Minun piti julkaista tämä osa jo viime viikonloppuna, mutta kun oli enää kymmenen kuvaa jäljellä, koneeni päätti seota ja menetin kaiken :D. En tosiaan jaksanut aloittaa alusta silloin! Ja taloäänestyksen voitti asunto numero 1, joten ehkä jonain päivänä tulette näkemään sen tässä tarinassa :). Tämä osa on toivottavasti teidän mieleenne. :)
”Mitä nyt?” Rebecca kysyi oviaukossa seisovalta sisareltaan.
”Meidän pitää puhua”, Bethany sanoi vakavana, ehkä jopa hivenen nolona.
”Jos tämä liittyy Sallyyn tai Thomasiin – ei kiinnosta”, Rebecca huokaisi.
Hän oli juuri tullut balettitreeneistä, eikä hänellä ollut energiaa syvällisiin keskusteluihin, varsinkaan liittyen Bethanyn parhaaseen kaveriin tai poikaystävään.
”No oikeastaan se liittyy Thomasiin, ja sinun on pakko olla kiinnostunut. Tämä liittyy sinuunkin, Becky”, Bethany sanoi, edelleen häpeissään.
Häpeän tunne ei yleensä kuulunut Bethanyn tunneskaalaan, joten Rebecca alkoi kiinnostua. Myös se, että joku Bethanyn tutuista liittyi jotenkin häneen, oli sen verran harvinaista, että Rebecca tunsi halua tietää lisää.
”Antaa palaa, pönttö” hän sanoi.
”No sinähän tiedät, että äiti on poissa viikonlopun tämän viikonlopun”, Bethany sanoi sivuuttaen täysin Rebeccan käyttämän haukkumasanan.
Rebeccan epäilykset heräsivät.
”Niin? Mitä sinä haluat?” hän kysyi.
Bethany alkoi punastua, mikä hämmensi Rebeccaa.
”No… sinun pitää häipyä silloin”, Bethany sanoi.
”Miksi?”
”Thomas tulee tänne. Me halutaan olla kahden”, Bethany sanoi hiljaa, jotta Beatrice alakerrassa ei varmasti kuulisi.
”Entä sitten? Minä voin nukkua isän ja äidin sängyssä ja te voitte olla täällä ja me kaikki voimme kuvitella, että toinen ei ole paikalla. Minä olen kuitenkin lähes koko päivän harjoituksissa”, Rebecca vastasi.
”Väännänkö minä tämän rautalangasta? Minä ja Thomas tarvitsemme isän ja äidin sänkyä, koska…”
”Hyyyyiiii! Hyyyyiiii, Bethany! Älä älä älä kerro!” Rebecca sanoi järkyttyneenä.
Hän ei tosiaan halunnut tietää enempää.
”Minä en edes tiennyt, että te… niin kuin… olette tehneet sen” hän jatkoi.
”No ei me ollakaan – vielä. Ja siksi sinun pitää olla poissa”, Bethany sanoi hieman helpottuneena.
”No ensinnäkin, tosi ällöttävää, se on isän ja äidin sänky. Toiseksi, ettekö te vähän kiirehdi? Te olette olleet yhdessä vasta joulusta, ja siitä on vastapari kuukautta. Kolmanneksi, minne ihmeeseen minä pääsisin näin lyhyellä varoitusajalla? Lauantai on ylihuomenna!”
”Me ollaan oltu yhdessä kaksi kuukautta ja seitsemän päivää, kuten hyvin tiedät, ja se on ihan riittävästi. Sally ja Meredith ovat ihan samaa mieltä. Älä siis saarnaa. Ja oikeastaan, sinun pitäisi häipyä jo huomenna. Voit ehkä palata takaisin jo lauantaina, kunhan palaat vasta illalla. Me mennään Thomasin kanssa Lizzyn bileisiin. Sinua ei ole kutsuttu”, Bethany sanoi määrätietoisesti.
”Sinä tosiaan osaat suostutella”, Rebecca huokaisi. ”Eihän minulla ole edes paikkaa minne mennä huomenillalla!”
”Itse asiassa saat luvan häipyä suoraa koulusta. Thomas tulee meille heti koulun jälkeen, enkä halua sinua pyörimään jalkoihin”, Bethany vastasi.
”Mitä?! Usko jo, minulla ei ole paikkaa mihin mennä, enkä saa sellaista näin lyhyellä varoitusajalla.”
”Onhan sinulla se Bebo ja Apu ja Mibu”, Bethany sanoi laiskasti.
”Tarkoitat varmaankin Ebonya, Aprilia ja Minnietä”, Rebecca vastasi.
”Niin niin”
”Minä maksan sinun kuukauden tupakat”, Bethany sanoi.
”Kahden kuukauden”, Rebecca testasi.
”Hyvä on!”
”Eikun oikeesti. En minä voi”, Rebecca yritti vielä.
”Liian myöhäistä. Alapas pakata!” Bethany sanoi.
Rebecca ei kuitenkaan mennyt pakkaamaan, vaan hän otti puhelimen esille. Ensin hän soitti Aprilille, joka pahoitteli sitä, ettei voinut ottaa Rebeccaa luokseen.
