanoi ja hymyili.
Hän saattoi tosiaankin kuvitella asuvansa asunnossa, vaikka hän oli ollut sisällä vain hetken.
”Sinä varmaan tahdot nähdä ensin näitä yhteisiä tiloja”, rouva Cutford sanoi. ”Tämä huone on kokonaan myös sinun käytössäsi. Kaikki on valitettavasti hieman sekaisin, pyysin kyllä Josephinea siivoamaan, hänellä on tänään vapaapäivä.”
Rebecca ei voinut tehdä muuta kuin hymyillä.
”Keittiö on melko pieni, mutta ettehän te ballerinat paljoa ehdi täällä syödä”, rouva Cutforth sanoi mairealla äänellä.
Uuni ja hella vaikuttivat melko vaikeakäyttöisiltä. Rebecca ei uskaltanut kysyä, oliko se oikeasti puulämmitteinen. Silti se oli hänestä melko suloinen. Hän näki itsensä keittämässä nuudeleita hänelle, Josephinelle ja kahdelle muulle tytölle, joiden kanssa hänestä tulisi ylimmät ystävät.
”Tämän asunnon uusin hankinta on tuo kaunis sohva. Eikö se soinnukin ihanasti näihin seiniin”, rouva Cutford esitteli jälleen.
Hän ei vaikuttanut edes odottavan Rebeccan sanovan mitään tai kysyvän jotakin talon asioista. Rebeccasta se oli oikeastaan ihan mukavaa. Kun he olivat seisoskelleet siinä muutaman tovin, Rebeccan oli kuitenkin pistettävä asioita eteenpäin.
”Entä millaista huonetta te vuokraatte?” Rebecca kysyi mahdollisimman kohteliaasti.
”Ah, se on yläkerrassa, tyttökulta. Minäpä vien sinut sinne. Vaikka portaat eivät varsinaisesti ole enää minun vahvin puoleni”, rouva sanoi naurahtaen.
Rebecca hymyili. Hän tunsi vatsassaan perhosia.
He kipusivat portaat ylös ja rouva Cutford avasi yhden oven, ja he astuivat sisälle vaaleaan huoneeseen pieneltä tasanteelta. Rebecca oli odottanut tumman ja nuhjuisen tyylin jatkuvan myös makuuhuoneisiin, joten Rebecca oli hyvin yllättynyt näkemästään.
”Huoneen edellinen asukas remontoi itse tätä huonetta. Kaikilla vuokralaisillani on vapaat kädet omaan huoneeseen ja sen kalusteisiin. Siksi myös kaikki vuokralaisen jättämät tavarat siirtyvät eteenpäin”, rouva Cutford sanoi.
”Olen täysin sanaton. Tämä on todellinen aarre”, Rebecca sanoi.
”Olen iloinen, että olet sitä mieltä”, rouva Cutford sanoi.
Hän jutusteli mukavia sillä välin kun Rebecca ihaili huonetta. Rebecca tosiaan halusi päästä asumaan sinne.
”Minulla on sinulle vielä muutama kysymys”, rouva Cutford sanoi, kun he palasivat alakertaan. ”Ensin tahtoisin tietää, onko sinulla suunnitelmia lukion jälkeen.”
”Ah, kyllä, aloitan heti lukion loputtua Greenpondin balettiseurueessa”, Rebecca sanoi yrittäen kuulostaa nöyrältä – siinä onnistumatta.
”Ahaa, ahaa”, rouva Cutford myhäili.
”Entä miten sinun ylioppilaskirjoitukset menivät?” hän kysyi seuraavaksi.
”Tuota…”, Rebecca sanoi.
Hän ei ollut pärjännyt ihan niin hyvin kuin hänen vanhempansa olivat toivoneet.
”Ihan hyvin. Tai siis sain terveystiedosta E:n ja muista C:n”, Rebecca sanoi ja jätti taktisesti mainitsematta matematiikan B:n.”
”Entä, neiti Brennan, oletko sinä valmis vuokraamaan täältä huoneen?” rouva Cutford kysyi.
”Voi, oikein mielelläni!” Rebecca sanoi yllättyneenä.
”No, katsotaanpa sitten tätä vuokrasopimusta”, rouva Cutford sanoi.
Rebecca katseli hämmentyneenä ympärilleen. Tämä ei voinut olla totta! Hän oli odottanut kaiken tapahtuvan paljon vaikeammin. Hän odotti jotain ikävää haastattelua ja tulikoetta, jossa hänet laitettaisiin tekemään plié tuhat kertaa. Rebecca tunsi itsensä niin aikuiseksi. Hänestä tulisi oikea vuokralainen!
Rebecca katseli tyhjää huonetta, jota hän oli pitänyt kodinkaltaisena edelliset kolme vuotta. Oli outoa nähdä se niin tyhjänä. Lidia oli hakenut tavaransa jo aiemmin päivällä ja suorittanut omat hyvästelyrituaalinsa. Rebecca oli tarkoituksella jättänyt omat hyvästinsä myöhemmin. Hän halusi olla yksin.
Yksinäisyyttä ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Lea, joka oli päättänyt aloittaa elämänsä lukion jälkeen, asteli sisään.
”Minä ajattelinkin löytäväni sinut täältä”, hän sanoi.
”Minä luulin, että sinäkin olit mennyt”, Rebecca sanoi.
Huone tuntui aina täyttyvän valolla, kun Lea astui sisälle. Rebecca ei ollut aivan aluksi ymmärtänyt sitä, mutta toisaalta todellisilla ystävillä oli sellainen tapa.
Lea halasi Rebeccaa ja oli hetken hiljaa.
”Mistä hyvästä tuo oli?” Rebecca nauroi.
”’Ystävyys ei tarvitse sanoja.’ Dag Hammarskjold sanoi noin. Ja eikö se sinustakin ole totta?” Lea sanoi.
Rebecca hymyili takaisin, muttei vastannut mitään.
He istuivat molemmat alas Rebeccan entiselle sängylle ja vain olivat. Se tuntui lohdulliselta. Kaikki tuntui muuttuvan – he pääsisivät lukiosta ja lähtisivät omille teilleen. Rebecca vannoi mielessään, että he pysyisivät ystävinä aina.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Tiedän, tiedän, minä pilasin Nickin :D.Ja tiedän, että olette odottaneet edes jotain romanssia Rebeccalle, mutta joudutte odottamaan vielä enemmän, sori :D. Eikö olekin kamalaa, kun Rebecca ja kumppanit ovat aikuisia? (Kyllä, Rebecca kasvoi tuossa loppupuolella aikuiseksi, hän on yksinkertaisesti lyhyempi kuin Lea, joten hän näyttää teiniltä.) Mitäs luulette, mitä Rebeccalle seuraavaksi käy? Otan mielelläni palautetta ja muuta kommenttia teiltä lukijoilta :).
Kommentit