”Meillä on ollut vähän perheongelmia sen jälkeen kun lopetin baletin. Toivottavasti ymmärrät, Bex.”
Minnielle oli aivan turha soittaa, sillä tyttö oli lähtenyt etelään perheensä kanssa. Ebony sen sijaan ei voinut ottaa ketään yöksi luokseen.
”Sinä voit silti tulla meidän luo päivällä! Äiti kielsi kaikki yökyläilyt sen jälkeen kun hän löysi toisen tupakkakätköni. Kyllä sinä jostain yösijan saat, älä huoli.”
Seuraavana iltapäivänä Rebecca suunnisti bussilla kohti Ebonyn kotia. Hän asui tilavassa kerrostaloasunnossa, jossa oli ainakin kaksi kylpyhuonetta ja kolme makuuhuonetta, sekä pieni toimisto, joka oli pyhitetty Ebonyn balettiharrastukselle. Rebecca, jonka koti koostui kahdesta pienestä makuuhuoneesta ja tuvasta, oli kateellinen.
”Sori Becky, en ehtinyt siivota kunnolla ennen sinun tuloasi, joten paikat ovat vähän sekaisin”, Ebony vähätteli tilavaa huonettaan.
”Täällä ei tosiaan ole sekaista! Jopa sinun työpöytäsi on tiptop kunnossa”, Rebecca nauroi.
No minä kaadoin kaikki työpöydän tavarat noihin sängyn alla oleviin laatikkoihin. Ja näkisitpä vaatekaappini! Siellä on varmaan vaatteita viiden vuoden takaa, kaikki rytyssä komeron perällä”, Ebony voivotteli.
”Muuten”, hän jatkoi, ”Miksi Bethany oikein hääsi sinut ulos teidän kodistanne? Onko hänellä jotkut super-bileet, jonne sinua ei ole kutsuttu?”
Rebecca huokaisi.
”Ei, kunpa olisikin. Hän halusi minut ulos talosta, koska hän kutsui poikaystävänsä käymään. Ja kyllä sinä varmaan tiedät loput”, hän sanoi.
”Hyyyiii! Eihän Bethany ja Thomas ole olleet yhdessä kuin vasta vähän aikaa!”
”Tiedän”, Rebecca sanoi. ”Kaikesta päätellen hänen pikkuporukkansa oli äänestänyt, ja tulos kallistui siihen suuntaan, että Bethanyn kannattaisi mennä sänkyyn Thomasin kanssa”, Rebecca sanoi tuntien lievää kuvotusta.
”Kuulostaapa hyvältä ja demokraattiselta ystäväporukalta”, Ebony huokaisi.
”Minä yritin puhua hänelle järkeä, mutta hän vaikutti tosi päättäväiseltä”, Rebecca sanoi, tahtoen tehdä selväksi, että oli tehnyt kaikkensa tilanteen hyväksi.
”No Bethany näköjään kuuntelee vain ’neuvostoa’ eikä fiksua siskoaan”, Ebony sanoi yrittäen vaikuttaa myötätuntoiselta. ”Mutta hei, mennäänkö haukkaamaan jotain? Sinut pitää syöttää kunnolla, äiti on sitä mieltä että kaikki balettitanssijat ovat liian laihoja.”
”Hahahaa, kuulostaa hyvältä, mennään vain”, Rebecca naurahti ja nousi ylös.
Kun he olivat syöneet ja käyneet nopeasti ulkoiluttamassa perheen koira Jackien, Ebony ja Rebecca palasivat takaisin Ebonyn huoneeseen. Ulkona oli jo pimeää, ja Ebony tiesi, että hänen olisi lähdettävä pian.
”Minne sinä ajattelit mennä?” Ebony kysyi varoen.
”En minä tiedä. Ainahan minä voin nukkua jossain bussiaseman nurkilla”, Rebecca vastasi ja naurahti.
Rebecca näki itsensä sielunsa silmin elottomana ruumiina jossain pienellä kujalla, pahoinpideltynä ja ryöstettynä. Bethany syyttäisi itseään ikuisesti siitä, että todella lupaava ballerina-sisko olisi kuollut ja kaikki surisivat häntä vuosikausia. Äiti ja isä katuisivat syvästi sitä, etteivät he hankkineet tyttärilleen omia huoneita, sillä se olisi voinut pelastaa viattoman ja hurmaavan Rebeccan. Kaikki itkisivät hänen hautajaisissaan, ja jopa Sally tulisi haudalle kertomaan, kuinka surullinen hän olikaan, kun ei voinut koskaan ystävystyä Rebeccan kanssa.
Ebony keskeytti Rebeccan kuvitelmat.
”Entä sinun tätisi? Eikö hän asu ihan naapurikaupungissa? Sinä voisit vallan hyvin mennä hänen luokseen – ja saattaisit jopa ehtiä sinun aamuharjoituksiisi”, Ebony ehdotti lempeästi, tosin häivähdys kateutta koristi hänen ääntään kun hän mainitsi aamuharjoitukset.
Heidän balettiopettajansa tarjosi yksityistunteja Lidialle ja Rebeccalle, ryhmän parhaimmille tanssijoille, ja se oli edelleen arka paikka heidän keskusteluissaan. Ebonyn keksimä idea sen sijaan oli mahtava. Miksi Rebecca ei ollut keksinyt sitä aiemmin?
Hän hypähti ylös innosta – ja toisaalta myös mahdollisesta kiireestä.
”Ebony, sinä olet nero! Jos olisin halaileva ihminen, halaisin sinua heti! Harmillisesti siihen ei välttämättä ole aikaa, sillä minun on päästävä juna-asemalle”, Rebecca selitti nopeasti.
”Minulla hyviä ideoita riittää”, Ebony nauroi. ”Saattaisin sinut juna-asemalle, mutta äiti on kieltänyt minulta myös ulkona liikkumisen iltaisin jälkeen kahdeksan.”
”Liittyykö tämäkin kielto tupakointijuttuun?” Rebecca kysyi.
”Kyllä. Äiti on kai varma, että tupakkaa välittävät ihmiset tulevat esille pesistään yöaikaan”, Ebony naurahti.
Kello oli reilusti yli yhdentoista, kun Rebecca vihdoin saapui Oaktownin piskuiselle asemalle. Hän oli niin väsynyt, harmissaan ja ennen kaikkea eksyksissä. Hän oli jäänyt yksin pimeälle tyhjälle asemalle, eikä hän tiennyt, minne mennä. Hän oli lähtenyt innosta puhkuen pois Ebonyn luota, mutta jo juna-asemalla hän oli alkanut huolestua. Hän odotti puolitoista tuntia, että myöhässä ollut juna tulisi.
Rebecca alkoi jopa miettiä, että hän voisi nukkua yön juna-asemalla. Olisi ainakin kerrottavaa Ebonylle ja muille. Tai ehkä hän voisi karata kotoa kokonaan ja kaikki syyttäisivät Bethanya hänen katoamisestaan. Hän olisi mieletön seikkailija-taiteilija-ballerina, joka asuisi boheemissa ullakkoasunnossa kolmen muun taiteilijan kanssa ja hän eläisi tupakalla ja punaviinillä, vaikka hän oikeastaan inhosi punaviiniä…
Rebecca haukotteli. Oudolla tapaa tyhjällä asemalla aivan rautatien vieressä oli turvallista. Uloskäynnin etsimisen sijaan hänen teki mieli jäädä siihen. Ei, ei hän voisi jäädä siihen. Hänen olisi vain löydettävä puhelin, jotta hän voisi soittaa Lilianille ja varmistaa osoitteen nimen. Ja ehkä Lilian osaisi neuvoa, että miten hän löytäisi sinne.
Paikka oli aavemainen. Missään ei ollut ketään, mikä tuntui Rebeccasta enemmänkin kauhuelokuvamaiselta kuin normaalilta. Ainoa valonlähde oli juoma-automaatti, ja sen valossa hän suunnisti pitkin käytäviä. Hetken etsittyään puhelinta sisätiloista Rebeccan oli luovutettava.
Ulkoa hän löysi kolikkopuhelimen, ja hänen onnistui soittaa tädilleen. Hyvin lyhyen puhelinsoiton aikana Lilianin sai sanotuksi nopeasti osoitteensa ja ohjeet, miten hänen luokseen pääsee. Rebeccalla ei ollut varaa pidempään puheluun. Hän ei ollut valmistautunut kalliiseen junamatkaan tai puheluihin. Hän oli silti hyvin helpottunut siitä, että hän oli saanut Lilianin kiinni ja että Lilian oli valmis majoittamaan hänet. He ehtisivät vaihtaa kuulumiset myöhemminkin. Sillä hetkellä Rebeccan mieleen mahtui vain yksi ajoitus: päästä sisälle pois pelottavilta ja arvaamattomilta kaduilta.
Tunnin kuluttua Rebecca vihdoin löysi perille, itkuisena ja pelästyneenä. Perjantai-iltaiset kadut eivät olleet oikea paikka yksin liikkuvalle tytölle, ja Rebecca oli tosiaan saanut huomata sen. Vaikka ulkona oli kylmä, ulkona oli runsaasti humalaisia miesjoukkoja. Tuttujen kasvojen näkeminen ei ollut koskaan tuntunut niin mukavalta.
”Tulehan sisälle”, Lilian toivotti ja astui syrjään, jotta Rebecca pääsisi lämpimään.
”Mikäs sinut tänne toi? Et kai vain karannut kotoa?” Lilian kysyi mahdollisimman rauhallisesti, mutta huolestunut sävy kaikui siitä läpi.
”En, en karannut. Bethany tarvitsi talon itselleen, joten hän heitti minut ulos”, Rebecca vastasi.
”Heitti sinut ulos?” Lilian kysyi hämmentyneenä.
”Hän… Minähän kerroin sinulle Bethanyn poikaystävästä, Thomasista?” Rebecca aloitti hitaasti.
”Niin?”
”No hän ja Beatrice tahtoivat minut ulos, koska he tahtoivat mennä sänkyyn”, Rebecca sanoi nopeasti, aivan kuin hän olisi sanonut jotakin salaista.
”Hyvänen aika”, Lilian naurahti. ”Eivätkö he vähän kiirehdi?”
”Minun mielestäni kyllä, mutta Bethany nyt on aina tehnyt, mitä hän haluaa.”
”Entä mitä sinun rakkausrintamallesi kuuluu?”
Rebecca jäykistyi. Jos jotain kysymystä hän inhosi, niin se liittyi poikaystäviin. Miksi kaikilla oli hirveä hinku parittaa hänet jonkun kanssa? Hän ei ollut ihastunut keneenkään, hän ei halunnut olla jonkun kanssa vain velvollisuudesta. Ja jos totta puhuttiin, niin ei ehdokkaitakaan pahemmin ollut.
”Ei minulla ole aikaa seurustelulle”, Rebecca aloitti vakiovastauksensa. ”Baletti vie liikaa aikaa. Entä itse? Onko sinulla poikaystävää?”
”Ovela veto, Bex. Ei, en tällä hetkellä, olen liian keskittynyt taiteilijan uraani”, Lilian sanoi, ja molemmat antoivat toistensa valheiden vaikuttaa todelta. ”Ehkä meidän pitäisi puhua jostain muusta. Minne sinä olet ajatellut pyrkiä peruskoulun jälkeen?”
Rebecca oli hetken hiljaa. Jos totta puhuttiin, hänen vaihtoehtonsa olivat yhä auki. Koska Ebony ja Minnie suunnittelivat menevänsä urheilulukioon, joka sijaitsi aivan balettisalin lähellä, Rebecca oli harkinnut sitä.
”Yksi urheilulukio on ihan kiva. Tahdon jatkaa baletin harrastamista kunnes saan luotua siitä uran, joten koulun täytyisi sijaita lyhyen matkan päässä tanssisalista, jossa käyn”, Rebecca vastasi.
”Ai, minä luulin, että sinä olisit tähdännyt maan johtavaan balettilukioon”, Lilian vastasi.
Rebecca katsahti tätiinsä. Miksi hän ei ollut kuullut tästä lukiosta?
”Siis mikä balettilukio?”
”Ai, minä luulin että balettiopettajasi olisi puhunut siitä, mutta toisaalta, neiti Valenskyä ei koskaan hyväksytty Marie Camargon Balettiakatemiaan”, Lilian sanoi.
Marie Camargo kuulosti etäisesti tutulta nimeltä Rebeccan korvissa, joltain kauan sitten kuolleelta balettitanssijalta.
”Minä olen itse asiassa ottanut tästä akatemiasta hieman selvää, koska olin varma, että ajattelit pyrkiä sinne”, Lilian jatkoi.
”Kerro toki lisää!”, Rebecca sanoi kiihkeästi, hänen sisällään oli aivan uudenlainen tuli.
Hänen oli päästävä Marie Camargon Balettiakatemiaan!
”Kyseessä on eräänlainen sisäoppilaitos. Asuminen kuuluu opiskelun hintaan arkipäivisin, mutta viikonlopuista pitää maksaa ylimääräistä. Akatemia sijaitsee valitettavan kaukana täältä, Greenpondissa”, Lilian selitti.
Greenpond oli kasvanut valtavasti viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana, ja se oli maan kolmanneksi suurin kaupunki. Ajatus elämästä suurkaupungissa viehätti ja pelotti Rebeccaa.
”Päästäkseen akatemiaan pitää suorittaa jonkinlainen koe, luultavasti jokin tanssi tuomareiden edessä. Luonnollisesti myös arvosanojen täytyy olla kunnossa. Hakijoita on useita satoja, mutta paikkoja hieman alle yhdeksänkymmenen. Hyvä puoli on se, että iso osa lukion kursseista on korvattu baletilla. Huono puoli on se, että lukio on pakko suorittaa neljässä vuodessa. Suurimmat tähdet ovat ponnistaneet juuri Marie Camargon Balettiakatemiasta. Ajattelin, että se voisi sopia sinulle”, Lilian kertoi.
”Ooh, se kuulostaa ihanalta. Minä todella haluan mennä sinne, mutta ehkä minun kannattaisi puhua ensin äidin ja isän kanssa”, Rebecca sanoi leveästi hymyillen.
Lilian vilkaisi nopeasti kelloa.
”Sinä voit käydä nopeasti kylvyssä sillä välin kun minä laitan sinulle makuusijan kuntoon. Tiedän, on aika säälittävää mennä perjantai-iltana nukkumaan ennen aamukolmea, mutta maalasin koko viime yön ja olen ihan naatti”, Lilian nauroi.
Kylvyssä Rebecca saattoi ajatella ainoastaan ainutlaatuista tilaisuuttaan. Hän ei oikeastaan edes välittänyt, mitä hänen vanhempansa sanoisivat. Jos he eivät ymmärtäneet, mikä hänelle oli parasta, oli turhaa edes ottaa huomioon heidän mielipidettään. Hän ei ollut varma, haluaisiko hän mainita Balettiakatemiasta Ebonylle ja Minnielle. Hän tiesi, että se olisi yksinomaan reilua, mutta jos hekin pyrkisivät, Rebeccan mahdollisuudet päästä pienenisivät.
Lilian ei ollut varsinaisesti laittanut Rebeccalle makuusijaa kuntoon. Hänellä ei omien sanojensa mukaan ollut ylimääräistä peitettä tai muita ylimääräisiä tyynyjä kuin sohvan tyynyt.
”Erään kesäpäivän kestäneen puhdistusprosessin jälkeen huomasin poistaneeni tavaroistani lähes kaiken vieraanvaraisuuteen liittyvän”, Lilian oli puolustellut tekoaan.
Rebecca ei valittanut joutuessaan nukkumaan sohvalla – kyllä se kuitenkin juna-aseman voitti.
Seuraavana aamuna Rebecca nukkui pitkään. Hän huomasi suuren erehdyksensä liian myöhään. Kello oli jo kymmenen, kun molemmat nousivat, ja Rebeccan balettiharjoitukset olivat loppuneet jo tunti sitten.
”Et sinä olisi muutenkaan sinne ehtinyt, et ainakaan junalla tai bussilla. Ensimmäinen juna lähti vasta puoli kahdeksalta”, Lilian lohdutti.
Lilian ehdotti, että hän voisi saattaa Rebeccan juna-asemalle aamupalan jälkeen, mutta Rebecca päätti mennä yksin. Olisi hauska kokea aavemainen juna-asema päiväsaikaan.
Rebecca oli käynyt balettisalilla päästyään Herburryyn, sillä hän oli luvannut tulla kotiin vasta illalla.
”Missä sinä olet oikein ollut?” Bethany kysyi tuohtuneena, kun Rebecca vihdoin ilmestyi ovesta sisälle.
”Entä itse? Sinunhan piti olla jossain bileissä”, Rebecca vastasi.
”Minä lähdin ajoissa”, Bethany vastasi.
”No, miten sinulla ja Thomasilla meni?” Rebecca kysyi, olettaen, että Bethany tahtoi kehuskella sillä.
Sen sijaan Bethany vaikutti ahdistuneelta. Hän vaikutti olevan kuin kahden vaiheilla, kertoisiko valheen vai totuuden. Rebeccan suureksi hämmennykseksi Bethany vaikutti yhtäkkiä itkuiselta.
Samassa Bethany halasi siskoaan tarttuen tähän kuin pelastusrenkaaseen.
”Se oli ihan kamalaa! Hän eteni ihan liian nopeasti, vaikka hän oli aikaisemmin luvannut ihan eritavalla”, Bethany sanoi.
”Ja sitten… En edes tahdo ajatella sitä… Hän oletti, että minä laittaisin… ’sen’ minun suuhuni!” Bethany sanoi ja teki yökkäys äänen. ”Hänen mukaansa kaikki tytöt tekivät niin, mutta en minä halunnut.”
”Hyi hyi hyi!” Rebecca reagoi välittömästi.
”Niinpä!”, Bethany sanoi.
”Ja sitten… no se itse… äh. Kyllä sinä ymmärrät. Hän oli ihan hirveä! Tai siis minä olisin halunnut enemmän hellyyttä, mutta hän vain ähkyi siinä päällä ja minä vain odotin, että se loppuisi. Thomas ei ollenkaan kuunnellut minua. Lopuksi hän antoi minulle ylävitosen ja sanoi ’Hyvä peli’! Luulin, että seksi olisi erilaista”, Bethany selitti nopeasti, kun Rebecca koetti pidätellä naurua Thomasin kommentille.
”Ehkä teidän pitäisi puhua siitä Thomasin kanssa. Jospa teidän kannattaisi pitää vähän taukoa seksistä”, Rebecca sanoi yrittäen antaa kypsiä neuvoja.
”Ei siitä voi puhua! En minä voi sanoa tuollaista Thomasille – minä en voinut kertoa tästä edes Sallylle! Ja Thomas pyysi minua jo ensiviikon loppuna heille yöksi, enkä minä voi kieltäytyä”, Bethany tuskaili.
”Käytä ikivanhaa kikkaa ja väitä, että sinulla on menkat”, Rebecca ehdotti.
”En minä voi puhua tuollaisista jutuista Thomasin kanssa, Becky.”
”Miten te voitte mennä sänkyyn, jos te ette voi edes puhua näistä jutuista?”
Bethany kääntyi vihaisena ympäri.
”Sinä et voi ymmärtää, koska sinä et ole koskaan seurustellut”, hän sanoi.
”Älä viitsi, Bethany. Minä yritän vain auttaa.”
”Minä tiedän”, Bethany sanoi leppyen välittömästi. ”Vaihdetaan yöpukuihin ja mennään syömään herkkuja ja juttelemaan.”
Rebecca katsoi epäuskoisena siskoaan, joka oli muuttanut mieltään niin nopeasti, muttei pannut vastaan. Syvällä sisimmässään hän haki siskonsa hyväksyntää, mutta useimmiten he olivat vain jollain tapaa suuttuneita toisilleen.
Kun he olivat aikansa syöneet, Rebecca ja Bethany päättivät jäädä siihen juttelemaan. Rebecca selitti balettilukiosta ja Bethany kuunteli jokseenkin kateellisena.
”Et sinä voi hylätä minua, Becky! En minä voi mennä ihan yksin Herrburryn Yhteiskouluun. Kaikki minun kaverini menevät opiskelemaan joko ravintolakokiksi, kosmetologiksi tai kampaajaksi”, Bethany valitti.
Suosiostaan ja muusta huolimatta Bethany oli kadehdittavan hyvä koulussa. Hän joutui kuitenkin peittämään sen, ja oikeastaan vain hänen lähimmät kaverinsa tiesivät kymppien tähdittämistä todistuksista.
”Ihan oikeasti, sinä et jää ikinä yksin missään. Ja maisemanvaihdos tekisi minulle hyvää. En varsinaisesti pidä sinun ystäväpiiristä, ja välillä tuntuu siltä, että koko meidän koulu kuuluu sinun ystäväpiiriisi”, Rebecca selitti.
”Silti. Sinä asuisit todella kaukana, jossain eliittiopistossa jossa on korkeat lukukausimaksut. Minä jäisin tänne homehtumaan”, Bethany vastasi kateellisena.
”Bethany, sinä pääset vielä pois Herburrystä. Sinä jos kuka”, Rebecca vastasi.
Ja hän todella tarkoitti sitä.
”Toivon todella, että sinä olet oikeassa. Sitä ennen aion kyllä ottaa kaiken irti täälläolosta”, Bethany sanoi, ja molemmat hymyilivät ymmärtäväistä ja hieman surullista hymyä.
Jos Rebecca pääsisi balettiopistoon, he eivät voisi enää viettää samanlaisia iltoja, eivät varmaan koskaan. He viettivät muutenkin harvoin aikaa yhdessä, vaikka molemmat salaa toivoivat lisää samanlaisia hetkiä.
Rebecca odotti muutaman päivän ennen kuin puhui äitinsä kanssa. Hän tarvitsi aikaa valitakseen tarkat sanat, joilla hän saisi äitinsä suostumaan lähettämään hänet sisäoppilaitokseen.
”Äiti, sinähän olet aina sanonut, miten vähän tilaa täällä on”, Rebecca aloitti, ”Mutta, ei hätää, minä olen tehnyt suuren päätöksen. Minä tahdon lähteä Marie Camargon Balettiakatemiaan lukioon. Se on todella hieno sisäoppilaitos.”
Hänen äitinsä ei sanonut mitään, tuijotti vain hämmentyneen ilmeettömänä. Rebecca odotti kysymyspommituksen alkamista.
”Mitä?” Beatrice sanoi ja nauroi.
Aivan kuin Rebecca olisi ehdottanut koulua vitsillä.
”Äiti, minä olen tosissani. Minä tiedän, että se paikka on kallis, mutta minä voin korvata sen. Kun olen valmistunut, kun saan töitä, kun olen kuuluisa balettitanssija, minä maksan takaisin kaikki kulut”, Rebecca jatkoi maanittelua.
”Mitä?” Beatrice toisti hieman surkastuneemmalla hymyllä.
”Minun pitää tietysti kysyä sinulta ja isältä, että voinko mennä sinne, mutta sanotte mitä tahansa, minä olen päätökseni tehnyt. Minä tarvitsen parempaa opetusta, jotta minusta tulee oikea ballerina.”
”Ei sinun tarvitse olla täydellinen baletissa, Becky, sinä olet täydellinen meille juuri tuollaisena kuin olet. Me rakastamme sinua aina, emme me välitä, vaikkei sinusta tulisi kuuluisaa”, Beatrice sanoi tarpeelliset äiti-puheet.
”Äiti, sinun pitäisi vihdoin älytä, että minä otan baletin tosissani. Jos minä pääsen Marie Camargon Balettiakatemiaan, minulla on paljon suurempi mahdollisuus päästä kansallisbalettiin. Tai jopa ulkomaille” Rebecca sanoi haaveilevalla äänellä.
”Totta kai minä tuen sinua. Ja isäsikin varmasti. Mutta eikö tämä ole vähän hätiköityä? Missä tämä… Maria Kamarikon Tanssikoulu oikein on?”
”Marie Camargon Balettiakatemia”, Rebecca sanoi turhautuneena, ”on Greenpondissa. Tiedän, tiedän, se on kaukana ja niin edelleen, mutta paikka on sisäoppilaitos. Koulumatkoista ei tarvitsisi huolehtia. Ainoa huono puoli on lukukausimaksu, mutta minä kyllä hoitaisin sen.”
”Greenpondissako? Voi hyvänen aika, siellä minä vietin lapsuuteni!”
Siitä hetkestä saakka Rebecca tiesi, että hänen äitinsä suostuisi hänen kouluvalintaansa.
Ja kaksi kuukautta myöhemmin Rebecca seisoi suuren punertavan rakennuksen edessä Greenpondissa. Rebeccan vatsanpohjassa lenteli perhosia. Hän oli harjoitellut pakollista ohjelmanumeroa orjallisesti viimeiset viikot. Hän oli hionut liikkeitään sormenpäitä myötä. Hän ei ollut maininnut kenellekään perheensä ulkopuolisille, että hän pyrki Marie Camargon Balettiakatemiaan, ja salailu oli ollut vaikeaa.
Bertil tahtoi varta vasten viedä tyttärensä Greenpondiin. Rebecca oli aluksi yrittänyt vastustella – olihan hän jo iso tyttö – mutta loppujen lopuksi hän oli onnellinen, että hänen isänsä oli tukena. Kun he astuivat sisälle pariovista, he tulivat kauniiseen vanhaan aulatilaan. Missään ei ollut opastuskylttejä, minne pääsykokeisiin tulevien nuorten pitäisi mennä. Vain aulasihteerinä toimiva nainen istui pöytänsä takana, naputtelemassa tietoja koneelle.
”Jaha, sinäkö tulit pyrkimään balettiakatemiaan?” nainen kysyi pöytänsä luota, kun Bertil ja Rebecca lähestyivät häntä.
”Kyllä”, Rebecca vastasi.
Hänen kurkkuaan kuivasi. Häntä hermostutti koko ajan enemmän.
”Nimi, ikä, asuinpaikka”, nainen sanoi.
Oli selvää, että hän oli saanut tehdä samaa rutiinitöitä koko päivän.
”Rebecca Brennan, 15 vuotta, Herburry”, Rebecca piipitti.
”Sinun aikasi on tunnin kuluttua, voit käydä vaihtamassa balettipukuusi pukuhuoneissa, ensimmäinen ovi oikealta.”
Bertiliä ei enää päästetty pidemmälle – pukuhuoneet ja odotustilat olivat vain hakijoille. Rebecca oli nopeasti vaihtanut vaatteensa, joten ajankuluksi hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin istuskella muiden vuoroaan odottavien kanssa. Rebecca oli hyvin hämmentynyt siitä, että paikalla oli myös trikoopukuisia poikia. Totta kai Rebecca oli aina ollut tietoinen balettia tanssivista pojista, mutta hän ei ollut koskaan kohdannut sellaista. Olisi varmasti mielenkiintoista päästä tanssimaan poikien kanssa, Rebecca tuumi.
Kaikki muut pyrkijät vaikuttivat niin itsevarmoilta omista taidoistaan, että Rebeccaa hirvitti. He kehuskelivat kilpaa toisilleen, miten he olivat suoriutuneet mitä vaikeimmista liikkeistä. He kaikki vaikuttivat haluavan huomionsa itseensä, joten he jättivät Rebeccan rauhaan. Ehkä he tahtoivat vain piilottaa hermostuneisuutensa. Rauhoittumista Rebecca juuri itsekin kaipasi. Hän ei ollut koskaan kaivannut tupakkaa niin paljon. Minuutit matelivat niin hitaasti, että Rebecca alkoi olla varma, että aika oli pysähtynyt. Samaan aikaan hän halusi päästä esittämään taitonsa, mutta samalla hän tahtoi juosta pakoon.
Lopulta tuli hänen vuoronsa. Täristen Rebecca asteli sisälle suureen valoisaan huoneeseen. Sisällä odottivat nainen, jonka Rebecca oli varmasti nähnyt aikaisemmin – luultavasti jossakin vanhassa balettivideossa – ja mies, joka oli pukeutunut paljon rennommin.
”Päivää”, Rebecca sanoi, mutta hänen äänensä ei ollut kuiskausta kuuluvampi.
”Hei. Sinä olet Rebecca Brennan?” nainen sanoi.
Rebecca nyökkäsi. Hänestä tuntui, että hän oli menettänyt äänensä kokonaan.
”Ole hyvä”, nainen sanoi ja paransi asentoaan.
Rebecca hengitti syvään. Koko huone tuntui tiivistyvän hänen ympärille. Hän oli kaiken keskipiste, juuri niin kuin hän oli aina halunnut olla.
Kaikki sumeni. Hän oli yhtäkkiä yksin omassa maailmassaan, baletin maailmassa. Rebecca unohti yleisönsä ja jännityksensä. Hän lensi.
Kun Rebecca oli käynyt liikesarjansa loppuun, hän jäi viimeiseen asentoon. Hän hengitti hiljaa ja täydellisen tyyneyden jälkeen hänen sydämensä alkoi pamppailla jälleen. Hän tuli tietoiseksi siitä, että molempien ”tuomareiden” silmäparit olivat kiinni hänessä, eikä hän enää tiennyt, mitä tehdä.
”Kuinka kauan olet tanssinut?” mies kysyi.
Rebecca nousi ylös seisomaan ja kohtasi miehen ja naisen katseet.
”Yli kymmenen vuotta sitten”, Rebecca sanoi ja yritti tulkita heidän ilmeitään.
Nainen oli noussut ylös, ja katsoi häntä tutkivasti. Aivan kuin hän yrittäisi päästä selville jostakin arvoituksesta.
”Kiitos, Rebecca. Voit halutessasi käydä tutustumassa kouluumme, kuten ruokalaan ja koululaisten omiin tiloihin”, nainen sanoi.
Rebecca kiitti ja lähti. Outo huojennuksen ja huolestumisen tunteiden sekoitus valtasi hänen mielensä. Hän ei ollut varma, oliko hän täydellisesti mokannut kaiken vai onnistunut. Hän tapasi isänsä eteisaulassa.
”Miten meni? Olivatko rouva Lee ja herra Lewis hirveän kriittisiä? Vai millaisia he olivat?”
Rebeccalla meni hetki miettiessä, keitä rouva Lee ja herra Lewis olivat, mutta pian hän ymmärsi, että luonnollisesti hänen juuri tapaamilla henkilöillä oli nimet.
”En tiedä”, Rebecca sanoi totuudenmukaisesti. ”He sanoivat, että voi mennä kiertelemään paikkoja ympäri.”
”Minä olen opetellut pohjapiirustuksen suurin piirtein ulkoa, koska täällä aulassa ei oikein ole mitään tekemistä. Minne haluat mennä ensin?” Bertil sanoi iloa ja ylpeyttä ääneensä sekoitus.
Vaikka Rebecca oli kaivannut isäänsä saattamaan häntä koe-esiintymiseen, hänen mielensä oli muuttunut. Hän piti Marie Camargon Balettiakatemiaa oudolla tapaa omaisuutenaan, eikä hän halunnut jakaa sen salaisuuksia muiden kanssa. Ei edes isänsä.
”Isä… ei sinun tarvitse tulla mukaan. Nähdään tässä puolen tunnin kuluttua.”
Rebecca tiesi loukanneensa isäänsä. Bertil ei useinkaan päässyt osallistumaan tyttärensä suurimpaan rakkauteen, balettiin. Hän oli jäänyt ulkopuolelle vuosia sitten, mutta Rebecca kaipasi itsenäistymisen tunnetta enemmän kuin isänsä lepyttämistä.
Joten Rebecca valitsi ensimmäisen eteensä sattuneen oven ja päätyi ruokalaan. Siellä istuskeli jo kaksi poikaa, joista ainakin toisen Rebecca oli varmasti nähnyt aikaisemmin. Rebecca oli jo kääntyä ympäri lähteäkseen pois häiritsemästä heitä, kun tummatukkainen poika huomasi hänet.
”Sinäkin olet yksi pyrkijöistä?” hän huikkasi.
Rebecca vastasi myöntävästi, ja pojat viittoivat häntä istumaan heidän kanssaan.
”Minä olen Nick”, tummatukkainen poika sanoi. ”Ja tämä on Emmet. Ja sinä olet..?”
”Rebecca, tosin kaikki sanovat minua Beckyksi”, Rebecca sanoi hermostuneena.
Yllättävät sosiaaliset tilanteet olivat aina olleet hänelle vaikeita. Hän muuttui hämmästyttävän ujoksi hetkessä. Häntä oli aina ärsyttänyt ihmiset, jotka sanoivat, että uudessa koulussa voi olla kuka tahansa, ottaa uuden roolin. Hän halusi olla rohkea ja upea ja itsevarma, mutta hiirulaisena olo oli turvallisempaa.
”Miten meni koe-esiintyminen, Becky?” vaaleatukkainen Emmet kysyi.
”Ei mitään hajua!” Rebecca naurahti. ”Kaikki tapahtui niin nopeasti. Minä tanssin ja sitten se olikin ohi.”
”Minulla oli ihan sama juttu!” Nick sanoi. ”Kaikista ärsyttävintä oli se, etteivät neiti Lee tai Lewis antaneet laisinkaan palautetta.”
”Niinpä!” Nick huudahti. ”Minä juuri selitin Emmetille, kuinka minä suorastaan jähmetyin loppuasentooni, enkä tiennyt, mitä tehdä.”
Rebecca hymyili ymmärtäväisesti, ja selitti hiljaisella äänellä, että hänelle oli käynyt aivan samalla tavalla. Hänestä oli mukavaa olla kahden sosiaalisen ihmisen kanssa, jolloin hänen ei tarvinnut puhua paljon.
Rebecca ei yhtään huomannut ajan kulua, ja pian hän huomasi olevansa reilusti myöhässä isänsä luota. He vaihtoivat nopeasti puhelinnumeroita ja hyvästelivät vikkelästi. Rebecca pahoitteli useaan otteeseen lähtöään, vaikka mitään anteeksipyytämisen aihetta ei varsinaisesti ollut.
”Nähdään viimeistään ensimmäisenä koulupäivänä, Becky!” Emmet nauroi, kun Rebecca nousi pöydästä.
Rebeccakin nauroi, ja ensimmäistä kertaa toivoi pääsevänsä Marie Camargon Balettiakatemiaan voidakseen tavata muita mukavia ihmisiä, ei vain tanssin takia.
------------------------------------------
Mitäs piditte? Tämä on tähän mennessä pisin osa! Piakkoin on ns. valinta Rebeccan ja Bethanyn väliltä, eli voitte arvuutella/toivoa, kenen elämää seurataan jatkossa! Toivon todella, että jaksaisitte laittaa edes jonkunlaisen kommentin, ne kun ovat "ainoa" palkinto, mitä tästä kirjoittelusta saa :D.
Kommentit